Vapunpäivä

painuu yöhön. Vappu on niitä harvoja päiviä, jolloin saa kuulla vanhoja työväenlauluja. Yksi niistä, jota ei usein kuule, on "Kaivosmiesten valssi", jonka sanat isoisäni on kirjoittanut vihkoonsa noin sata vuotta sitten. Hän pääsikin muutaman vuoden kuluttua veriruusuja katselemaan. Kaivostoiminta puhuttaa nykyään, mutta kaivostyöläisten työolosuhteet ovat sentään parantuneet huomattavasti noista ajoista, ja kaivattu vapauskin on saavutettu. Näin laulun sanat menevät:

KAIVOSMIESTEN VALSSI

Oi musta, oi musta on maanalainen yö
Kun kello lyö kaksitoista
Kun toverit torkkuen istuskelee
Iki kyyneleet poskillansa 

Oi synkkä, oi synkkä on sydämeni
Oi mistä minä leipäni haen.
Kuin kapitali orjakseen ryöstänyt on
Käs varten ja vereniki

Oi armaani, oi armaani vaalea oi
Miksi valloitit sydämeni
Sinä lepäjät valkealla vuotehella kai
Iki vuori sen peittävi mun.

Oi luoja, oi luoja en kiroa sua
En kiroa kohtaloa mun.
Minä kiroan valtoja tyrannien
Wapaudestani ikävöitsen

Minä ikävöin vapautta ihmiskunnan
Proletaarien sorrettujen
Minä ikävöin taistohon tuimimpahan
Weriruusuja katsomahan

Oi vapaus vapaus vapaus suur
Sun nimes on jumalainen
Jos verelläni sinut vaan ostaa voisin
Ilo mielin sen uhroaisin

Oi armaani armaani vaalea oi
Kun torvet ne kutsuen soi.
Sinä riennätkö haavojaan sitomahaan
Kun ammuttu kannetaan pois.

Huhtikuun runoksi

valitsin tällä kertaa Aaro Hellaakosken "Pieniä ihmeitä" kokoelmasta Huojuvat keulat (1946). Jotenkin se sopii tähän jo menneeseen päivään ja yhteen tiettyyn rinteeseen Hyvinkäänkylässä. Vielä sitä peittää lumi, mutta ihan pian näsiät ja sinivuokot. Ja ihmeitä tapahtuu.

PIENIÄ IHMEITÄ

Jumala ylhäinenkö?
Hymyä nähnyt enkö
metsän reunassa, päivänä huhtikuun?
Syveni utuinen rinne
kun valokartio sinne
häilähti hetkenä pilvisen huhtikuun,

noin, ohimennen, antain
humahtaa metsänrantain:
aavistukselle ovia kyllin on.
Viipyvänikö tunnun
vierellä keveän hunnun,
jonka takana ovia auki on?

Pilviin, puihin ja maahan
tuntoni aukeaahan
noin, ohimennen, pieniin ihmeisiin,
joita ei maksa vaivaa
aatoksillaan kaivaa,
upota vain kuin upotaan ihmeisiin. 

Palmusunnuntaina

yli sata vuotta sitten sää oli samantyyppinen kuin nytkin. Näin siitä runoili Eino Leino. Runo "Maaliskuulla" ilmestyi kokoelmassa Maaliskuun lauluja (1896).

MAALISKUULLA

On raitis aamu, Palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
mut kylmä tuntu on sen tuoksullai -
on vielä talvi, viel' on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus,
jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki,
vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus
ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen,
mi onnen untaan uinuu herttahinta,
ja tuskin kuulee hengitystä sen,
on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syökse kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun
ja lemmen haavehia hangen alta
lie nääkin nuoret laulut maaliskuun,
kun vast' on aavistettu kevään valta.

Laulu joesta

Äskettäin tuli puhetta runoilija ja suomentaja Yrjö Jylhän (1903 - 1956) tuotannosta. Jylhän ensimmäinen runokokoelma ilmestyi jo vuonna 1926, mutta parhaiten hänet muistetaan sotarunoistaan, etenkin talvisodasta kertovasta Kiirastuli -kokoelmasta. Yksi kokoelman runoista on Taipaleenjoesta ja sen taisteluista kertova "Laulu joesta".

  LAULU JOESTA

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki --

niin äiti lauloi ja lapset pirtissä hoki,

kun suvi saapui ja suvi hiipui,

mut' isä vain yhä viipyi.

 

Sen kerran väyläkseen yön yhden mennen

Suvanto uursi, länteen juoksut ennen;

se purkaa Vuoksen vedet Laatokkaan,

sen lähteet sydämess' on synnyinmaan,

sen rannat ahtaat on mutta laulurikkaat,

Sen laulut muinaiset ja mainehikkaat.

Se tuntee kansan, tuntee surut sen

ja ilot laulannasta laineitten;

se vuoroin kirkas on ja vuoroin musta

noin vaihtuin ihmiselon vaihteluista,

ihastuin kukkaan, jonka laineet loi,

vihastuin pilveen, joka rakeet toi.

Niin hellästi se kevättouot kastaa,

mut' uhmall’ uhkaan vieraitten se vastaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki --

se kesti kanssamme, monet vaiheemme koki,

niin tyynnä vyöryi, mut' kiihtyi, kiehui,

kun viha rannoilla riehui.

 

Viel’ äsken rauhassaan niin päilypinta,

nyt raivoissaan täys vimmaa valtavinta

se pärski vaahtoa ja tulta sylki

kuin lohikäärme musta, suomukylki,

viholliselle paisui poikkitieksi,

löi laumat hyökkääjäin ja vettä pieksi.

Niin vastaan tulvien se tulvat esti,

taas väijymään jäi salamyhkäisesti:

se laski laineilleen, ken tulla mieli,

mut’ ratsut miehineen ja venheet nieli –

ei päässyt takaisin, ken yli souti.

Viel’ alkulähteiltään se avun nouti.

kun talven vangiksi jo itse häätyi,

sen suonet jähmettyi, sen rinta jäätyi.

ja vartioilleen voimansa nyt antain

se seuras' kamppailua vastarantain,

niin hirmuista, sit’ ettei ihmissuulla

voi kertoa, ei siedä korva kuulla.

Kevättä varroten se luotti heihin,

viel’ yltyäkseen pauhuun, syövereihin.

 

Ja miehet kestivät, se joihin luotti,

mut' kevät tullessaan vain tuskaa tuotti;

vain rannat raiskatut ja oudot sille

avartuneiks' se näki ympärille.

Niin toisin kaikki, kuin se toivoi, tahtoi –

vain Vuoksi ruumiitaan sen syliin ahtoi;

vihollisvainaat Laatokkaan se pyyhki

ja poikiaan kun löysi, pitkään nyyhki

hivellen heidän hiuksiaan hiljaa,

kuin lasta tuudittain, kuin vesililjaa.

 

Taipaleenjoki, Tuonelanjoki –

Elämänvirraks se viel' on muuttuva toki;

kun tuska tyyntyy ja kipu haihtuu,

sen suru voimaks' vaihtuu.

 

Unohtain paljon, paljon ymmärtäin

se kääntyy lähteilleen, käy kotiinpäin

ja nostain vainajamme laineilleen

se saattaa synnyinmaansa sydämeen,

ne siunaa sinne, kääntyy jälleen pois –

ah, ken sen kyynelittä nähdä vois?

Niin surumielinen sen laulu on.

mut' toivo, luottamus niin rajaton.

Vastarannalla runoili samoihin aikoihin venäläinen komppanianpäällikkö ja runoilija Jevgeni Dolmatovski (1915 - 1994) samasta joesta näin (tässä runo osittain): 

 Тайпалеенйоки

Я много видел рек - и узких и широких,
Запомнится не каждая река
Но есть одна река - Тайпалеенйоки,
Она не широка, не глубока
А было перейти ее труднее,
Чем жизнь прожить. Но нужно перейти!
Когда понтоны навели, над нею
Сплошной огонь открылся на пути
Но люди шли - сурово, тихо, долго.
И каждый думал: "Я еще живу"

Тяжелую волну несла в века
Одна, одна Тайпалеенйоки -
Холодная и быстрая река.

 Ja tässä professori Valentin Kiparskyn osittainen suomennos: 

Taipaleenjoki

Olen nähnyt ma jokia paljon,
ja kaikkia muista ma en.
Mutta yksi on - Taipaleenjoki
vain purosen levyinen.

On vaikeemp´ yli sen mennä
kuin ylittää elämä …

yksi ainoa ajatus meitä
- ”Elän vielä ” - kannustaa.

On idässä jokia paljon,
mutta raskaimmin aaltoaa
vuo ikuisen Taipaleenjoen,
joka purosta muistuttaa.

Nämä runot sopivat mielestäni hyvin tähän talveen, jonka maaliskuun pakkasten vertaisia saa hakea 73 vuoden takaa. 

Maaliskuu on alkanut,

ja sen ensimmäinen runo olkoon L. Onervan (Hilja Onerva Lehtinen, 1882 - 1972) Valkea yö. Näin lumimyrskyn jäljiltä yö on valkea, varsinaiset valkeat yöthän ovat vielä parin kolmen kuukauden päässä.

Valkea yö,
kalsea yö
vartoen akkunalautaan lyö.

Maaliskuu,
Marjatan kuu.
hermot herkkinä seisoo puu.

Kylmettyy,
tähdittyy ...
paljaana paistaa sydämen syy.

 Muun muassa tämän runon on kääntänyt romanian kielelle ystäväni Magdalena kokoelmassaan Trandafirul de foc (Tuliruusu).  Seuraavassa näytteeksi ensimmäinen säkeistö. Valitettavasti en onnistunut saamaan mukaan tarkemerkkejä.

LUMINOASA NOAPTE

Luminoasa  noapte,
stearpa noapte
asteptand Nerabdarea la fereastra bate.  

Helmikuinen hämärä

Vielä on vähän matkaa helmikuuta jäljellä.
Matkaseuraksi amerikkalainen runoilija Sara Teasdale  (1884 - 1933) ja hänen runonsa February Twilight.

FEBRUARY TWILIGHT

 I stood beside a hill
Smooth with new-laid snow,
A single star looked out
From the cold evening glow.
There was no other creature
That saw what I could see -
I stood and watched the evening star
As long as it watched me.



En usko, että yhtäkään Sara Teasdalen runoa on suomennettu. Mutta silti:

Seisoin rinteessä mäen ...

Ja täällä maapallon toisella puolella iltatähti katseli minuakin.

Maaäidin lapset

Sain tänään pitkän etsimisen jälkeen ja onnenpotkujen seurauksena käsiini lasten satukirjan Maaäidin lapset. Viimeksi kirja oli ulottuvillani kun olin kaksivuotias, ja äiti luki sitä ääneen. Kirjan teksti on runomuotoista, ja sen on kirjoittanut Kerttu Mustonen ja kuvittanut Maire Könni. Kerttu Mustonen (1891-1959) muistettaneen paremmin laulujen sanoituksistaan. Hänen kynästään ovat mm. seuraavien laulujen sanat: Sä muistatko metsätien, Tuo suru, jonka sain ja Äänisen aallot.

Tässä otteita Maaäidin lapsista. Osan muistin vielä ulkoa.

Maan alla nukkuu makeata unta
yli kylmän talven kasvikunta.
Siellä kukkasien hennot juuret
sekä hyönteisien parvet suuret
vuoteissansa pienten lasten lailla
uneksivat, huomisesta huolta vailla.
           - - -

"Nyt lapset, herätä on teillä aika.
Jo kangasvuokko turkkis valmiiksi laita
sillä ensiksi on vuoro sulla
maan päälle kukkinesi tulla."
            - - -    

Jo kypsyy puolukat ja nousee sienet,
on pudonneet jo kielon kukat pienet
ja täyteläisnä huojuu tähkäpäät.
Sä aivan ihmeeksesi tuolla näät
kun vaahtera ja koivu kellastuu
ja yhä koleammaks muuttuu illansuu.
           - - - 

Maaäiti yksin valvoo, lyhty kädessänsä
hän kiertää, korjaa heidän peitteitänsä.