Huhtikuun viimeisenä iltana

selailen Katri Valan (Karin Alice Heikel o.s. Wadenström, 1901 – 1944) koottuja runoja. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli samainen kirja, ja tutustuin Katri Valan tuotantoon pian lukemaan opittuani.
Vappuaaton runoksi valikoituu itsestään Huhtikuun viimeinen ilta kokoelmasta Kaukainen puutarha vuodelta 1924:

HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA

Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat. 

Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.

Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika, 
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta? 

Piinaviikolla

Piinaviikko, hiljainen viikko, suuri viikko on edennyt pitkäperjantain ensi hetkiin. Vietän ne Boris Pasternakin seurassa. Tämä mestarillinen suomennos on Helvi Juvosen ja Arvo Turtiaisen käsialaa ja löytyi sivustolta http://www.suomesta.ru/2014/02/02/boris-pasternak-piinaviikolla/

На Страстной

Еще кругом ночная мгла.
Еще так рано в мире,
Что звездам в небе нет числа,
И каждая, как день, светла,
И если бы земля могла,
Она бы Пасху проспала
Под чтение Псалтыри.

Еще кругом ночная мгла.
Такая рань на свете,
Что площадь вечностью легла
От перекрестка до угла,
И до рассвета и тепла
Еще тысячелетье.

Еще земля голым-гола,
И ей ночами не в чем
Раскачивать колокола
И вторить с воли певчим.

И со Страстного четверга
Вплоть до Страстной субботы
Вода буравит берега
И вьет водовороты.

И лес раздет и непокрыт,
И на Страстях Христовых,
Как строй молящихся, стоит
Толпой стволов сосновых.

А в городе, на небольшом
Пространстве, как на сходке,
Деревья смотрят нагишом
В церковные решетки.

И взгляд их ужасом объят.
Понятна их тревога.
Сады выходят из оград,
Колеблется земли уклад:
Они хоронят Бога.

И видят свет у царских врат,
И черный плат, и свечек ряд,
Заплаканные лица —
И вдруг навстречу крестный ход
Выходит с плащаницей,
И две березы у ворот
Должны посторониться.

И шествие обходит двор
По краю тротуара,
И вносит с улицы в притвор
Весну, весенний разговор
И воздух с привкусом просфор
И вешнего угара.

И март разбрасывает снег
На паперти толпе калек,
Как будто вышел человек,
И вынес, и открыл ковчег,
И все до нитки роздал.

И пенье длится до зари,
И, нарыдавшись вдосталь,
Доходят тише изнутри
На пустыри под фонари
Псалтырь или Апостол.

Но в полночь смолкнут тварь и плоть,
Заслышав слух весенний,
Что только-только распогодь,
Смерть можно будет побороть
Усильем Воскресенья.

Piinaviikolla
Pimeä viipyy verhoten  tunteja varhaisia,  luvuton joukko tähtien  on, päivän kirkas jokainen,  ja maa jos voisi tehdä sen,  se nukkuisi, kun hyristen  luetaan psalttaria. Pimeä viipyy verhoten  tunteja varhaisia,  on tori lepo ikuinen laidasta laitaan nukkuen. Ja päivän koittoon ylle sen  on vuosituhansia. Ja maa on paljas kokonaan,  ei öisin voima riitä,  ei kelloja saa keinumaan, soi laulu vailla niitä. Ja kiirastorstain päivästä  nyt aina lauantaihin  jo vesi kiehuu pyörteinä ja aallot poraa maihin. On metsä aivan alaston,  kun Kristus kärsii vielä.  Mäntyjen taaja joukko on  kuin rukoilijat siellä. Ja ahtaudessa kaupungin  kuin koolle tullut kansa  tuijottaa kirkon ruutuihin puut ahdistuksessansa. Ne seisoo kauhu katseessaan, puutarhat aitain takaa  jo kurkottavat katsomaan,  kun Jumalaa nyt haudataan,  ja vapisee maa vakaa. Alttarin valot näkyvät  ja mustat huivit, kynttilät, kasvojen itkun juovat.  Nyt tulossa on kulkue.  He käärinliinaa tuovat.  Portilla koivut väistyy, ne pakosta tilaa suovat. Käy joukko pihaa kaartamaan.  He tietä etenevät,  ulkoa tuovat mukanaan jo kirkkoon kevätpuheitaan  ja ilmaa, jolla tuoksussaan  on öylätti ja kevät. Maaliskuu lunta viskomaan  käy niin kuin mies nyt lippaastaan jo avoimesta jakaissaan  ei säästäisi se rihmaakaan:  saa vaipan raajarikot. Ja psalmit aamuun tyyntyen, kylliksi itkettyään,  jo kantautuvat hiljeten  aukeille alle lyhtyjen  jatkaen hyräilyään. Kun sydänyöllä vaietaan,  kuulevat kevään koiton  ihminen, eläin, sillä vaan  hän, Ylösnoussut, voimallaan  saa kuolemasta voiton.

Jeesus-lapsen kehtolaulu

on runo, joka huokuu kirjoittajansa Kaarlo Sarkian rauhantahtoa ja pettymystä. Runon kirjoittamisesta on kulunut 75 vuotta, mutta valitettavasti sen sanoma on ajankohtainen yhä tänäkin jouluna. Tämän runon myötä toivotan kaikille joulurauhaa.

JEESUS-LAPSEN KEHTOLAULU

Sain kuulla Jeesus-lapsen kehtolaulun.
Oli adventti-ilta, pienoinen kirkko, Sorrento.
Pyhä sauhu leyhyi niinkuin pilvien lento,
lapskuoro lauloi kuin somat enkelit taulun.
Helis soolon ääni heleän-hauras, hento
kuin kristallisviulu tai kuin timanttikello:
"Nuku pienokainen - dormi, bambinello!"

Näin piltin, sijanaan kultaolkinen soimi,
iäisen kaupungin helmassa, Ara-Cielin
ikivanhassa templissä. Lapset intomielin
rukouksensa kauneimmat hälle kuin ruusut poimi,
runot, kiitoslauseet kaikui laulavin kielin
ylistykseksi lapsen ihmeitätekeväisen,
nuken helmiviittaisen, kultakruunupäisen. 

He lauloivat Jeesus-piltille: "ninna nanna!"
sydämensä puhtaudesta - "tuuti lulla!"
Hän on lausunut: "Lasten suokaa luokseni tulla."
Mitä lahjoja meillä on Jeesuksen seimeen panna?
Ei laulua yhtään hänelle sulla, ei mulla.
Tänä jouluna missä on Jeesuksen kätkyt, missä?
On Jumalan kehto vain puhtaissa sydämissä.

"Senkaltaisten on taivaan valtakunta."
Nuku, Jeesus, lapset tahtovat luoksesi tulla!
Älä herää maailmaan, nuku, tuuti lulla,
sydämissä viattomissa seimen unta -
maan piirissä muualla ei ole sijaa sulla!
Okakruunu on täällä ja häväistysviitta ja risti,
sama keihäs, mi ammoin jo rintasi puhki pisti.

Pilatus tuo yhä maailmassa valtaa pitää,
joka alttiiksi antaa viattoman lihan
ja kätensä pesee: "olen puhdas ihan."
Ja kun vääryydenliitot syytönten verestä itää,
kera Herodeksen hän sopii  vanhan vihan.
Väkivalta vallitsee niin länttä kuin itää.

Älä herää, Jeesus, uinu seimen-untas -
maan päällä ei ole tullut sun valtakuntas.    

Tämän vuoden ensimmäinen

runo tulee kirjoitetuksi juuri joulun alla, ja se on Marja-Leena Mikkolan "Tyttö ja tanssiva karhu", joka tunnetaan myös Kaj Chydeniuksen säveltämänä lauluna. Ehkä minäkin olen lopulta oppinut tuntemaan, mikä on raskasta ja mikä keveää.   

Tyttö ja tanssiva karhu

Kun isänsä kodissa tyttö
kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä oli raskasta
ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö
huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun
hän joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi
hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin
ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan
hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,
sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän
ja vilun, nälän ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,
kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta
hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,
yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun
soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,
se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta
se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan
ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen
kannoimme ilveillen.

Ken hallitsee sydäntäni
sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni
on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,
nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,
ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi
pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui
sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun
kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.
Oi, ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää
sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken,
ja unohtui itsekin.

Sylvesterinpäivänä

tänä vuonna nurmikko vihertää ja kadut ovat sulat ja kuivat. Tämä vuosi loppuu näin. 

Aluksi William Cullen Bryantin (1794-1878) runo "A Song for New Year's Eve". Bryant oli amerikkalainen runoilija, meillä huonosti tunnettu, ja kotoisin Massachusettsin osavaltiosta kuten niin monet muutkin runoilijat.  

A SONG FOR NEW YEAR'S EVE

Stay yet, my friends, a moment stay -  
          Stay till the good old year,
So long companion of our way,
          Shakes hands and leaves us here. 
               Oh stay, oh stay,
One little hour, and then away. 

The year, whose hopes were high and strong,
          Has now no hopes to wake;
Yet one hour more of jest and song 
          For his familiar sake.
                Oh stay, oh stay,
One mirthful hour, and then away.

The kindly year, his liberal hands
          Have lavished all his store.
And shall we turn from where he stands,
          Because he gives no more? 
                Oh stay, oh stay,
One grateful hour, and then away.

Days brightly came and calmly went,
          While yet he was our quest;
How cheerfully the week was spent!
          How sweet the seventh day's rest!
                Oh stay, oh stay,
One golden hour, and then away.

Dear friends were with us, some who sleep
          Beneath the coffin-lid;
What pleasant memories we keep
         Of all they said and did!
                Oh stay, oh stay,
One tender hour, and then away.

Even while we sing, he smiles his last,
          And leaves our sphere behind.
The good old year is with the past;
          Oh, be the new as kind! 
                 Oh stay, oh stay,
One parting strain, and then away.

Toisena Kaarlo Sarkian hieman toisensävyisiä mutta varmasti yhtä tosia mietteitä uudenvuodenyönä:

UUDENVUODENYÖNÄ

Ajanvaihdantatyössä,
ajastaika uusi,
älä oveeni lyö sä.
En kolkutteluusi
minä herää yössä.

Ajan osoitin kääntyy,
en kulje sen mukaan.
miten vuoteni sääntyy,
sitä tiedä ei kukaan,
mihin jalkani nääntyy.

Oman aikani myötä
minä matkaan lähden.
Jo näyttää yötä
säde kohtalon tähden.
Sydän, kupees vyötä!

Elon vihreät polut
sua vietteli kerta.
Ohi niiden jo solut,
päin aavaa merta
joen pyörteissä jolut.

Käsi ihmisen siellä
ei voi sua auttaa.
Meri saa sinut niellä,
ei venhettä, lauttaa.
Nyt oot menotiellä.

Et tunne sa majaa,
et lämmintä liettä.
Sua kohtalos ajaa
tienviitoitta, tiettä.
Ratas kohtaa rajaa

ajanjakson ei uuden,
yli vuosien kulkee.
Meri ajattomuuden
jo sun puoliksi sulkee,
syli rajattomuuden.

Myös mulle se hohti,
elon punainen viini.
Käden kurkoitin kohti,
mut siemauksiini
joku myrkkyä johti.

Lie arpa se parhain
kuvat pettävät heittää
elon kauniiden harhain.
Elonvirtani peittää
meri liianko varhain?

Minä kääntää tahdoin
ajan hiekkakellot.
Mitä tehdä mä mahdoin?
Ajattomuuden vahdoin,
meri, vastaani vellot.

Kuka vuoden uuden
vois minulle antaa?
Kuka vois minut kantaa
merest' ajattomuuden
päin elämän rantaa? 

A Song for New Year's Eve

  by William Cullen Bryant

Stay yet, my friends, a moment stay— 
     Stay till the good old year, 
So long companion of our way, 
     Shakes hands, and leaves us here. 
          Oh stay, oh stay, 
One little hour, and then away.

The year, whose hopes were high and strong, 
     Has now no hopes to wake; 
Yet one hour more of jest and song 
     For his familiar sake. 
          Oh stay, oh stay, 
One mirthful hour, and then away.  

The kindly year, his liberal hands 
     Have lavished all his store. 
And shall we turn from where he stands, 
     Because he gives no more? 
          Oh stay, oh stay, 
One grateful hour, and then away.  

Days brightly came and calmly went, 
     While yet he was our guest; 
How cheerfully the week was spent! 
     How sweet the seventh day's rest! 
          Oh stay, oh stay, 
One golden hour, and then away.  

Dear friends were with us, some who sleep 
     Beneath the coffin-lid: 
What pleasant memories we keep 
     Of all they said and did! 
          Oh stay, oh stay, 
One tender hour, and then away.  

Even while we sing, he smiles his last, 
     And leaves our sphere behind. 
The good old year is with the past; 
     Oh be the new as kind! 
          Oh stay, oh stay, 
One parting strain, and then away.

- See more at: http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/19330#sthash.gpmXHOv4.dpuf

A Song for New Year's Eve

  by William Cullen Bryant

Stay yet, my friends, a moment stay— 
     Stay till the good old year, 
So long companion of our way, 
     Shakes hands, and leaves us here. 
          Oh stay, oh stay, 
One little hour, and then away.

The year, whose hopes were high and strong, 
     Has now no hopes to wake; 
Yet one hour more of jest and song 
     For his familiar sake. 
          Oh stay, oh stay, 
One mirthful hour, and then away.  

The kindly year, his liberal hands 
     Have lavished all his store. 
And shall we turn from where he stands, 
     Because he gives no more? 
          Oh stay, oh stay, 
One grateful hour, and then away.  

Days brightly came and calmly went, 
     While yet he was our guest; 
How cheerfully the week was spent! 
     How sweet the seventh day's rest! 
          Oh stay, oh stay, 
One golden hour, and then away.  

Dear friends were with us, some who sleep 
     Beneath the coffin-lid: 
What pleasant memories we keep 
     Of all they said and did! 
          Oh stay, oh stay, 
One tender hour, and then away.  

Even while we sing, he smiles his last, 
     And leaves our sphere behind. 
The good old year is with the past; 
     Oh be the new as kind! 
          Oh stay, oh stay, 
One parting strain, and then away.

- See more at: http://www.poets.org/viewmedia.php/prmMID/19330#sthash.gpmXHOv4.dpuf

Itsenäisyyspäivä meni jo

juhlineen Tampereella ja mauttomine ylilyönteineen, mutta itsenäisyys on aina ajankohtainen ja upea asia -  kuten suomalainen maisemakin. Tässä Bertolt Brechtin ihanteellinen maisema heinäkuulta 1940:

FINNISCHE LANDSCHAFT

Fischreiche Wässer! Schönbaumige Wälder!

Birken- und Beerenduft!

Vieltoniger Wind, durchschaukelnd eine Luft

So mild, als stünden jene eisernen Milchbehälter

Die dort vom weißen Gute rollen, offen!

Geruch und Ton und Bild und Sinn verschwimmt.

Der Flüchtling sitzt im Erlengrund und nimmt

Sein schwieriges Handwerk wieder auf: das Hoffen.

 

Er achtet gut der schöngehäuften Ähre

Und starker Kreatur, die sich zum Wasser neigt

Doch derer auch, die Korn und Milch nicht nährt.

Er fragt die Fähre, die mit Stämmen fährt:

Ist dies das Holz, ohn das kein Holzbein wäre?

Und sieht ein Volk, das in zwei Sprachen schweigt.

 

Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:

 

SUOMALAINEN MAISEMA

 

Kalaiset vedet! Metsien kauniit puut!

Koivun ja marjojen tuoksu! 

Illassa soivien tuulten lempeän lauha juoksu,

niin kuin henkisi maitotonkkien suut

valkean kartanon tiellä avoinna kärryissään! 

Tuoksujen, sävelten, kuvien leikki toisiinsa yhtyy,

vanhaan työhönsä: toivoon, maanpakolainen jälleen ryhtyy,

istuen leppien juurella mietteissään.

 

Viljan huomaa hän huojuvan tähkäpäällä,

uljaan karjan näkee rannalla niityllään,

kaiken myös mikä viljatta, maidotta hengissä pysyy;

tukkilautalta virralla lipuvalta hän kysyy:

sinunko vuoksesi puu, puujalat niin monella täällä?

Vaikenee kansa kahdella kielellään. 

 

Adventtiaikaa

juhlistakoon 4. joulukuuta 1875 Prahassa syntyneen Rainer Maria Rilken runo "Advent".

ADVENT

Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt, wie balde
sie fromm und lichterheilig wird,
und lauscht hinaus. Den weißen Wegen
streckt sie die Zweige hin, bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.

Moni kuusi päätyy taas tänäkin jouluna juhlituksi joulupuuksi ja loppiaisena lähes ongelmajätteeksi.  Miksi tuosta runosta tulee mieleen Topeliuksen satu "Koivun suuret tuumat hiirenkorva-ajalla"?