ENSILUMEN AIKAAN

Lempirunoilijani Kaarlo Sarkian (1902-1945) esikoiskokoelma Kahlittu ilmestyi vuonna 1929. Yksi sen runoista on nimeltään "Ensi lumen aikaan". Mikä sopisikaan paremmin tänään luettavaksi.

Ensi lumen aikaan

Syystalven harmaja ilta
oli saapunut kaupunkiin.
Lumihahtuvat taivahilta
putos kujiin hämäriin.
Me kuljimme ohitse lyhtyin 
ylös tuomiokirkon taa
kädet hämärässä yhtyin 
sadun taivalta ihanaa. 

Sinun valkean porttisi pieleen
lopuks jäimmehän seisomaan.
Mitä kaikkea yö toi mieleen,
sitä tuskin muistammekaan.
Putos vaatteillemme lunta,
ens lunta viettelevää.
Koko nuoruuden valtakunta
heräs keskelle hämärää.

Mehän olimme kaksi lasta
lumen ihmeestä riemuitsevaa,
ulos huoneesta päässyttä vasta
- oli valkea jo koko maa!
Sai lumelta tuoksun raikkaan
sanat huuliltas putoilleet.
Jos iäksi siihen paikkaan
olis jalkamme pysähtyneet!

Sama runo on mukana myös vuonna 1944 ilmestyneissä kootuissa runoissa, Runot. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja muutoksia on tapahtunut. Runon sisin sanoma on muuttumaton eikä voikaan muuttua. Minäkin tiedän sen.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin 
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin 
kujas kuiskailevaan pimentoon.  

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaa, karvas
katos sieluista, sen viti vei. 

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuna me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäisen onneen pois! 

 

Pienelle

 Sinulle tämä Aale Tynnin (1913-1997) runo:

ITÄMAINEN SATU

Tuhat sielua ruumiitonta 

minut vartoen piirittää,

ja ruumiini kätkee monta, 

oi, monta elämää.

Syvin, väkevin ihmetyksin

minä lapseni nähdä sain:

sinä synnyit, sinä yksin,

sinä joukosta miljoonain. 

Pelon oudossa hurmiossa

sua tutkin, tuntematon,

sadun suljettu ruukku, jossa

jokin outo henki on .

Salakirjoitustasi syvää

minä miettien tulkitsen,

suun piirtoa selkeytyvää

ja kaaria kulmien. 

Tuhattuhatta salaisuutta

tämä kätkee otsaluu, 

tuhattuhatta tekoa uutta

tähän käteen piiloutuu.

Oi lapseni, hahmoosi hentoon

kävi henki ja nukkuu nyt.

Mitä teet, kun lähtevät lentoon

nuo voimat kätketyt --?

Kesti 11 vuotta

 ja vaati tämän ihmeellisen lumentulon, että sain suomennettua aikanaan lupaamani runon. Runon on kirjoittanut Robert Frost, ja se on ilmestynyt vuonna 1923. Kirjoitin siitä ensi kertaa tälle sivustolle joulukuussa 2011.

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING 

Whose woods these are I think I know. 
His house is in the village though; 
He will not see me stopping here 
To watch his woods fill up with snow. 

My little horse must think it queer

To stop without a farmhouse near.

Between the woods and frozen lake

The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake 

To ask if there is some mistake. 
The only other sound's the sweep 
Of easy wind and downy flake. 

The woods are lovely, dark and deep. 
But I have promises to keep, 
And miles to go before I sleep, 
And miles to go before I sleep.

PYSÄHDYS METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa

kylässä nyt hän asustaa,

ei näe, katsomaan kun jään

peittävän lumen metsiään.

Hevonen varmaan kummastuu

kun tänne kulku seisahtuu,

keskelle metsän aution

kun vuoden öistä pimein on. 

Helähtää aisakello sen 

kuin syytä siihen kysyen.

Ja tuuli hiljaa kuiskailee,

untuvat lumen leijailee. 

On metsä tumma, suloinen,

vaan tehnyt olen lupauksen.

Matkaani joudun jatkamaan

ennen kuin pääsen nukkumaan.

Ennen kuin pääsen nukkumaan. 

Vuoden 2022 itenäisyyspäivänä

Tämä on ollut valtoimenaan riehuvan hulluuden ja hullun vuosi, ja vaikka vuosi kuluu loppuun, ei hulluus osoita väsymyksen merkkejä. Hirveää on ollut ennenkin, mutta miksi siitä ei opita mitään?

Itsenäisyydenpäivän runoksi valikoitui Viljo Kajavan runo kokoelmasta Kahden sydämen talo (1943).

MISSÄ ON KAHDEKSAS LUOKKA?

Me tulimme ... kuka mistäkin tuli,
ja kesti vuosia ennenkuin 
pojat vieraat ja arat luokaksi suli.

Niin kasvoimme miehiksi vihdoin

lujin ilmein ja suin.

Ja lehtorit katsoivat meitä

kuin entistä itseään:

ei miehuus nuorta uskoaan

hevin heitä.

Mut sitten me peitimme kypärään pään.

Sota. Se rikkoo ja jakaa.

Kuka minnekin joutui taistelemaan.

Ja missä nyt, missä on kahdeksas luokka?

Ja missä kaatunut veljemme makaa?

 

On hajalla hautakin:

mullasta kotoisen kirkkomaan

veriseen Summaan ja Sorokkaan.

(Risteittä lepäävät tuntemattomat siellä

partiotiellä.)

Mitä nuoria unia maatuu

kentillä nyt

keitä vierekkäin

yhä jäljelle jääneistä kaatuu

teräskypäräpäin?

Voi laskea heidät, luvun ottaa ruumiillisesti

niistä, jotka kaiken kesti,

mut kuka ottaa luvun,

kuka laskee kokoon uneksitun elämän

jätteistä verisen sotilaspuvun? 

Sodan jälkeen

 Aina ajankohtainen, yleismaailmallinen runo, tällä kertaa kosovolaisen Azem Shkrelin (1938 - 1997) kynästä: 

PAS LUFTERAVE

Luftërave,më të gjatave luftëra
Një herë u thonë:pas luftës
Luftërat mbeten në log të luftës
Armët,në muze të armëve

Të nesërmen andej e këndej luftrave
Çelin lulëkuqe të gjakut
Pas luftërave gjithëçka nis nga
E para,lufta nga e para

Lufta s’vret, njeriu vret i pari

Oma suomennokseni:

SODAN JÄLKEEN

Sodan aikana, sodan pisimmänkin,
usein sanotaan: sodan jälkeen.
Sotiminen jää rintamille,
aseet viedään museoihin.
Pian kummankin puolen sotilaiden 

verestä versoaa unikkoja.  

Alusta jälleen sodan jälkeen
kaikki alkaa, sotakin.

Sota ei tapa. Ihminen tappaa. 

 

Kuka muistaa Juhani Siljon?

Juhani Siljon (1888 - 1918) suppeasta tuotannosta jäi elämään lause "Vastavirtaan nousee lohen suku". Ehti hän muutakin kirjoittaa, muun muassa tämän runon Juhannus.

JUHANNUS

Pehmoinen nurmi ja tuoksu

koivun ja tuomen kukkivan, 

vierellä virran verkas juoksu.

Lempeät, hivelevät

säveleet, värit väikkyvät . . .

Autuas, perhona keijuva kevät! 

Kotisi, kotimaasi,

sieluni, jäi näköpiirin taa.

Turhaan kannoit sa unelmaasi.

Kotimaahas ei kanna

katsees, aikojen pitkäin taa.

- Silmän viipyä, viihtyä anna,

korvas levätä, kuulla

autuus outojen ihmisten,

omaksi onneksesi se luulla!

Perhos-karkelo, tuoksu

ainut pyyntösi olkoon nyt!

Viivytä kaihosi virran juoksu! 

Tämä runo on käännetty unkariksi ja kuuluu näin:

Szentiván-nap 

I.

Puha gyep, illat, itt meg ott

nyír és virágzó zelnice

a folyó mentén csendesen kocog.

 

És kellemes, simogató

dallamok, ragyogó szinek...

Lepkés-vidám tavasz, tündér-manó!

 

Lelked, hazád és otthonod

a láthatáron elmarad.

Álmaidban hiába hordozod.

Nem visz haza tekinteted -

hosszú idő, elmúlt idő!

— virulhatsz, szemed pihentetheted,

 

füled nyugtathatod: csupa

idegen boldogság! ne hidd,

hogy a tiéd, csal hízelgő szava.

 

Lepke-tánc, illat, bóditó!

Egyetlen álmod ez legyen...

Föltartom vágyad, vágtató folyó!

 

 

Epätoivoa

on yksi Kaarlo Sarkian Kohtalon vaaka -kokoelman Tuskan hukuttaminen -osiosta. Kohtalon vaaka ilmestyi vuonna 1943, jolloin itänaapuri moukaroi Suomea. Nyt on Ukrainan vuoro. Kaikki eivät Sarkian mielipiteitä tuolloin hyväksyneet, mutta oikeassa hän valitettavasti oli. Ja on edelleen.

EPÄTOIVOA

Oi lohduttomuus, epätoivo, suru pohjaton ihmisen vuoksi,

kun juottaen kuollutta multaa veri elävä suonista juoksi!

Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen hirmuinen rumuus,

elon versot ja taimet toivon tukehtuu sinun hornansumuus!

Sitä vartenko ihminen syntyi? Parempaan oli pyrkimys suotta!

Edistyksestä haastaa hulluus; sama jatkui miljoonan vuotta!

Viha varttuu vain, paha karttuu, sopu, rakkaus kutsuvat turhaan!

Yhä ihminen tapparaan tarttuu, yhä ryhtyy hän veljensä murhaan!