Tänä talvena on satanut lunta ennätyksellisiä määriä. On upeaa, että saadaan kokea tällainen talvi.
Paljon kovemmista ajoista runoilee venäläinen nobelisti Boris Pasternak (1890-1960). Ei vuosi 1918 ollut häävi Suomessakaan. Mutta 1919 oli parempi, myös oman sukumme kertomuksessa. Ja sinäkin talvena oli lunta. Suomennos on Marja-Leena Mikkolan.
ЯНВАРЬ 1919 ҐОДА
Тот год! Как часто у окна
Нашептывал мне, старый: “Вь~кинься”.
А этот, новый, все прогнал
Рождественскою сказкой Диккенса.
Вот шепчет мне: “Забудь, встряхнись!”
И с солнцем в градуснике тянется
Точь-в-точь, как тот дарил стрихнин
И падал в пузырек с цианистым.
Его зарей, его рукой,
Ленивым веяньем волос его
Почерпнут за окном покой
У птиц, у крыш, как у философов.
Ведь он пришел и лег лучом
С панелей, с снеговой повинности.
Он дерзок и разгорячен,
Он просит пить, шумит, не вынести.
Он вне себя. Он внес с собой
Дворовый шум и - делать нечего:
На свете нет тоски такой,
Которой снег бы не вылечивал.
TAMMIKUU 1919
Se vuosi! Kuinka usein ikkunalla
se kuiskuttikaan korvaan: "Hyppää..."
Vaan kuin Dickensin joulukertomus
tämä uusi kaiken pahan karkottaa.
Se kuiskaa: "Unohda..." Sen elohopea
auringon mukaan nousee tyynesti,
kun vanha lahjoitti vain strykniiniä
ja syanidikuplaan romahti.
Ja upouuden vuoden kädestä,
sen laiskasti liehuvista hiuksista,
sen aamuista ammentavat rauhaa
linnut ja filosofit ruudun takana.
Se kimmahti esiin kuin valonsäde
katujen lumisista paneeleista.
Se on röyhkeä ja kiivas, tahtoo juoda.
tahtoo hummata, ei kärsiä ja kestää.
Se on suunniltaan. Se kantoi sisään
metelin pihalta - ja minkä sille mahtaa.
Niin suurta surua ei maailmassa ole,
ettei lumen loisto sitä sammuttaisi.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
perjantai 28. tammikuuta 2011
Kun päivät
pitenevät ja talviaurinko paistaa, muistuu mieleen Kaarlo Sarkian Rukkilaulu. Siinä äiti kehrää ikkunan ääressä koko talvisen päivän, ja Kalle-poika on tuvassa hänen kanssaan välillä nukahtaenkin.
Runon rytmissä kuuluu rukin poljento, ja Sarkia maalailee äänteillä, varsinkin vokaaleilla, isolla siveltimellä.
RUKKILAULU
Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan,
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.
Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees ja taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.
Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.
Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu.
Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni lukki himuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.
Rukkilaulun ruotsinnos on parhaita runokäännöksiä, mitä olen nähnyt. Sarkiaa pidetään lähes mahdottomana käännettävänä, mutta suomenruotsalainen Joel Rundt on mielestäni onnistunut tässä erinomaisesti - lukuunottamatta yhden säkeen pois jättämistä viimeisessä säkeistössä. Se vesittää jylhän kohtalorunon syvimmän ytimen.
SPINNROCKSSÅNG
Solen har stugans golv målat med sin varma hand.
I dess sken gyllengul
dammets slöja hänger.
Nattens frost fönstrets is trollat till ett blomsterland.
Där invid sitter mor,
spinnrockshjulet svänger.
Foten ger trampen fart upp och ner, ner och upp.
Handen förs av och till,
tråden förs på spolen.
Solen skiner klar och varm, rocken söver med sitt surr,
dammet svävar av och an,
glimmande i solen.
Från sin lek liten pilt i dess sken förglömmer sig,
föres till drömmens land,
ser inför sitt öga
träda fram levande Törnrosa och Robinson,
Sorias, Morias
portar glimma höga.
Solen strimma slocknar nu, och den gyllne slöjan flyr.
Det blir skumt omkring mor,
fönstrets värld förloras.
Månens kniv klar och stor bakom rutan höjer sig.
Skuggor upp mot takets ås
växa och förstoras.
Gossen väcks och förskräcks, ser hur allt förändrar sig.
Som en spindel skymningen
ut sitt fångsnät slänger.
Högt och stort ödets hjul
över världen svänger.
.
Runon rytmissä kuuluu rukin poljento, ja Sarkia maalailee äänteillä, varsinkin vokaaleilla, isolla siveltimellä.
RUKKILAULU
Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan,
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.
Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees ja taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.
Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.
Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu.
Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni lukki himuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.
Rukkilaulun ruotsinnos on parhaita runokäännöksiä, mitä olen nähnyt. Sarkiaa pidetään lähes mahdottomana käännettävänä, mutta suomenruotsalainen Joel Rundt on mielestäni onnistunut tässä erinomaisesti - lukuunottamatta yhden säkeen pois jättämistä viimeisessä säkeistössä. Se vesittää jylhän kohtalorunon syvimmän ytimen.
SPINNROCKSSÅNG
Solen har stugans golv målat med sin varma hand.
I dess sken gyllengul
dammets slöja hänger.
Nattens frost fönstrets is trollat till ett blomsterland.
Där invid sitter mor,
spinnrockshjulet svänger.
Foten ger trampen fart upp och ner, ner och upp.
Handen förs av och till,
tråden förs på spolen.
Solen skiner klar och varm, rocken söver med sitt surr,
dammet svävar av och an,
glimmande i solen.
Från sin lek liten pilt i dess sken förglömmer sig,
föres till drömmens land,
ser inför sitt öga
träda fram levande Törnrosa och Robinson,
Sorias, Morias
portar glimma höga.
Solen strimma slocknar nu, och den gyllne slöjan flyr.
Det blir skumt omkring mor,
fönstrets värld förloras.
Månens kniv klar och stor bakom rutan höjer sig.
Skuggor upp mot takets ås
växa och förstoras.
Gossen väcks och förskräcks, ser hur allt förändrar sig.
Som en spindel skymningen
ut sitt fångsnät slänger.
Högt och stort ödets hjul
över världen svänger.
.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Vuosi 2011
alkoi juuri upeiden hankien keskellä ja rakettien räiskeessä. Uudesta vuodesta on kirjoitettu monta runoa, joista valitsin Alfred Tennysonin (1809-1892) kirjoittaman. Tennyson oli erittäin suosittu runoilija ja ensimmäinen aateloitu englantilainen runoilija. Melko vähän hänenkin teoksiaan on suomennettu.
Ring out, wild bells
Ring out, wild bells, to the wild sky,
The flying cloud, the frosty light;
The year is dying in the night;
Ring out, wild bells, and let him die.
Ring out the old, ring in the new,
Ring, happy bells, across the snow:
The year is going, let him go;
Ring out the false, ring in the true.
Ring out the grief that saps the mind,
For those that here we see no more,
Ring out the feud of rich and poor,
Ring in redress to all mankind.
Ring out a slowly dying cause,
And ancient forms of party strife;
Ring in the nobler modes of life,
With sweeter manners, purer laws.
Ring out the want, the care, the sin,
The faithless coldness of the times;
Ring out, ring out thy mournful rhymes,
But ring the fuller minstrel in.
Ring out false pride in place and blood,
The civic slander and the spite;
Ring in the love of truth and right,
Ring in the common love of good.
Ring out old shapes of foul disease,
Ring out the narrowing lust of gold;
Ring out the thousand wars of old,
Ring in the thousand years of peace.
Ring in the valiant man and free,
The larger heart, the kindlier hand;
Ring out the darkness of the land,
Ring in the Christ that is to be.
Tässä tuntemattoman suomentajan kolmen säkeistön mittainen tuotos, jossa mielestäni niin muoto kuin sisältökin on onnistuttu säilyttämään hyvin:
Te soikaa, kellot
Te soikaa kellot taivaaseen
ja kiitäviin pilviin pakkasyön.
Vuos vaihtuu alla tähtivyön;
te soikaa kellot muistolleen.
Pois soikaa vanha ja tuokaa uus
näin hangille riemunne kuuluttain.
On vuosi mennyt, menköön vain.
Pois soikaa valhe, katkeruus.
Te rohkeutta kuuluttakaa
ja sydäntä hyvää, mi ymmärtää vois.
Te maasta soikaa varjot pois,
niin Kristus tulla ja jäädä saa.
Ring out, wild bells
Ring out, wild bells, to the wild sky,
The flying cloud, the frosty light;
The year is dying in the night;
Ring out, wild bells, and let him die.
Ring out the old, ring in the new,
Ring, happy bells, across the snow:
The year is going, let him go;
Ring out the false, ring in the true.
Ring out the grief that saps the mind,
For those that here we see no more,
Ring out the feud of rich and poor,
Ring in redress to all mankind.
Ring out a slowly dying cause,
And ancient forms of party strife;
Ring in the nobler modes of life,
With sweeter manners, purer laws.
Ring out the want, the care, the sin,
The faithless coldness of the times;
Ring out, ring out thy mournful rhymes,
But ring the fuller minstrel in.
Ring out false pride in place and blood,
The civic slander and the spite;
Ring in the love of truth and right,
Ring in the common love of good.
Ring out old shapes of foul disease,
Ring out the narrowing lust of gold;
Ring out the thousand wars of old,
Ring in the thousand years of peace.
Ring in the valiant man and free,
The larger heart, the kindlier hand;
Ring out the darkness of the land,
Ring in the Christ that is to be.
Tässä tuntemattoman suomentajan kolmen säkeistön mittainen tuotos, jossa mielestäni niin muoto kuin sisältökin on onnistuttu säilyttämään hyvin:
Te soikaa, kellot
Te soikaa kellot taivaaseen
ja kiitäviin pilviin pakkasyön.
Vuos vaihtuu alla tähtivyön;
te soikaa kellot muistolleen.
Pois soikaa vanha ja tuokaa uus
näin hangille riemunne kuuluttain.
On vuosi mennyt, menköön vain.
Pois soikaa valhe, katkeruus.
Te rohkeutta kuuluttakaa
ja sydäntä hyvää, mi ymmärtää vois.
Te maasta soikaa varjot pois,
niin Kristus tulla ja jäädä saa.
torstai 23. joulukuuta 2010
Tonttu
on aatonaattoillan runoni ja yksi lempijoululauluistani. Oikestaan Tonttu ei ole mikään joulutonttu vaan paljon vanhempi kotitonttu. Siitä kertovan runon on kirjoittanut ruotsalainen Viktor Rydberg (1828-1895). Se palauttaa mieleeni hyvin vanhoja muistoja hyvin kaukaa lapsuudesta, aivan toisenlaisesta maailmasta ja elämästä kuin tämä nykyinen. Mutta nykyihminen ei ole onnistunut ratkaisemaan sen paremmin kuin Tonttukaan ikuista eksistentiaalista ongelmaa: Miksi olemme täällä? Mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa?
Näin kirjoitti Rydberg:
TOMTEN.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Står där så grå vid ladgårdsdörr,
grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.
För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.
Går till visthus och redskapshus,
känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---
Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
får till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.
Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.
Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!
Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.
Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.
Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Paavo Cajander ehätti suomentamaan Tontun jo vuonna 1884. Seuraavana on hänen versionsa. Sittemmin Tontun ovat suomentaneet sekä Valter Juva että Yrjö Jylhä, mutta tänäkin jouluna kuulemassamme Tontussa on yhä jäljellä paljon suoraan Paavo Cajanderilta, sellaista, mihin ajan hammas ei ole pystynyt. Toisaalta taas runo muistuttaa, että runotkin on suomennettava silloin tällöin uudestaan. Entä pitäisikö ne kirjoittaakin uudestaan?
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,--
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»--
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,--
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On yläorrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen
Lapsin' on nähnyt heitä
Poian ain' isän jälkehen;
Vaan mist' on he ja keitä?
Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain
Lähtevät pois--mut minne vain?
Pulma se vaikea hällen
Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen:
Heiniss' siell' ylähällä
Naapuristossa pääskysen,
Siellä se on maja hällä;
Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,
Vaan kesä taas kun kukkia luo,
Palaa hän kotiansa
Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan
Pitkältä matkatieltä,
Mitään pulmast' ei, joka vaan
Painavi tontun mieltä.
Seinän saumauksesta kuu
Äijän parrallen kuvastuu,
Parralla väike hohtaa;
Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen,
Siell' elo kaikk' on jäässä,
Kosken vaan humu hiljainen
Kuuluvi matkan päässä;
Tonttu sen kuulee puol'unissaan,
Luulee sen ajan virraks vaan,
Oudoksuu mihin vienee
Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Aamu-unta suloista.
Ääneti laskee kuu radallaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Näin kirjoitti Rydberg:
TOMTEN.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
djupt under midnattstimma.
Månen vandrar sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Står där så grå vid ladgårdsdörr,
grå mot den vita driva,
tittar, som många vintrar förr,
upp emot månens skiva,
tittar mot skogen, där gran och fur
drar kring gården sin dunkla mur,
grubblar, fast ej det lär båta,
över en underlig gåta.
För sin hand genom skägg och hår,
skakar huvud och hätta ---
»nej, den gåtan är alltför svår,
nej, jag gissar ej detta» ---
slår, som han plägar, inom kort
slika spörjande tankar bort,
går att ordna och pyssla,
går att sköta sin syssla.
Går till visthus och redskapshus,
känner på alla låsen ---
korna drömma vid månens ljus
sommardrömmar i båsen;
glömsk av sele och pisk och töm
Pålle i stallet har ock en dröm:
krubban han lutar över
fylls av doftande klöver; ---
Går till stängslet för lamm och får,
ser, hur de sova där inne;
får till hönsen, där tuppen står
stolt på sin högsta pinne;
Karo i hundbots halm mår gott,
vaknar och viftar svansen smått,
Karo sin tomte känner,
de äro gode vänner.
Tomten smyger sig sist att se
husbondfolket det kära,
länge och väl han märkt, att de
hålla hans flit i ära;
barnens kammar han sen på tå
nalkas att se de söta små,
ingen må det förtycka:
det är hans största lycka.
Så har han sett dem, far och son,
ren genom många leder
slumra som barn; men varifrån
kommo de väl hit neder?
Släkte följde på släkte snart,
blomstrade, åldrades, gick --- men vart?
Gåtan, som icke låter
gissa sig, kom så åter!
Tomten vandrar till ladans loft:
där har han bo och fäste
högt på skullen i höets doft,
nära vid svalans näste;
nu är väl svalans boning tom,
men till våren med blad och blom
kommer hon nog tillbaka,
följd av sin näpna maka.
Då har hon alltid att kvittra om
månget ett färdeminne,
intet likväl om gåtan, som
rör sig i tomtens sinne.
Genom en springa i ladans vägg
lyser månen på gubbens skägg,
strimman på skägget blänker,
tomten grubblar och tänker.
Tyst är skogen och nejden all,
livet där ute är fruset,
blott från fjärran av forsens fall
höres helt sakta bruset.
Tomten lyssnar och, halvt i dröm,
tycker sig höra tidens ström,
undrar, varthän den skall fara,
undrar, var källan må vara.
Midvinternattens köld är hård,
stjärnorna gnistra och glimma.
Alla sova i enslig gård
gott intill morgontimma.
Månen sänker sin tysta ban,
snön lyser vit på fur och gran,
snön lyser vit på taken.
Endast tomten är vaken.
Paavo Cajander ehätti suomentamaan Tontun jo vuonna 1884. Seuraavana on hänen versionsa. Sittemmin Tontun ovat suomentaneet sekä Valter Juva että Yrjö Jylhä, mutta tänäkin jouluna kuulemassamme Tontussa on yhä jäljellä paljon suoraan Paavo Cajanderilta, sellaista, mihin ajan hammas ei ole pystynyt. Toisaalta taas runo muistuttaa, että runotkin on suomennettava silloin tällöin uudestaan. Entä pitäisikö ne kirjoittaakin uudestaan?
TONTTU.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Kesk'yön unta suloista,
Ääneti kuu käy kulkuaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Hankea vastaan harmottain
Luotuvi läävän suuta,
Kuin monast' ennen tuijottain
Katsovi taivaan kuuta,
Katsovi hongikkoon, miten tuo
Seudullen kehän tumman luo;
Kummoa pulmaa miesi
Miettii, suotta kentiesi.
Pitkää partaansa siveltää,
Puistavi päätä ja hasta,--
»Ei, tät' en voi minä selvittää,
Tuopa se pulma on vasta.»--
Kuin tapa häll' on, heittää hän
Moiset miettehet mielestään,
Toimihins', askariinsa
Käypi ja ammattiinsa.
Hän vajat, aitat kuljeksii,
Lukkoja tunnustellen,--
Lehmät pahnoillaan uneksii
Kulkua laitumellen;
Ruoskat, ohjakset unohtain
Pollekin talliss' uinuu vain:
Seimi sen tuoksuavaista
Täynnään on apilaista.
Kulkien lammaskarsinan viel'
Uuhia katsovi ukko;
Käy kanakoppiin, pöyhkänä siell'
On yläorrella kukko;
Mustikin oljillaan heräjää,
Häntää hiukkasen lierittää
Niin kuni ystävälle,
Tonttu se tuttu on hälle.
Vihdoin hiipien tonttu tuo
Käy talon perheen luona,
Kauan huomasi hän, miten nuo
Arvon hälle on suonna;
Lapsien luokin varpaillaan
Katsomahan käy armaitaan;
Kellähän oisi mieltä
Hältä sen onnen kieltää.
Näin hän polvesta polvehen
Lapsin' on nähnyt heitä
Poian ain' isän jälkehen;
Vaan mist' on he ja keitä?
Kukkivat, kuihtuvat, vuorottain
Lähtevät pois--mut minne vain?
Pulma se vaikea hällen
Näin etehen tuli jällen.
Tonttu se käy ladon parveilen:
Heiniss' siell' ylähällä
Naapuristossa pääskysen,
Siellä se on maja hällä;
Tyhjä nyt on pesä pääskyn tuo,
Vaan kesä taas kun kukkia luo,
Palaa hän kotiansa
Sievän puolison kanssa.
Silloin kertovi muistojaan
Pitkältä matkatieltä,
Mitään pulmast' ei, joka vaan
Painavi tontun mieltä.
Seinän saumauksesta kuu
Äijän parrallen kuvastuu,
Parralla väike hohtaa;
Tonttu se miettiä pohtaa.
Vait on metsä ja seudut sen,
Siell' elo kaikk' on jäässä,
Kosken vaan humu hiljainen
Kuuluvi matkan päässä;
Tonttu sen kuulee puol'unissaan,
Luulee sen ajan virraks vaan,
Oudoksuu mihin vienee
Matka ja mistä lienee.
Pakkanen on, yö kattaa maat,
Tähdet kiiluen loistaa,
Tölliss' uinailee asukkaat
Aamu-unta suloista.
Ääneti laskee kuu radallaan,
Puissa lunta on valkeanaan,
Kattojen pääll' on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Joulu
oveen kolkuttaa, hymyy tuiskusäässä.
Joulun avaukseksi runo, josta on sävelletty joululaulu, jota äitini usein lauloi. Se on lähtöisin Ilmari Kiannon kynästä. Mielestäni siinä suomen kielellä on mestarillisesti onnistuttu maalaamaan tai pikemminkin videoimaan revontulet, aurora borealis:
Revontulten leikki
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
Tätä laulua ei nykyään kovin usein kuule, mutta toisaalta sitä on sen kerran kuultuaan vaikea unohtaa.
Joulun avaukseksi runo, josta on sävelletty joululaulu, jota äitini usein lauloi. Se on lähtöisin Ilmari Kiannon kynästä. Mielestäni siinä suomen kielellä on mestarillisesti onnistuttu maalaamaan tai pikemminkin videoimaan revontulet, aurora borealis:
Revontulten leikki
Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö!
Ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!
Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää!
Ne korskuvat kuin konkarit joit' urhot kiidättää!
Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi,
ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.
Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy,
ne sukeltavat pilvihin niin ettei niitä näy.
Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää.
Ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!
Tätä laulua ei nykyään kovin usein kuule, mutta toisaalta sitä on sen kerran kuultuaan vaikea unohtaa.
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Moskovan ikkunat
Facebookissa keskusteltiin taannoin tutusta laulusta nimeltä Moskovan valot (Moskovskije okna). Laulun alkuperäiset venäjänkieliset sanat on kirjottanut Mihail Matusovski (1915-1990), jonka kynästä ovat lähtöisin myös sanoitukset kappaleisiin Mustanmeren valssi ja Unohtumaton ilta, jotka nekin ovat painuneet suomalaiseenkin sielunmaisemaan kuin veitsi voihin.
Tällaisena me olemme tottuneet kuulemaan Pauli Salosen suomentaman Moskovan valot:
Sinut kerran löysin, ystäväin
Kuljit hetken yössä vierelläin.
Silmäs mua katsoi niin
Kutsui lemmenhaaveisiin,
Ja meille loisti valot Moskovan.
Aamun tullen sinut kadotin,
Pois kun sammui valot kaupungin.
Sanoit hiljaa näkemiin,
Lyhdyn alla erottiin.
Nyt sua näänkö enään milloinkaan?
Yhä etsin yhtä ikkunaa.
Näen niitä monta miljoonaa.
Kuljen iltaan tummuvaan,
Valot kertoo muistojaan,
Ja tiedän: en voi sua unhoittaa.
Mutta mitä Mihail Matusovski todella sanoi? Tätä:
Московские окна
Вот опять небес темнеет высь,
Вот и окна в сумраке зажглись.
Здесь живут мои друзья.
И, дыханье затая,
В ночные окна вглядываюсь я.
Я могу под окнами мечтать,
Я могу, как книги, их читать.
И, заветный свет храня,
И волнуя, и маня,
Oни, как люди, смотрят на меня.
Я, как в годы прежние, опять
Под окном твоим готов стоять.
И на свет его лучей
Я всегда спешу быстрей,
Как на свиданье с юностью моей.
Я любуюсь вами по ночам,
Я желаю, окна, счастья вам...
Он мне дорог с давних лет,
И его яснее нет -
Московских окон негасимый свет.
Olen vanhan ystäväni Anteron avulla kääntänyt sanat suomeksi niin tarkoin kuin olen pystynyt mittaa ja riimejä särkemättä. Tässä siis Moskovan ikkunat valaisemaan vuoden pimeintä aikaa siellä ja täällä:
Tummuu taivas, syttyy ikkunat.
Täällä ystäväni asuvat.
Jälleen kerran hämärään
hengästyen, yksinään,
ikkunoita katselemaan jään.
Alla ikkunain voin haaveilla.
Luen niitä niin kuin kirjoja.
Ne pyhää tulta suojelee,
kiihottaa ja viettelee,
lailla ihmisten mua katselee.
Niin kuin kauan sitten seisahdan
alle ikkunasi, odotan.
Kun se syttyy loistamaan,
kiiruhdan kuin aikoinaan,
ennen, nuorena, sua kohtaamaan.
Teitä, ikkunat, mä ihailen,
teille pelkkää hyvää toivoen.
Vuotten takaa muistanhan
valon rakkaan, kirkkaimman,
valon ikkunoissa Moskovan.
Tällaisena me olemme tottuneet kuulemaan Pauli Salosen suomentaman Moskovan valot:
Sinut kerran löysin, ystäväin
Kuljit hetken yössä vierelläin.
Silmäs mua katsoi niin
Kutsui lemmenhaaveisiin,
Ja meille loisti valot Moskovan.
Aamun tullen sinut kadotin,
Pois kun sammui valot kaupungin.
Sanoit hiljaa näkemiin,
Lyhdyn alla erottiin.
Nyt sua näänkö enään milloinkaan?
Yhä etsin yhtä ikkunaa.
Näen niitä monta miljoonaa.
Kuljen iltaan tummuvaan,
Valot kertoo muistojaan,
Ja tiedän: en voi sua unhoittaa.
Mutta mitä Mihail Matusovski todella sanoi? Tätä:
Московские окна
Вот опять небес темнеет высь,
Вот и окна в сумраке зажглись.
Здесь живут мои друзья.
И, дыханье затая,
В ночные окна вглядываюсь я.
Я могу под окнами мечтать,
Я могу, как книги, их читать.
И, заветный свет храня,
И волнуя, и маня,
Oни, как люди, смотрят на меня.
Я, как в годы прежние, опять
Под окном твоим готов стоять.
И на свет его лучей
Я всегда спешу быстрей,
Как на свиданье с юностью моей.
Я любуюсь вами по ночам,
Я желаю, окна, счастья вам...
Он мне дорог с давних лет,
И его яснее нет -
Московских окон негасимый свет.
Olen vanhan ystäväni Anteron avulla kääntänyt sanat suomeksi niin tarkoin kuin olen pystynyt mittaa ja riimejä särkemättä. Tässä siis Moskovan ikkunat valaisemaan vuoden pimeintä aikaa siellä ja täällä:
Tummuu taivas, syttyy ikkunat.
Täällä ystäväni asuvat.
Jälleen kerran hämärään
hengästyen, yksinään,
ikkunoita katselemaan jään.
Alla ikkunain voin haaveilla.
Luen niitä niin kuin kirjoja.
Ne pyhää tulta suojelee,
kiihottaa ja viettelee,
lailla ihmisten mua katselee.
Niin kuin kauan sitten seisahdan
alle ikkunasi, odotan.
Kun se syttyy loistamaan,
kiiruhdan kuin aikoinaan,
ennen, nuorena, sua kohtaamaan.
Teitä, ikkunat, mä ihailen,
teille pelkkää hyvää toivoen.
Vuotten takaa muistanhan
valon rakkaan, kirkkaimman,
valon ikkunoissa Moskovan.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Itsenäisyyspäivänä,
iltapäivällä, kun maassa on paksu kerros vastasatanutta lunta, kirjoitan tätä. Tähän päivään sopivia runoja on paljon. Valitsin niistä nämä kaksi.
Ensimmäinen on Tuomas Anhavan (1927 - 2001) tuotantoa. Tuomas Anhava on niitä perin harvoja modernisteja, joiden runot olen tuntenut itselleni läheisiksi. Tämä runo on sarjasta Yleiset opit, runo VI.
Mikä on sinun isänmaasi: se on tämä maa
jota isäsi on niin kuin itse olet tulevaa
Mikä on äidinkielesi: se on lähimmäinen kieli
jota puhuvat myös tuuli ja puu, veden kaltaat, sisin mieli
Mikä on kotiseutusi: se tämä on
jonka ansiosta voit olla koditon
Kuka on vihollisesi: se jonka voittaa voit
ystäväsi se jonka voit menettää
ja rakastettusi: hän jonka voittaa soit
ja hävitä taistelun täydellisen
Mikä on uskosi: se tämä on ainoastaan:
ei ole elämää,
ei kuolemaa, vain tuskin loppua kaikkeuden
joka tuskin alkoikaan.
Toiseksi runoksi valikoitui itseoikeutetusti Aleksis Kiven Suomenmaa. Siinä on sanottu suunnilleen kaikki - ja vielä omalla kielelläni.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen.
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
Ensimmäinen on Tuomas Anhavan (1927 - 2001) tuotantoa. Tuomas Anhava on niitä perin harvoja modernisteja, joiden runot olen tuntenut itselleni läheisiksi. Tämä runo on sarjasta Yleiset opit, runo VI.
Mikä on sinun isänmaasi: se on tämä maa
jota isäsi on niin kuin itse olet tulevaa
Mikä on äidinkielesi: se on lähimmäinen kieli
jota puhuvat myös tuuli ja puu, veden kaltaat, sisin mieli
Mikä on kotiseutusi: se tämä on
jonka ansiosta voit olla koditon
Kuka on vihollisesi: se jonka voittaa voit
ystäväsi se jonka voit menettää
ja rakastettusi: hän jonka voittaa soit
ja hävitä taistelun täydellisen
Mikä on uskosi: se tämä on ainoastaan:
ei ole elämää,
ei kuolemaa, vain tuskin loppua kaikkeuden
joka tuskin alkoikaan.
Toiseksi runoksi valikoitui itseoikeutetusti Aleksis Kiven Suomenmaa. Siinä on sanottu suunnilleen kaikki - ja vielä omalla kielelläni.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen.
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)