portillani kukkivat runsain, raskain tertuin.
Ensimmäinen tämän alkukesän syreeniruno on yli sadan vuoden takaa, V.A.Koskenniemen runokokoelmasta Valkeat kaupungit. Se tulee kuin itsestään mieleen, kun tällaisina aamuina avaan oven ja vastaan lyö väkevä sireenin tuoksu ja linnunlaulu:
IHME
Tule aamuhun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen mä tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.
Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.
Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään mä sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!
Itse en tosin haluaisi tällaisena aamuna kuolla, vaan elää ainakin vielä tämän kesän alusta loppuun. Ja mieluiten vielä monta muutakin.
Ja sitten tulee ilta. Kaarlo Sarkian kanssa:
ILTA
Näen illassa kukkivan sireenien.
Hyvin kaukaa soittoa soi.
Olen sairas ja niin kovin onnellinen -
sitä tuskin käsittää voi.
Yön ilma sisään kasteinen
käy silmästä ikkunan.
Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen -
minä häntä rakastan.
torstai 7. kesäkuuta 2012
lauantai 19. toukokuuta 2012
Valkoakaasiat
Tuomet ovat vielä nupuillaan, mutta ihan pian jälleen kerran
tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.
Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain' sun ain' oon mä vain.
Vuodet on vierineet, hurmaus on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.
Tämä venäläinen romanssi tuli Suomessa tunnetuksi iskelmänä 1950- ja 1960-luvulla, mutta itse asiassa se oli suomennettu jo aivan viime vuosisadan alussa. Alkuperäisissä sanoissa kerrotaan valkoisista akaasioista:
Белой акации
Целую ночь соловей нам насвистывал
Город молчал и молчали дома
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Сад весь умыт был весенними ливнями
В темных оврагах стояла вода
Боже какими мы были наивными
Как же мы молоды были тогда
Годы промчались седыми нас делая
Где чистота этих веток живых
Только зима да метель эта белая
Напоминают сегодня о них
В час когда ветер бушует неистово
С новою силою чувствую я
Белой акации гроздья душистые
Невозвратимы как юность моя
Valkoakaasiat on suomentanut Martti Wuori. Hän lienee monelle aivan tuntematon kääntäjä. Martti Wuori onkin kirjailijanimi, jonka takana on maaherra Martin Alexius Bergh-Wuori (1858-1934). Virkansa ohella hän suomensi venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitteli itsekin, etupäässä huvinäytelmiä. Toinen tunnettu Martti Wuoren suomentama venäläinen romanssi on Ajomies: Ei, kyytimies, kiirettä oo...
tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.
Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain' sun ain' oon mä vain.
Vuodet on vierineet, hurmaus on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.
Tämä venäläinen romanssi tuli Suomessa tunnetuksi iskelmänä 1950- ja 1960-luvulla, mutta itse asiassa se oli suomennettu jo aivan viime vuosisadan alussa. Alkuperäisissä sanoissa kerrotaan valkoisista akaasioista:
Белой акации
Целую ночь соловей нам насвистывал
Город молчал и молчали дома
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Сад весь умыт был весенними ливнями
В темных оврагах стояла вода
Боже какими мы были наивными
Как же мы молоды были тогда
Годы промчались седыми нас делая
Где чистота этих веток живых
Только зима да метель эта белая
Напоминают сегодня о них
В час когда ветер бушует неистово
С новою силою чувствую я
Белой акации гроздья душистые
Невозвратимы как юность моя
Valkoakaasiat on suomentanut Martti Wuori. Hän lienee monelle aivan tuntematon kääntäjä. Martti Wuori onkin kirjailijanimi, jonka takana on maaherra Martin Alexius Bergh-Wuori (1858-1934). Virkansa ohella hän suomensi venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitteli itsekin, etupäässä huvinäytelmiä. Toinen tunnettu Martti Wuoren suomentama venäläinen romanssi on Ajomies: Ei, kyytimies, kiirettä oo...
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Velka elämälle
Tänään, mitä ihanimpana äitienpäivänä, on vuorossa Kaarlo Sarkian omaelämäkerrallinen runo Velka elämälle, joka ilmestyi samannimisessä kokoelmassa vuonna 1931, runoilijan ollessa vielä alle kolmenkymmenen. Mainittakoon, että juuri toissapäivänä oli Sarkian 110-vuotissyntymäpäivä. Sarkia menetti äitinsä jo 12-vuotiaana.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."
VELKA ELÄMÄLLE
Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.
Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.
Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.
Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.
Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?
Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.
Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää! - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.
Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.
Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.
*
Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."
VELKA ELÄMÄLLE
Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.
Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.
Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.
Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.
Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?
Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.
Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää! - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.
Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.
Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.
*
Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Superkuu paistaa,
on hiirenkorvainen toukokuun yö.
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.
I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.
Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.
All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.
And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.
The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.
And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.
Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.
KUUTAMOLLA
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.
I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.
Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.
All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.
And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.
The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.
And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.
Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.
KUUTAMOLLA
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Ruoho nousee
Kun ensimmäinen ruohon aavistus on noussut maasta, on luettava Walt Whitmania:
A child said, What is the grass? fetching it to me with full hands; How could I answer the child?. . . .I do not know what it is any more than he.
I guess it must be the flag of my disposition, out of hopeful green stuff woven.
Or I guess it is the handkerchief of the Lord, A scented gift and remembrancer designedly dropped, Bearing the owner's name someway in the corners, that we may see and remark, and say Whose?
Or I guess the grass is itself a child. . . .the produced babe of the vegetation.
Or I guess it is a uniform hieroglyphic, And it means, Sprouting alike in broad zones and narrow zones, Growing among black folks as among white, Kanuck, Tuckahoe, Congressman, Cuff, I give them the same, I receive them the same.
And now it seems to me the beautiful uncut hair of graves.
Ja perään Arvo Turtiaisen suomennos:
Eräs lapsi kysyi, Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle kourallisen,
mitä saatoin vastata lapselle? enhän tiedä siitä enempää
kuin hänkään.
Minä luulen, että se on tarkoituksen lippu, vihreästä toivorikkaasta
nukkakankaasta kudottu.
Tai luulen, että se on luojan kaulaliina,
tieten tahtoen pudotettu tuoksuva lahja ja tervehdys,
omistajansa nimi jossain nurkassaan, jotta vilkaisisimme
siihen ja sanoisimme Kenen?
Tai luulen, että ruoho itse on lapsi, kasvullisuuden
tuottama lapsukainen.
Tai ehkä sen on yleistä ja yhtäläistä kuvakirjoitusta
ja tarkoittaa, levittäytyessään samalla tavalla
niin avarilla kuin ahtailla alueilla,
kasvaessaan niin mustien kuin valkoisten kansojen
keskuudessa,
kanuckin, tuckahoen, kongressimiehen, kafferin maalla:
annan heille ja otan heiltä vastaan saman.
Ja nyt se näyttää minusta hautojen leikkaamattomilta,
suloisilta hiuksilta.
Vaikka Turtiaisen Whitman-suomennokset ovat itseoikeutettuja ja vertaansa vailla, haluaisin silti päästä noiden kaulaliinojen ja nukkakankaiden kimppuun ja niiden läpi siihen, mitä Whitman todella sanoi.
Turtiaisen suomentama Ruohoa ilmestyi vuonna 1965. Jo vuonna 1954 oli ilmestynyt Viljo Laitisen suomentama Whitman-valikoina Ruohonlehtiä, jossa tämä runo oli seuraavanlainen:
Lapsi kysyi Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle täysin käsin;
kuinka voisin vastata lapselle? en tiedä sitä paremmin kuin hänkään.
Luulen sen olevan sieluni symbooli, kudottu toiveikkaasta vihreydestä,
tai arvaan sen olevan Luojan nenäliina,
harkitusti annettu tuoksuva lahja tai tervehdys,
kantaen omistajan nimeä jossain, missä sen voi huomata ja huudahtaa Kenen?
Tai ehkä ruoho itse on lapsi, joka on luotu kasvikunnan siemeneksi.
Tai ehkä se on yhdenmukaisia hieroglyfeja,
joka tarkoittaa, se versoo samanlaisena leveillä ja kapeilla alueilla,
kasvaen samalla tavoin mustien niinkuin valkoistenkin keskuudessa,
kanadalaisille, virginialaisille, valtiopäivämiehille ja neekereille olen aina sama.
Nyt näyttää ruoho minusta kauniilta hautojen tukalta.
Turtiaisen jälkeen vierähti yli neljäkymmentä vuotta, ja sitten vuonna 2007 ilmestyi Markus Jääskeläisen suomentamana Walt Whitmanin Valitut runot. Siinä ruoho rehottaa näin:
Lapsi kysyi: Mitä ruoho on?
Hän ojensi sitä minulle kourallisen.
Kuinka voisin vastata? En tiedä
sen paremmin kuin hän.
Ehkä se on omien mielitekojeni lippu, toiverikkaasta
vihreästä kankaasta kudottu.
Tai ehkä sen on Jumalan nenäliina,
tarkoituksella tiputettu tuoksuva lahja, muistutus,
ja johonkin sen kulmaan on ommeltu omistajan nimi
jotta huomaisimme, kysyisimme: Kenen?
Tai ehkä ruoho itse on lapsi, kasvikunnan synnyttämä
vauva.
Tai ehkä sen on yhtä ja samaa hieroglyfiä,
versoo aavalla preerialla ja kapeissa solissa,
kasvaa mustien ja valkoisten alueilla,
kanukkien, virginialaisten, Washingtonin herrojen, setä tuomojen
ja tarkoittaa: kaikille riittää minusta,
minä odotan kaikkia.
Ja nyt se on kuin hautojen kaunis leikkaamaton tukka.
Tämäkin versio jättää minuun halun sanoa se vielä kerran. Sanon jos voin.
A child said, What is the grass? fetching it to me with full hands; How could I answer the child?. . . .I do not know what it is any more than he.
I guess it must be the flag of my disposition, out of hopeful green stuff woven.
Or I guess it is the handkerchief of the Lord, A scented gift and remembrancer designedly dropped, Bearing the owner's name someway in the corners, that we may see and remark, and say Whose?
Or I guess the grass is itself a child. . . .the produced babe of the vegetation.
Or I guess it is a uniform hieroglyphic, And it means, Sprouting alike in broad zones and narrow zones, Growing among black folks as among white, Kanuck, Tuckahoe, Congressman, Cuff, I give them the same, I receive them the same.
And now it seems to me the beautiful uncut hair of graves.
Ja perään Arvo Turtiaisen suomennos:
Eräs lapsi kysyi, Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle kourallisen,
mitä saatoin vastata lapselle? enhän tiedä siitä enempää
kuin hänkään.
Minä luulen, että se on tarkoituksen lippu, vihreästä toivorikkaasta
nukkakankaasta kudottu.
Tai luulen, että se on luojan kaulaliina,
tieten tahtoen pudotettu tuoksuva lahja ja tervehdys,
omistajansa nimi jossain nurkassaan, jotta vilkaisisimme
siihen ja sanoisimme Kenen?
Tai luulen, että ruoho itse on lapsi, kasvullisuuden
tuottama lapsukainen.
Tai ehkä sen on yleistä ja yhtäläistä kuvakirjoitusta
ja tarkoittaa, levittäytyessään samalla tavalla
niin avarilla kuin ahtailla alueilla,
kasvaessaan niin mustien kuin valkoisten kansojen
keskuudessa,
kanuckin, tuckahoen, kongressimiehen, kafferin maalla:
annan heille ja otan heiltä vastaan saman.
Ja nyt se näyttää minusta hautojen leikkaamattomilta,
suloisilta hiuksilta.
Vaikka Turtiaisen Whitman-suomennokset ovat itseoikeutettuja ja vertaansa vailla, haluaisin silti päästä noiden kaulaliinojen ja nukkakankaiden kimppuun ja niiden läpi siihen, mitä Whitman todella sanoi.
Turtiaisen suomentama Ruohoa ilmestyi vuonna 1965. Jo vuonna 1954 oli ilmestynyt Viljo Laitisen suomentama Whitman-valikoina Ruohonlehtiä, jossa tämä runo oli seuraavanlainen:
Lapsi kysyi Mitä on ruoho? ojentaen sitä minulle täysin käsin;
kuinka voisin vastata lapselle? en tiedä sitä paremmin kuin hänkään.
Luulen sen olevan sieluni symbooli, kudottu toiveikkaasta vihreydestä,
tai arvaan sen olevan Luojan nenäliina,
harkitusti annettu tuoksuva lahja tai tervehdys,
kantaen omistajan nimeä jossain, missä sen voi huomata ja huudahtaa Kenen?
Tai ehkä ruoho itse on lapsi, joka on luotu kasvikunnan siemeneksi.
Tai ehkä se on yhdenmukaisia hieroglyfeja,
joka tarkoittaa, se versoo samanlaisena leveillä ja kapeilla alueilla,
kasvaen samalla tavoin mustien niinkuin valkoistenkin keskuudessa,
kanadalaisille, virginialaisille, valtiopäivämiehille ja neekereille olen aina sama.
Nyt näyttää ruoho minusta kauniilta hautojen tukalta.
Turtiaisen jälkeen vierähti yli neljäkymmentä vuotta, ja sitten vuonna 2007 ilmestyi Markus Jääskeläisen suomentamana Walt Whitmanin Valitut runot. Siinä ruoho rehottaa näin:
Lapsi kysyi: Mitä ruoho on?
Hän ojensi sitä minulle kourallisen.
Kuinka voisin vastata? En tiedä
sen paremmin kuin hän.
Ehkä se on omien mielitekojeni lippu, toiverikkaasta
vihreästä kankaasta kudottu.
Tai ehkä sen on Jumalan nenäliina,
tarkoituksella tiputettu tuoksuva lahja, muistutus,
ja johonkin sen kulmaan on ommeltu omistajan nimi
jotta huomaisimme, kysyisimme: Kenen?
Tai ehkä ruoho itse on lapsi, kasvikunnan synnyttämä
vauva.
Tai ehkä sen on yhtä ja samaa hieroglyfiä,
versoo aavalla preerialla ja kapeissa solissa,
kasvaa mustien ja valkoisten alueilla,
kanukkien, virginialaisten, Washingtonin herrojen, setä tuomojen
ja tarkoittaa: kaikille riittää minusta,
minä odotan kaikkia.
Ja nyt se on kuin hautojen kaunis leikkaamaton tukka.
Tämäkin versio jättää minuun halun sanoa se vielä kerran. Sanon jos voin.
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Kaksi kadonnutta pääsiäisrunoa
Pääsiäislauantain ilta on jo myöhäinen, mutta vielä heijastuu taivaalta valoa hangille. Olen yrittänyt taas kerran etsiä tai palauttaa mieleeni kahta nuoruuteni pääsiäisrunoa, mutta muistan vain sirpaleita niistä.
Toisessa on tällainen kohta:
Kirpoo kummulta hautakivi.
Pitkän pitkä ylösnousseitten rivi,
oras vehreä verhoo pellot,
kun soivat pääsiäiskellot.
Ja toisessa tällainen:
Yksin haudalla Narcissus,
terillään unen valkeus,
pääsiäisyönä.
Kolme vuotta on kulunut, eikä runoja ole löytynyt. Pääsiäisenä 2015 alitajunnastani on noussut lisää otteita yllä olevasta runosta:
Ave crux, ora pro nobis,
nobis, nobis, nobis.
Litanian hyminään
havahtui nukkuva Narcissus,
pääsiäiskukka, Narcissus,
pronobistemme kruunu.
Molemmat ovat käsittääkseni suomalaisten runoilijoiden tuotantoa.
Jos joku lukijoista tunnistaa jommankumman runoista, niin pyydän kertomaan minulle.
Hyvää pääsiäistä kaikille.
Toisessa on tällainen kohta:
Kirpoo kummulta hautakivi.
Pitkän pitkä ylösnousseitten rivi,
oras vehreä verhoo pellot,
kun soivat pääsiäiskellot.
Ja toisessa tällainen:
Yksin haudalla Narcissus,
terillään unen valkeus,
pääsiäisyönä.
Kolme vuotta on kulunut, eikä runoja ole löytynyt. Pääsiäisenä 2015 alitajunnastani on noussut lisää otteita yllä olevasta runosta:
Ave crux, ora pro nobis,
nobis, nobis, nobis.
Litanian hyminään
havahtui nukkuva Narcissus,
pääsiäiskukka, Narcissus,
pronobistemme kruunu.
Molemmat ovat käsittääkseni suomalaisten runoilijoiden tuotantoa.
Jos joku lukijoista tunnistaa jommankumman runoista, niin pyydän kertomaan minulle.
Hyvää pääsiäistä kaikille.
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Huhtikuun ensimmäisenä iltana
kirjoitan tähän nuorena nukkuneen Saima Harmajan (1913 - 1937) runon Huhtikuu hänen samannimisestä runokoelmastaan. Saima Harmaja kirjoitti tämän runon vuonna 1931, vain 18-vuotiaana. Hänen elämänsä päättyi kuusi vuotta myöhemmin - huhtikuussa.
Runoiljat tuntuvat olevan varsin yksimielisiä siitä, että huhtikuu on vaikein aika maan ja kuukausista julmin. Ehkä niinkin, mutta on se myös ihana. Ja nyt se on täällä taas kerran.
HUHTIKUU
On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.
Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.
Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?
Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!
Runoiljat tuntuvat olevan varsin yksimielisiä siitä, että huhtikuu on vaikein aika maan ja kuukausista julmin. Ehkä niinkin, mutta on se myös ihana. Ja nyt se on täällä taas kerran.
HUHTIKUU
On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät itkee luomistuskissaan.
Oi, tiedättehän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
-- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedättehän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll' on kevään ikävä.
Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa mullassa
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee
ja värisee ja vapisee,
-- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks' kunnes auringossa herää maa?
Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän -- enkö sitä tietäisi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)