Ensilumi tuli melkoisella rysäyksellä, ja mieleen muistuu Robert Frostin runo vuodelta 1923,
STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING
Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.
My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.
He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.
The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.
Jotenkin runo pysäyttää, metsän reunaan, lumisena iltana.
Tämä runo on ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 ilmestyneessä Ville Revon toimittamassa valikoimassa amerikkalaista runoutta nimeltä Tähtien väri. Ville Repo on myös suomentanut runon, ja se kuuluu näin:
METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA
Ken nämä metsät omistaa
ei kylällänsä tietää saa,
jos katson hänen metsässään
kun lumen valtaan joutuu maa.
Hevonen oudoksuu, sen nään,
kun väliin metsän, järven jään
kauaksi luota talojen
pysähdyn iltaan pimeimpään.
Se päätään puistaa, kysyen,
uppoaa ääni kulkusten
vain lumen lauhan huokunaan
ja kohuun tuulen pehmoisen.
On metsä kaunis, syvä, vaan
on vastattava sanoistaan,
saa uni jäädä vartomaan,
saa uni jäädä vartomaan.
Tämä on yksi niitä runoja, joiden suomentamisen ajatus saa sormeni syyhyämään. Viimeiset säkeet kuuluisivat varmaankin näin: "ennen kuin pääsen nukkumaan."
perjantai 9. joulukuuta 2011
lauantai 5. marraskuuta 2011
Haudoilla kulkiessa
mieleen tulleita kuvatkoon V.A. Koskenniemen kysymykset runoelmasta Piae Cantiones:
Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Miss' oletkaan nyt, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa
ja kulkee vainiolla ties,
ja lämpöänsä kotis lies
nyt vierahalle hohtaa.
Miss' oletkaan sa, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa.
Miss' oletkaan nyt, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti
ja toinen kantaa vaakunas,
sun kilpes, kirkkaan kunnias,
hän kilveksensä lyötti.
Miss' oletkaan sa, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et kuulu matkas takaa.
Sun laivas uljas lahoomaan
on vedettynä valkamaan,
sun mastos maassa makaa.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et palaa matkas takaa.
Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Miss' oletkaan nyt, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Sai pirttis toisen istujan,
sai aittas toisen astujan,
sai huntus toinen nainen.
Miss' oletkaan sa, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Miss' ovat kaikki kuollehet,
jotk' eli ennen meitä?
Sa joka toivot, taistelet
maan päällä, kohta seurannet
sa sinne, sinne heitä,
miss' ovat kaikki kuollehet,
nuo menneet ennen meitä.
Ja vastaukseksi katkelma Walt Whitmanin laajasta runosta Laulu itsestäni:
I wish I could translate the hints about the dead young men and women,
And the hints about old men and mothers, and the offspring taken
soon out of their laps.
What do you think has become of the young and old men?
And what do you think has become of the women and children?
They are alive and well somewhere,
The smallest sprout shows there is really no death,
And if ever there was it led forward life, and does not wait at the
end to arrest it,
And ceas'd the moment life appear'd.
All goes onward and outward, nothing collapses,
And to die is different from what any one supposed, and luckier.
Ja tässä sama Arvo Turtiaisen suomentamana:
Toivoisin, että voisin tulkita kuolleiden nuorukaisten
ja neitosten toiveet,
ja vanhojen miesten ja äitien ja heidän sylistään ennen
aikojaan temmattujen jälkeläisten toiveet.
Mitä luulette tulleen näistä nuorukaisista ja vanhoista
miehistä,
näistä naisista ja lapsista?
He elävät ja voivat hyvin jossakin,
pieninkin verso osoittaa, että kuolemaa ei totisesti ole
ja jos sitä olisikin, se edistäisi elämää, eikä vaani
katkaistakseen elämän
vaan luopuu sen ilmestymisen hetkellä
Kaikki kulkee eteenpäin, pyrkii näkyvään, mikään ei luhistu,
ja kuolema on erilaista ja onnellisempaa kuin kukaan
otaksuu.
Viimeiset säkeet vielä omana tulkintanani:
Kaikki etenee ja laajenee, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on toisenlaista kuin kukaan on luullut,
ja onnekkaampaa.
Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Miss' oletkaan nyt, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa
ja kulkee vainiolla ties,
ja lämpöänsä kotis lies
nyt vierahalle hohtaa.
Miss' oletkaan sa, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa.
Miss' oletkaan nyt, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti
ja toinen kantaa vaakunas,
sun kilpes, kirkkaan kunnias,
hän kilveksensä lyötti.
Miss' oletkaan sa, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et kuulu matkas takaa.
Sun laivas uljas lahoomaan
on vedettynä valkamaan,
sun mastos maassa makaa.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et palaa matkas takaa.
Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Miss' oletkaan nyt, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Sai pirttis toisen istujan,
sai aittas toisen astujan,
sai huntus toinen nainen.
Miss' oletkaan sa, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Miss' ovat kaikki kuollehet,
jotk' eli ennen meitä?
Sa joka toivot, taistelet
maan päällä, kohta seurannet
sa sinne, sinne heitä,
miss' ovat kaikki kuollehet,
nuo menneet ennen meitä.
Ja vastaukseksi katkelma Walt Whitmanin laajasta runosta Laulu itsestäni:
I wish I could translate the hints about the dead young men and women,
And the hints about old men and mothers, and the offspring taken
soon out of their laps.
What do you think has become of the young and old men?
And what do you think has become of the women and children?
They are alive and well somewhere,
The smallest sprout shows there is really no death,
And if ever there was it led forward life, and does not wait at the
end to arrest it,
And ceas'd the moment life appear'd.
All goes onward and outward, nothing collapses,
And to die is different from what any one supposed, and luckier.
Ja tässä sama Arvo Turtiaisen suomentamana:
Toivoisin, että voisin tulkita kuolleiden nuorukaisten
ja neitosten toiveet,
ja vanhojen miesten ja äitien ja heidän sylistään ennen
aikojaan temmattujen jälkeläisten toiveet.
Mitä luulette tulleen näistä nuorukaisista ja vanhoista
miehistä,
näistä naisista ja lapsista?
He elävät ja voivat hyvin jossakin,
pieninkin verso osoittaa, että kuolemaa ei totisesti ole
ja jos sitä olisikin, se edistäisi elämää, eikä vaani
katkaistakseen elämän
vaan luopuu sen ilmestymisen hetkellä
Kaikki kulkee eteenpäin, pyrkii näkyvään, mikään ei luhistu,
ja kuolema on erilaista ja onnellisempaa kuin kukaan
otaksuu.
Viimeiset säkeet vielä omana tulkintanani:
Kaikki etenee ja laajenee, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on toisenlaista kuin kukaan on luullut,
ja onnekkaampaa.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Lokakuun yössä
kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:
Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.
... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.
Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"
Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.
Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.
Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:
Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.
... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.
Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"
Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.
Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.
Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.
lauantai 1. lokakuuta 2011
Syksyn ydintä
kohti matkataan suurenmoisessa säässä. Vihreää, kultaa, vihreää kultaa. Vihreällä sammalella koivunlehtien ja kantarellien kultaa. Ja sininen taivas.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:
OCTOBER
October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.
October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.
October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.
October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.
Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.
POEM IN OCTOBER
It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.
My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.
A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.
Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.
It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels
And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.
And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.
Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:
RUNO LOKAKUUSSA
Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.
Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.
Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.
Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.
Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.
Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.
Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:
OCTOBER
October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.
October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.
October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.
October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.
Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.
POEM IN OCTOBER
It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.
My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.
A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.
Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.
It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels
And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.
And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.
Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:
RUNO LOKAKUUSSA
Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.
Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.
Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.
Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.
Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.
Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.
Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.
torstai 1. syyskuuta 2011
Syksyilta tuli
Tämänkertaisen runon on kirjoittanut Otto Manninen (1872-1950), runoilija ja suomentaja, joka on tuonut suomalaisten lukijoiden ulottuville niin Runebergin kuin Homeroksen ja Sofokleen, Goethen ja Molièren, Ibsenin ja Petőfin tuotantoa. Minua kiehtoo erityisesti se, että jo vuonna 1939 ilmestyi Mannisen kääntämänä Sikermä serbialaisia kansanrunoja.
Syys-illan laulu on minulle tuttu nuoruudesta asti, mutta en löytänyt sitä moneen vuoteen muualta kuin muistini kätköistä. Tässä se on:
SYYS-ILLAN LAULU
Syys-illan suuret tähdet
syvihin vilkkuu vesiin.
Näin kerran, näinkö lähdet
ikuisten unten kesiin?
Kun liioin kasvaa kaipuu
vakaisiin vaihe-säistä,
kun viimeisin jo taipuu
syysviljan tähkäpäistä.
Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan-hiljaa,
kuin uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.
Se vartoo, tuskan-harras
hyvästiheiton hetki,
veen ikivievä parras,
paluuton viime retki.
Syys leikkaa kevään liitot,
ja tyhjää sulkee syli.
Vaan muistavasti viitot,
yön tähti, vetten yli.
Syvälle vilkut, päilyt,
suruisa, suuri tähti,
kuin viime katse säilyt
sa kaiken sen, mi lähti.
Syys-illan laulu on minulle tuttu nuoruudesta asti, mutta en löytänyt sitä moneen vuoteen muualta kuin muistini kätköistä. Tässä se on:
SYYS-ILLAN LAULU
Syys-illan suuret tähdet
syvihin vilkkuu vesiin.
Näin kerran, näinkö lähdet
ikuisten unten kesiin?
Kun liioin kasvaa kaipuu
vakaisiin vaihe-säistä,
kun viimeisin jo taipuu
syysviljan tähkäpäistä.
Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan-hiljaa,
kuin uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.
Se vartoo, tuskan-harras
hyvästiheiton hetki,
veen ikivievä parras,
paluuton viime retki.
Syys leikkaa kevään liitot,
ja tyhjää sulkee syli.
Vaan muistavasti viitot,
yön tähti, vetten yli.
Syvälle vilkut, päilyt,
suruisa, suuri tähti,
kuin viime katse säilyt
sa kaiken sen, mi lähti.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Viimeiset kesäillat
ovat jälleen käsillä, ja ne ovatkin uskomattoman kauniita. Tässä muutama niiden mieleen tuoma runo. Runon Sydänmaan lammella on kirjoittanut Ilmari Calamnius, vuodesta 1906 Ilmari Kianto, ja se on hänen ensimmäinen runonsa. Runo ilmestyi v. 1897 kokoelmassa Soutajan lauluja:
SYDÄNMAAN LAMMELLA
Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Ilmari Kiannon lähipiiristä minulla on yksi henkilökohtainen muisto. Vietin aikoinaan yhden kesäyön Lapissa hänen tyttärensä vieraana. Kiantajärvi, jonka saaressa Kiannon Turjanlinna sijaitsi, on minulle tuttu, mutta Sydänmaan lampea eli Mustalampea en ainakaan tiedä nähneeni.
Toinen mieleeni tuleva runo on Aaro Hellaakosken Kesäyö kokoelmasta Huojuvat keulat (1946).
KESÄYÖ
Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan
katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.
Sekä Sydänmaan lammella että Kesäyö on sävelletty, ja käsittääkseni ne ovat paljon tunnetumpia yksinlauluina kuin konsanaan runoina.
Kolmas ja viimeinen näistä viimeisten kesäöiden runoista on Katri Valan (1901-1944) Syyskesän juhla kokoelmasta Paluu (1934). Uskon, että Katri Valan suurelta osin unhoon jääneellä runoudella olisi annettavaa nykypäivänkin ihmiselle.
SYYSKESÄN JUHLA
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat;
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat loimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.
SYDÄNMAAN LAMMELLA
Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –
Ilmari Kiannon lähipiiristä minulla on yksi henkilökohtainen muisto. Vietin aikoinaan yhden kesäyön Lapissa hänen tyttärensä vieraana. Kiantajärvi, jonka saaressa Kiannon Turjanlinna sijaitsi, on minulle tuttu, mutta Sydänmaan lampea eli Mustalampea en ainakaan tiedä nähneeni.
Toinen mieleeni tuleva runo on Aaro Hellaakosken Kesäyö kokoelmasta Huojuvat keulat (1946).
KESÄYÖ
Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan
katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.
Sekä Sydänmaan lammella että Kesäyö on sävelletty, ja käsittääkseni ne ovat paljon tunnetumpia yksinlauluina kuin konsanaan runoina.
Kolmas ja viimeinen näistä viimeisten kesäöiden runoista on Katri Valan (1901-1944) Syyskesän juhla kokoelmasta Paluu (1934). Uskon, että Katri Valan suurelta osin unhoon jääneellä runoudella olisi annettavaa nykypäivänkin ihmiselle.
SYYSKESÄN JUHLA
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat;
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat loimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.
lauantai 6. elokuuta 2011
Iltaisin
omalla pihalla, pelloilla ja marjametsissä kuulee kyyhkysen kujerrusta enemmän kuin muistini mukaan koskaan. Muutaman päivän kuluttua alkaa haulikon pauke, eikä metsiin uskalla enää mennä. Ja vasta äsken oli kevät, ja kyyhkyset kujersivat silloinkin.
Kyyhkynen on innoittanut monia runoilijoita. Yksi heistä oli Aale Tynni (1913-1997. Seuraavana hänen runonsa Kuherra, metsäkyyhky kokoelmasta Tarinain lähde (1974):
KUHERRA, METSÄKYYHKY
Jo kanukkapensas on saanut
lehden punaisen.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Syys on suvinen.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Heleästi pöllö huutaa
yöhön pimenevään.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Älä pelkää ensinkään.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Polun ruohoissa valkoinen härmä
hohtaa aamuisin.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Ehdit vieläkin.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Myös Aale Tynnin puolisolle P. Mustapäälle linnut olivat tärkeä teema. Hän on kirjoittanut niin tynnyrilinnusta, satakielestä, naakasta, käestä kuin kyyhkysistä - kyyhkysjumalattaren kämmenellä (Jäähyväiset Arkadialle, 1945):
KYYHKYSJUMALATAR
Et tahtonut, et voinutkaan...
Ja jäit siis paikoillesi.
Ja lintuemo, kyyhkynen,
marmorikäteesi pesi.
Jos lähtisit, jos liikuisit,
se lentoon säikähtäisi
ja murskattuna muna sen
sinun kämmenellesi jäisi.
Nyt kyyhkyslakkaa valtavaa
kannattaa neidonkäsi.
Vuossatain laulut ihanat
uinuvat edessäsi.
Sammuen maahan satavan
- jos paikaltasi lähdet -
näet linnunratain miljoonat
hohtavat kyyhkystähdet.
Englantilainen John Keats (1795-1821)on kirjoittanut yksinkertaisuudessaan ehkä vieläkin riipaisevamman kyyhkysrunon:
I HAD A DOVE, AND THE SWEET DOVE DIED
I had a dove, and the sweet dove died,
And I have thought it died of grieving;
O what could it grieve for? Its feet were tied
With a silken thread of my own hand’s weaving:
Sweet little red feet! Why would you die?
Why would you leave me, sweet bird, why?
You liv’d alone on the forest tree,
Why, pretty thing, could you not live with me?
I kiss’d you oft, and gave you white peas;
Why not live sweetly as in the green trees?
Kyyhkynen on innoittanut monia runoilijoita. Yksi heistä oli Aale Tynni (1913-1997. Seuraavana hänen runonsa Kuherra, metsäkyyhky kokoelmasta Tarinain lähde (1974):
KUHERRA, METSÄKYYHKY
Jo kanukkapensas on saanut
lehden punaisen.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Syys on suvinen.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Heleästi pöllö huutaa
yöhön pimenevään.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Älä pelkää ensinkään.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Polun ruohoissa valkoinen härmä
hohtaa aamuisin.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Ehdit vieläkin.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.
Myös Aale Tynnin puolisolle P. Mustapäälle linnut olivat tärkeä teema. Hän on kirjoittanut niin tynnyrilinnusta, satakielestä, naakasta, käestä kuin kyyhkysistä - kyyhkysjumalattaren kämmenellä (Jäähyväiset Arkadialle, 1945):
KYYHKYSJUMALATAR
Et tahtonut, et voinutkaan...
Ja jäit siis paikoillesi.
Ja lintuemo, kyyhkynen,
marmorikäteesi pesi.
Jos lähtisit, jos liikuisit,
se lentoon säikähtäisi
ja murskattuna muna sen
sinun kämmenellesi jäisi.
Nyt kyyhkyslakkaa valtavaa
kannattaa neidonkäsi.
Vuossatain laulut ihanat
uinuvat edessäsi.
Sammuen maahan satavan
- jos paikaltasi lähdet -
näet linnunratain miljoonat
hohtavat kyyhkystähdet.
Englantilainen John Keats (1795-1821)on kirjoittanut yksinkertaisuudessaan ehkä vieläkin riipaisevamman kyyhkysrunon:
I HAD A DOVE, AND THE SWEET DOVE DIED
I had a dove, and the sweet dove died,
And I have thought it died of grieving;
O what could it grieve for? Its feet were tied
With a silken thread of my own hand’s weaving:
Sweet little red feet! Why would you die?
Why would you leave me, sweet bird, why?
You liv’d alone on the forest tree,
Why, pretty thing, could you not live with me?
I kiss’d you oft, and gave you white peas;
Why not live sweetly as in the green trees?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)