Kisun muistolle

ja muistoksi annan pyörteen kuljettaa takaisin läpi viidenkymmenen vuoden, ohi kissojen - niitä oli paljon - ja ihmisten - paljon oli niitäkin, mutta useimmat unohtuvat helpommin - , kädessäni Pentti Saarikosken runot 1958-1962 luontevasti kuin sinä yhtenä kesänäkin: 

Anna kissan olla.
Come unto these yellow sands.
Meri on kylmä ja heittää
purjehtijan kuolleena rannalle.
Paukuttele leviä pienillä sormilla,
ripusta hameesi pensaaseen.
Afrodite on jumalista julmin,
hänelle on uhrattava kaksi päivää viikossa.
Anna kissan olla,
anna keinun olla.
Älä enää opeta leikkejäsi muille,
älä pidä nukkejasi yhteisinä.
Come unto these yellow sands.

Muistaako tätäkään enää kukaan muu?

Koko kesän

etsin tätä runoa, ja nyt syksyn portilla sen löysin. Onneksi löysin.

Runo on Tuomas Anhavan, ja se ilmestyi vuonna 1953 kokoelmassa Runoja.

KESÄÄN

Soutanen kesään tummimpaan:
          alkavat aamut tuulla,
lyhyt vilkkuu aallon liplatus,
          voi pitkin päivää kuulla
kaukaisen käen kukkua.
Vain kurjen kylmä kiljahdus
          läpi ääntää syksyn suulla.

Ja päivään ilta tihuuttaa,
iltaan sataa yö,
merestä nousee hiljaisuus
ylös asti taivaaseen.
Taa sen jää vastarannoin yö,
käen kaukaisuus, suo kurkineen,
syys. Nukkua
saat kuusten suureen suhinaan -
oi laulu aina uus
          yön puulla.

Lisään sen, että kuusikymmentä kesää on mennyt, ja aina on yön puulla ollut uusi laulu.

Heinäkuu

Professori Lauri Viljasen (1900-1984) tunnelmia heinäkuussa:

Kuin pilvet monenmuotoiset ja suuret
nyt kesän päivät haihtuu,
kun joskus korkeaksi taivas vaihtuu,
tie poutahattaroiden,
tai aamuharmaasta jo salamoiden
jylinä vyöryy korpimetsäin yllä
ja saapuu vainioille, sateen tuoden.
Niin saamme lahjat vuoden.
Nyt tekee työtään multa:
levollisesti, verkkaan kypsyy viljan
hopeinen vaaleus ja tumma kulta. 

Tänä vuonna elonaika on tullut aikaisin, ja pelloilla näkee jo lähes kypsän viljan kultaa ja hopeaa. 

29.5.2013 ja sen jälkeen

Tuomas Anhavan "Tuutulaulu" vuodelta 1955:

TUUTULAULU

Poika niin kuin linnunpoika,
syli niin kuin pesä keinuvainen.

Tuuli maailman, oi tuule lauhkeasti,
uneen tyynnyttele poika pienenpieni.
Unta vain on ollut lyhyt elämänsä,
unta kauan on, ja sitten
muutto vaellus ja taasen unta.

Poika niin kuin linnunpoika,
syli niin kuin pesä keinuvainen.

Pesä keinuva, oi kiedo lämpöisesti
poika vähäinen ja elon pieni piiri:
sormi, johon koura tarraa,
rinta, jota ahmii suu, ja ilma
jota nenä uutterasti hengittää. 

Tuuli maailman, oi tuule lauhkeasti,
syli on vain pesä keinuvainen,
pesä keinuva, oi kiedo lämpöisesti,
poika on  vain linnunpoika,
viluinen ja hento
varttuu unessansa lentoon,
linnunlentoon.

Satakielen laulu

soi jälleen. Se on innoittanut runoilijoita kautta aikojen ties kuinka moneen runoon. Tässä niistä yksi , V. A. Koskenniemen "Satakielen laulu" kokoelmasta Uusia runoja (1924):

SATAKIELEN LAULU

Kaikk' keskustelu kuoli verannalla
kuin jäänyt jokainen ois yksikseen:
yön pimennosta, jossain puiden alla,
soi satakielen laulu pimeyteen.

Kuin soinut ois se yksin hälle, hälle,
niin kukin laulun kuuli mielessään.
He joutui toisistansa etäämmälle,
he tuli likemmäksi itseään. 

Toisentyyppisissä merkeissä kuunteli satakieltä muuan Eric Maschwitz lontoolaisessa puistossa kesällä 1939, vähän ennen kuin maailma repesi ja tästä näyttelijästä ja kynäilijästä sukeutui vastarintaliikkeen aktivisti ja vakooja:

A NIGHTINGALE SANG IN BERKELEY SQUARE

When two lovers meet in Mayfair, so the legends tell,
Songbirds sing; winter turns to spring.
Every winding street in Mayfair falls beneath the spell.
I know such enchantment can be, 'cos it happened one evening to me:

That certain night, the night we met,
There was magic abroad in the air,
There were angels dining at the Ritz,
And a nightingale sang in Berkeley Square.

I may be right, I may be wrong,
But I'm perfectly willing to swear
That when you turned and smiled at me
A nightingale sang in Berkeley Square.

The moon that lingered over London town,
Poor puzzled moon, he wore a frown.
How could he know we two were so in love?
The whole darn world seemed upside down

The streets of town were paved with stars;
It was such a romantic affair.
And, as we kissed and said 'goodnight',
A nightingale sang in Berkeley Square

When dawn came stealing up all gold and blue
To interrupt our rendezvous,
I still remember how you smiled and said,
"Was that a dream or was it true?"

Our homeward step was just as light
As the tap-dancing feet of Astaire
And, like an echo far away,
A nightingale sang in Berkeley Square

I know 'cos I was there,
That night in Berkeley Square. 

 

Lieneekö tuotakaan laulua edes yritetty koskaan suomentaa? Ehkei se ole edes tarpeen.

Vapunpäivä

painuu yöhön. Vappu on niitä harvoja päiviä, jolloin saa kuulla vanhoja työväenlauluja. Yksi niistä, jota ei usein kuule, on "Kaivosmiesten valssi", jonka sanat isoisäni on kirjoittanut vihkoonsa noin sata vuotta sitten. Hän pääsikin muutaman vuoden kuluttua veriruusuja katselemaan. Kaivostoiminta puhuttaa nykyään, mutta kaivostyöläisten työolosuhteet ovat sentään parantuneet huomattavasti noista ajoista, ja kaivattu vapauskin on saavutettu. Näin laulun sanat menevät:

KAIVOSMIESTEN VALSSI

Oi musta, oi musta on maanalainen yö
Kun kello lyö kaksitoista
Kun toverit torkkuen istuskelee
Iki kyyneleet poskillansa 

Oi synkkä, oi synkkä on sydämeni
Oi mistä minä leipäni haen.
Kuin kapitali orjakseen ryöstänyt on
Käs varten ja vereniki

Oi armaani, oi armaani vaalea oi
Miksi valloitit sydämeni
Sinä lepäjät valkealla vuotehella kai
Iki vuori sen peittävi mun.

Oi luoja, oi luoja en kiroa sua
En kiroa kohtaloa mun.
Minä kiroan valtoja tyrannien
Wapaudestani ikävöitsen

Minä ikävöin vapautta ihmiskunnan
Proletaarien sorrettujen
Minä ikävöin taistohon tuimimpahan
Weriruusuja katsomahan

Oi vapaus vapaus vapaus suur
Sun nimes on jumalainen
Jos verelläni sinut vaan ostaa voisin
Ilo mielin sen uhroaisin

Oi armaani armaani vaalea oi
Kun torvet ne kutsuen soi.
Sinä riennätkö haavojaan sitomahaan
Kun ammuttu kannetaan pois.

Huhtikuun runoksi

valitsin tällä kertaa Aaro Hellaakosken "Pieniä ihmeitä" kokoelmasta Huojuvat keulat (1946). Jotenkin se sopii tähän jo menneeseen päivään ja yhteen tiettyyn rinteeseen Hyvinkäänkylässä. Vielä sitä peittää lumi, mutta ihan pian näsiät ja sinivuokot. Ja ihmeitä tapahtuu.

PIENIÄ IHMEITÄ

Jumala ylhäinenkö?
Hymyä nähnyt enkö
metsän reunassa, päivänä huhtikuun?
Syveni utuinen rinne
kun valokartio sinne
häilähti hetkenä pilvisen huhtikuun,

noin, ohimennen, antain
humahtaa metsänrantain:
aavistukselle ovia kyllin on.
Viipyvänikö tunnun
vierellä keveän hunnun,
jonka takana ovia auki on?

Pilviin, puihin ja maahan
tuntoni aukeaahan
noin, ohimennen, pieniin ihmeisiin,
joita ei maksa vaivaa
aatoksillaan kaivaa,
upota vain kuin upotaan ihmeisiin.