Kuun kasvot

Vajenevan elokuun yönä Pentti Saarikoskea:

Tarinat kerrotaan.
Ne elävät. Ja ne unohdetaan.

Ja kuolema kääntää kasvot

aina toisinpäin.

Näin piirretään kuu:

silmä

nenä

suu

Viilenevien puutarhojen kuu! 

Ensilumen aikaan

Lempirunoilijani Kaarlo Sarkian (1902-1945) esikoiskokoelma Kahlittu ilmestyi vuonna 1929. Yksi sen runoista on nimeltään "Ensi lumen aikaan". Mikä sopisikaan paremmin tänään luettavaksi.

Ensi lumen aikaan

Syystalven harmaja ilta
oli saapunut kaupunkiin.
Lumihahtuvat taivahilta
putos kujiin hämäriin.
Me kuljimme ohitse lyhtyin 
ylös tuomiokirkon taa
kädet hämärässä yhtyin 
sadun taivalta ihanaa. 

Sinun valkean porttisi pieleen
lopuks jäimmehän seisomaan.
Mitä kaikkea yö toi mieleen,
sitä tuskin muistammekaan.
Putos vaatteillemme lunta,
ens lunta viettelevää.
Koko nuoruuden valtakunta
heräs keskelle hämärää.

Mehän olimme kaksi lasta
lumen ihmeestä riemuitsevaa,
ulos huoneesta päässyttä vasta
- oli valkea jo koko maa!
Sai lumelta tuoksun raikkaan
sanat huuliltas putoilleet.
Jos iäksi siihen paikkaan
olis jalkamme pysähtyneet!

Sama runo on mukana myös vuonna 1944 ilmestyneissä kootuissa runoissa, Runot. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja muutoksia on tapahtunut. Runon sisin sanoma on muuttumaton eikä voikaan muuttua. Minäkin tiedän sen.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin 
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin 
kujas kuiskailevaan pimentoon.  

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaa, karvas
katos sieluista, sen viti vei. 

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuna me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäisen onneen pois! 

 

Pienelle

 Sinulle tämä Aale Tynnin (1913-1997) runo:

ITÄMAINEN SATU

Tuhat sielua ruumiitonta 

minut vartoen piirittää,

ja ruumiini kätkee monta, 

oi, monta elämää.

Syvin, väkevin ihmetyksin

minä lapseni nähdä sain:

sinä synnyit, sinä yksin,

sinä joukosta miljoonain. 

Pelon oudossa hurmiossa

sua tutkin, tuntematon,

sadun suljettu ruukku, jossa

jokin outo henki on .

Salakirjoitustasi syvää

minä miettien tulkitsen,

suun piirtoa selkeytyvää

ja kaaria kulmien. 

Tuhattuhatta salaisuutta

tämä kätkee otsaluu, 

tuhattuhatta tekoa uutta

tähän käteen piiloutuu.

Oi lapseni, hahmoosi hentoon

kävi henki ja nukkuu nyt.

Mitä teet, kun lähtevät lentoon

nuo voimat kätketyt --?

Kesti 11 vuotta

 ja vaati tämän ihmeellisen lumentulon, että sain suomennettua aikanaan lupaamani runon. Runon on kirjoittanut Robert Frost, ja se on ilmestynyt vuonna 1923. Kirjoitin siitä ensi kertaa tälle sivustolle joulukuussa 2011.

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING 

Whose woods these are I think I know. 
His house is in the village though; 
He will not see me stopping here 
To watch his woods fill up with snow. 

My little horse must think it queer

To stop without a farmhouse near.

Between the woods and frozen lake

The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake 

To ask if there is some mistake. 
The only other sound's the sweep 
Of easy wind and downy flake. 

The woods are lovely, dark and deep. 
But I have promises to keep, 
And miles to go before I sleep, 
And miles to go before I sleep.

PYSÄHDYS METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa

kylässä nyt hän asustaa,

ei näe, katsomaan kun jään

peittävän lumen metsiään.

Hevonen varmaan kummastuu

kun tänne kulku seisahtuu,

keskelle metsän aution

kun vuoden öistä pimein on. 

Helähtää aisakello sen 

kuin syytä siihen kysyen.

Ja tuuli hiljaa kuiskailee,

untuvat lumen leijailee. 

On metsä tumma, suloinen,

vaan tehnyt olen lupauksen.

Matkaani joudun jatkamaan

ennen kuin pääsen nukkumaan.

Ennen kuin pääsen nukkumaan. 

Vuoden 2022 itenäisyyspäivänä

Tämä on ollut valtoimenaan riehuvan hulluuden ja hullun vuosi, ja vaikka vuosi kuluu loppuun, ei hulluus osoita väsymyksen merkkejä. Hirveää on ollut ennenkin, mutta miksi siitä ei opita mitään?

Itsenäisyydenpäivän runoksi valikoitui Viljo Kajavan runo kokoelmasta Kahden sydämen talo (1943).

MISSÄ ON KAHDEKSAS LUOKKA?

Me tulimme ... kuka mistäkin tuli,
ja kesti vuosia ennenkuin 
pojat vieraat ja arat luokaksi suli.

Niin kasvoimme miehiksi vihdoin

lujin ilmein ja suin.

Ja lehtorit katsoivat meitä

kuin entistä itseään:

ei miehuus nuorta uskoaan

hevin heitä.

Mut sitten me peitimme kypärään pään.

Sota. Se rikkoo ja jakaa.

Kuka minnekin joutui taistelemaan.

Ja missä nyt, missä on kahdeksas luokka?

Ja missä kaatunut veljemme makaa?

 

On hajalla hautakin:

mullasta kotoisen kirkkomaan

veriseen Summaan ja Sorokkaan.

(Risteittä lepäävät tuntemattomat siellä

partiotiellä.)

Mitä nuoria unia maatuu

kentillä nyt

keitä vierekkäin

yhä jäljelle jääneistä kaatuu

teräskypäräpäin?

Voi laskea heidät, luvun ottaa ruumiillisesti

niistä, jotka kaiken kesti,

mut kuka ottaa luvun,

kuka laskee kokoon uneksitun elämän

jätteistä verisen sotilaspuvun? 

Sodan jälkeen

 Aina ajankohtainen, yleismaailmallinen runo, tällä kertaa kosovolaisen Azem Shkrelin (1938 - 1997) kynästä: 

PAS LUFTERAVE

Luftërave,më të gjatave luftëra
Një herë u thonë:pas luftës
Luftërat mbeten në log të luftës
Armët,në muze të armëve

Të nesërmen andej e këndej luftrave
Çelin lulëkuqe të gjakut
Pas luftërave gjithëçka nis nga
E para,lufta nga e para

Lufta s’vret, njeriu vret i pari

Oma suomennokseni:

SODAN JÄLKEEN

Sodan aikana, sodan pisimmänkin,
usein sanotaan: sodan jälkeen.
Sotiminen jää rintamille,
aseet viedään museoihin.
Pian kummankin puolen sotilaiden 

verestä versoaa unikkoja.  

Alusta jälleen sodan jälkeen
kaikki alkaa, sotakin.

Sota ei tapa. Ihminen tappaa. 

 

Kuka muistaa Juhani Siljon?

Juhani Siljon (1888 - 1918) suppeasta tuotannosta jäi elämään lause "Vastavirtaan nousee lohen suku". Ehti hän muutakin kirjoittaa, muun muassa tämän runon Juhannus.

JUHANNUS

Pehmoinen nurmi ja tuoksu

koivun ja tuomen kukkivan, 

vierellä virran verkas juoksu.

Lempeät, hivelevät

säveleet, värit väikkyvät . . .

Autuas, perhona keijuva kevät! 

Kotisi, kotimaasi,

sieluni, jäi näköpiirin taa.

Turhaan kannoit sa unelmaasi.

Kotimaahas ei kanna

katsees, aikojen pitkäin taa.

- Silmän viipyä, viihtyä anna,

korvas levätä, kuulla

autuus outojen ihmisten,

omaksi onneksesi se luulla!

Perhos-karkelo, tuoksu

ainut pyyntösi olkoon nyt!

Viivytä kaihosi virran juoksu! 

Tämä runo on käännetty unkariksi ja kuuluu näin:

Szentiván-nap 

I.

Puha gyep, illat, itt meg ott

nyír és virágzó zelnice

a folyó mentén csendesen kocog.

 

És kellemes, simogató

dallamok, ragyogó szinek...

Lepkés-vidám tavasz, tündér-manó!

 

Lelked, hazád és otthonod

a láthatáron elmarad.

Álmaidban hiába hordozod.

Nem visz haza tekinteted -

hosszú idő, elmúlt idő!

— virulhatsz, szemed pihentetheted,

 

füled nyugtathatod: csupa

idegen boldogság! ne hidd,

hogy a tiéd, csal hízelgő szava.

 

Lepke-tánc, illat, bóditó!

Egyetlen álmod ez legyen...

Föltartom vágyad, vágtató folyó!

 

 

Epätoivoa

on yksi Kaarlo Sarkian Kohtalon vaaka -kokoelman Tuskan hukuttaminen -osiosta. Kohtalon vaaka ilmestyi vuonna 1943, jolloin itänaapuri moukaroi Suomea. Nyt on Ukrainan vuoro. Kaikki eivät Sarkian mielipiteitä tuolloin hyväksyneet, mutta oikeassa hän valitettavasti oli. Ja on edelleen.

EPÄTOIVOA

Oi lohduttomuus, epätoivo, suru pohjaton ihmisen vuoksi,

kun juottaen kuollutta multaa veri elävä suonista juoksi!

Sodan mielettömyys, tuhon hulluus, hävityksen hirmuinen rumuus,

elon versot ja taimet toivon tukehtuu sinun hornansumuus!

Sitä vartenko ihminen syntyi? Parempaan oli pyrkimys suotta!

Edistyksestä haastaa hulluus; sama jatkui miljoonan vuotta!

Viha varttuu vain, paha karttuu, sopu, rakkaus kutsuvat turhaan!

Yhä ihminen tapparaan tarttuu, yhä ryhtyy hän veljensä murhaan!

24.2.2022

alkoi sota Ukrainassa. Sen muistoksi tässä englanninkielinen versio ukrainalaisen runoilijan Pavlo Tychynan - Jussi Halla-ahokin siteerasi häntä - runosta:

War

I
Here they are, the ineffectual angels
Wobbling before me, each transparent flame:
One hears, one sees, and one knows everything.

They draw back and the dark
Is populous with half-formed shapes,
Ghosts scrawled on slate.

I can make them out.
A soldier lies in the grass,
An angel veils in his eyes.

Beyond them the field waves goodbye.
The second angel crosses himself.
His hands are empty.

The third angel whispers, "Do not grieve.
He died for Ukraine, he shall live

As grass that awakens always, renewed love."

II
The sun and moon softly
Glow through the twilight sky,
The first star peeps shyly
As he says goodbye
And his mother whispers,
"Beware of the enemy."

He looks at her sadly
Saying, "What enemy?
The human heart only
Is the enemy
And who can find the cure
For our humanity?"

I made the sign of the cross,
Around me the emptiness
Of the imagined loss,
That and the grass
Where the crows cawed
In the dusk. And the first stars.

Pyhäinmiestenpävänä

 riemulaulu kolmesta pyhästä miehestä. Uuno Kailas:

RIEMULAULU

Ja katso, eräänä päivänä, kun

minun tuli niin vaikea olla,

minä avasin vanhan raamatun.

Minun oli niin vaikea olla.

Ja ne kertoivat lehdet keltaiset

tarun, säilyvän ajasta aikaan.

Oli tulta ne suuret kirjaimet,

ne loistavat ajasta aikaan.

Sillä pätsiin pantu palamaan

oli kolme pyhää miestä.

Ja ne lauloivat riemulauluaan,

ne kolme pyhää miestä.

Tulen halki he kävivät, voittajat,

ei kajonnut liekki heihin.

He riemulaulua lauloivat,

eikä liekki kajonnut heihin.

Olin lukenut muutaman lauseen, kun

minun tuli niin autuas olla.

Minä suljin sen vanhan raamatun.

Minun oli niin autuas olla.

Pieneksi yllätyksekseni huomasin, että tämä runo on käännetty unkarin kielelle. Käännös löytyy nettiä selaamalla.

Hyvää pyhäinmiestenpäivää!

Syyslaulu

 Taas on syyslaulujen aika. Tunnetuimpia niistä lienee Tove Janssonin

HÖSTVISA

Vägen hem var mycket lång och ingen har jag mött,
nu blir kvällarna kyliga och sena.
Kom trösta mig en smula, för nu är jag ganska trött,
och med ens så förfärligt allena.
Jag märkte aldrig förut, att mörkret är så stort,
går och tänker på allt det där man borde.
Det finns så mycket saker jag skulle sagt och gjort
och det är så väldigt lite jag gjorde.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörkna minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommarn slut

Jag letar efter nånting som vi kanske glömde bort
och som du kunde hjälpa mig att finna.
En sommar går förbi, den är alltid lika kort,
den är drömmen om det man kunde vinna.
Du kommer kanske nån gång, förr'n skymmningen blir blå,
innan ängarna är torra och tomma.
Kanske hittar vi varann, kanske hittar vi då på
något sätt att få allting att blomma.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörkna minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommarn slut

Nu blåser storm därute och stänger sommarns dörr,
det är försent för att undra och leta.
Jag älskar kanske mindre, än vad jag gjorde förr
men mer än du nånsin får veta.
Nu ser vi alla fyrar kring höstens långa kust
och hör vågorna villsamma vandra.
En enda sak är viktig och det är hjärtats lust
och att få vara samman med varandra.

Skynda dig älskade, skynda att älska,
dagarna mörkna minut för minut,
tänd våra ljus, det är nära till natten,
snart är den blommande sommarn slut.

Ankin ja Cumuluksen tutuksi tekemän laulun on suomentanut Esko Elstelä: 

SYYSLAULU

Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa.

Illat sammuvat kylmään hämäryyteen.

Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa

syksyiltani yksinäisyyteen.

 

Kas, pimeähän saa sitä ajattelemaan,

mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan.

Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan,

miten vähän siitä aikaan mä sainkaan.

 

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,

päivän ei hetket niin pitkiä lie.

Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,

pois kesän kukkaset syksy vie.

 

Etsin jotain mitä meiltä unohtunut on,

minkä avullasi löytää mä voisin.

On kesä lyhyt niinkuin haave saavuttamaton

siitä mikä oisi voinut olla toisin.

 

Kai tulet pian ennenkuin pimeään mä jään

- eihän kaikki kai ole mennyt hukkaan.

Jos löytäisimme toisemme, silloin ehkä nään

keinon jolla kaiken vielä saamme kukkaan.

 

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,

päivän ei hetket niin pitkiä lie.

Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,

pois kesän kukkaset syksy vie.

 

Syksyn tuuli mukanaan vie kesän muistotkin,

nyt jo turhaan sä kysyt minne viekään.

Nyt rakastan kai vähemmän kuin ennen rakastin,

mutta enemmän kuin koskaan saat tietää.

 

Nyt majakat me näämme kun myrskyt raivoaa,

tuuli vaahtopäinen äänen tänne kantaa

- ja tärkeintä on sydämemme ääntä noudattaa

ja kaikkemme toisillemme antaa.

 

Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu,

päivän ei hetket niin pitkiä lie.

Suo valon syttyä, yö kohta saapuu,

pois kesän kukkaset syksy vie.

Toivo on pieni lintunen

Tutustuin Emily Dickinsonin runoon "Hope" jo nuorena. Se on kirjoitettu vuonna 1861, ja sen on kestänyt aikaa ja muuttunut jo kauan sitten klassikoksi. Se on sävelletty myös lauluksi. Siitä on olemassa Aale Tynnin loistava suomennos. Olen nähnyt toisenkin, aivan uuden suomennoksen. Viime aikoina runo on ehkä avautunut minulle uudella tavalla, ja olen tehnyt minäkin siitä suomennoksen. 

Tässä alkuperäinen "Hope".

HOPE

"Hope” is the thing with feathers -

That perches in the soul -

And sings the tune without the words -

And never stops - at all -

And sweetest - in the Gale - is heard -

And sore must be the storm -

That could abash the little Bird

That kept so many warm -

I’ve heard it in the chillest land -

And on the strangest Sea -

Yet - never - in Extremity,

It asked a crumb - of me.  

Ja tässä Aale Tynnin suomennos:

TOIVO ON HÖYHENPUKUINEN

Toivo on höyhenpukuinen

ja sielun-oksallaan

sanattomasti laulaa vain,

ei lakkaa milloinkaan.

Soi kaunein laulu myrskyssä;

saa tuima olla sää,

jos sitä säikkyy lintunen,

joka monia lämmittää.

Sen kuulin maissa kylmissä,

merillä oudoilla;

ei hätäänsäkään pyytänyt

se koskaan murusta.

Ja tässä vielä omani, hiukan yön yli muuttuneena:

TOIVO ON PIENI LINTUNEN

Toivo on pieni lintunen,

sielu sen laulupuu,

ja lakkaamatta laulu sen

sanaton kantautuu.

Tuulessakin liverrys soi,

synkinkään myrskysää 

hiljentää lintua ei voi,

se montaa lämmittää.

Sen kuulin maassa ikijään,

merillä oudoilla.

Ei pyydä se hädässäänkään

minusta murusta. 

   

Asun melkein syreenimajassa

viikon verran vuodesta - nyt. 

Marie Underin  Sirelite aegu, osa III:

SIRELITE AEGU

Nüüd üle kirsipuude, üle kogu aia

üks hele õitepärg kui pehme valge vill,

ning lillasireleid on küll ja küll,

neist lõhnu hoovab helegmaid kui vaja.

Ah, puu, kõik öied minu üle saja!

Kõik lõhnad mulle, väike rikas lill!

Mu meeled ammu oodand ärevil

nii mõne pika igatsuseaja.

Ei täna elumõtet küsi ma, ei päri:

seks aega küll, seks aega sügisel

ja kurval, kalgil, kainestaval talvel.

Nüüd elu jaoks ma värisedes valvel:

kui kirsipung mus õitsma puhkeb veri,

nüüdõõ ainuvalitsus mu hullul südamel. 

Ja tässä Sirpa Hajban suomennos teoksesta Puutarhan syksy:

SIREENIEN AIKAAN III

Nyt yli puiden, puutarhan,

on kukkaseppel, valkovilla lämmin,

ja tuoksu sinisireenini huumaavan

nyt huokuu aistejakin väkevämmin.

Oi puu, sä sada kukkas ylitseni!

Kaikk' tuoksunne te pienet kukat suokaa! 

Jo mieli mulla levotonna huokaa,

niin pitkä ollut on mun kaipaukseni.

En tänään kysy elon aattehia:

on niitä varten vielä syksyn aika

ja talvi kylmä, surumielinen. 

Nyt elämääni valvon väristen:

kuin nuput, avaa veri kukkasia,

ja hullun sydämeni valtaa taika. 

Vuoden 2021 helluntaina

 nämä einoleinolaiset tunnelmat:

OMENANKUKAT 

Mun onneni kukkii kuin omenapuu

kevät-öissä valoisissa,

kun kuusten latvat ne kumartuu

ja immet on unelmissa. 

Ne yöt pari ympäri helluntain,  

ne yöt on suuret ja syvät

ja silloin jos ei tule tuuli vain, 

niin kypsyvät heelmät hyvät. 

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,

jos sitten sa annatkin muuta!

Oi, varjele Luojani vakainen

nyt orvon omenapuuta!  

Löysin

pitkään, jopa kymmeniä vuosia, etsimäni pääsiäisrunon. Joskus se kosketti nuorta latinistia. Runon on kirjoittanut Hilja Mörsäri (1932 - 2016), ja löysin sen Terttu Tupalan toimittamasta teoksesta Runo puhuu kauneudesta.   

PÄÄSIÄINEN

Ave crux,

ora pro nobis,

nobis, nobis, nobis.

Litanian hyminään

säpsähti nukkuva narcissos,

pääsiäiskukka, narcissos,

pronobistemme kruunu.

Dolorosus yksin

keväisellä tiellä

metsissä, pilvissä, räntäsateessa. 

Ja hauta aukeaa

kaikille meille kerran

spes unica.

Yksin haudalla narcissos

terillään unen valkeus

pääsiäisyönä. 

Pääsiäisenä 2021

 tervehdin teitä V.A. Koskenniemen Pääsiäislaululla:

PÄÄSIÄISLAULU

Viel' oli talven valta

ja tunteet turtuneet,

maan alta, mullan alta,

kun kuulin: kevätveet!

Niin elon ensi merkin

sain jälkeen talven yön

ja aavistuksin herkin

jo liikahdit sa, syön!

Maan voimat maasta halaa

taas valoon auringon,

nyt elo kaikkeen palaa,

mi maasta tullut on,

nyt liikkuu kylmä pinta,

nyt puhuu uumenet.

Niin heräjä jo, rinta,

jo nouskaa kuollehet!

Kun väliin neljän laudan

käyn kerran nukkumaan,

saa kehdoks kevät haudan,

taas synnyn uudestaan!

Oi luonnon kaikkivalta,

kaikk' katoo kuolo, yö,

maan alta, mullan alta

kun kevään harput lyö! 

Runebergin päivänä

tulee mieleen lapsuus, jolloin isä talvi-iltaisin pitkän työpäivänsä jälkeen lausui meille lapsille ulkomuistista runoja Vänrikki Stoolin tarinoista. Monet niistä muistan vieläkin ulkoa: Döbeln Juuttaalla, Sven Dufva - ja tietysti Kuormarenki, suosikkini. Tässä Paavo Cajanderin suomennos: 

KUORMARENKI

   Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.

ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan.

vertaistensa lailla unhottua saiskin,

jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,

itse ukkoa ja hänen hevostaan.

Josko hintaa kaksijalan askelella,

taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,

pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;

tomunsa toi Harmo kototallistansa,

noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat,

naurua, sen arvaat, saivat molemmat;

hepo torkkuin astui, unta veti miesi,

miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,

pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:

ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,

sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:

naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;

nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,

selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.

Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;

ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,

nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein saavutaan,

jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,

tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;

mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,

paon päivä voiton päiväks' muutettiin;

aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,

virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen:

"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!

Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,

reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;

nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.

Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,

rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui, Hiljaist' on ja pimeää,

tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;

koitteen juova vaan, jos katsot itää kohti,

metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan

hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:

muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,

niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,

vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:

käännettyinä, hepo valjahissa, siellä

rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.

Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?

Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,

päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,

lumiharmaat hapset valuu harteillen;

nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut,

kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen:

"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?

Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,

olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,

ken on kamman iskenyt sun tukkahas?

Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,

jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan,

"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;

kansansa kun näkee häpein pakosilla,

maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin?

Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;

tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;

surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut,

Suomi avaraks on meille auennut;

nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,

otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,

yö on kulunut, jo kirkas päivä on!

Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;

jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kuukauden ikäiselle

omistan Walt Whitmanin runon "There Was a Child Went Forth", joka on seurannut minua uskollisesti vuosikymmenten ajan, eikä ole koskaan ollut enempää, ei vähempääkään, totta kuin nyt. 

Tätä runoa ei ole suomennettu, mutta senkin suomentamisesta haaveilen. 

THERE WAS A CHILD WENT FORTH

There was a child went forth every day,

And the first object he look'd upon, that object he became,

And that object became part of him for the day or a certain part of the day,

Or for many years or stretching cycles of years.

The early lilacs became part of this child,

And grass and white and red morning-glories, and white and red clover, and the song of the phoebe-bird,

And the Third-month lambs and the sow's pink-faint litter, and the mare's foal and the cow's calf,

And the noisy brood of the barnyard or by the mire of the pond-side,

And the fish suspending themselves so curiously below there, and the beautiful curious liquid,

And the water-plants with their graceful flat heads, all became part of him. 

Affection that will not be gainsay'd, the sense of what is real, the thought if after all it should prove unreal,

The doubts of day-time and the doubts of night-time, the curious whether and how,

Whether that which appears so is so, or is it all flashes and specks?

Men and women crowding fast in the streets, if they are not flashes and specks what are they? 

The streets themselves and the facades of houses, and goods in the windows,

Vehicles, teams, the heavy plank'd wharves, the huge crossing at the ferries,

The village in the highland seen from afar at sunset, the river between,

Shadows, aureola and mist, the light falling on roofs and gables of white or brown two miles off,

These became part of this child who went forth every day, and who now goes, and will always go forth every day.

  

  

Nobelistirunoilijatar

on tästä päivästä lukien amerikkalainen Louise Glück (1943 - ). Iloiseksi yllätykseni huomasin, että meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita: T.S. Eliot, John Keats ja Emily Dickinson.

Glückin tuotantoa ei ole juurikaan suomennettu. Niinpä tohdin yrittää amatöörin rohkeudella. Käännettäväksi valikoitui kuin itsestään "The Night Migrations" 

THE NIGHT MIGRATIONS

This is the moment when you see again
the red berries of the mountain ash

and in the dark sky
the birds' night migrations.

It grieves me to think
the dead won't see them -
these things we depend on,
they disappear.

What will the soul do for solace then?
I tell myself maybe it won't need
these pleasures anymore;
maybe just not being is simply enough,
hard as that is to think. 

YÖMUUTOT

On taas se hetki, jolloin näen
punaiset marjat vuoripihlajassa
ja pimeällä taivaalla
lintujen öiset muutot.

Surettaa ajatellakin,
etteivät kuolleet saata niitä nähdä.
Se, mistä haemme me turvaa,
jää heiltä näkemättä. 

Vaan miten lohduttautuu sielu sitten?
Ehkäpä se ei enää tarvitsekaan 
iloja näitä.
Ehkäpä olematta oleminen riittää, 
vaikka on vaikeata kuvitella.