Vuoden veräjällä

Jouluna 1939 kuningas Yrjö VI  luki valtakunnalleen radiolähetyksessä seuraavan runon, jonka on kirjoittanut englantilainen Minnie Louie Haskins (1875-1957). Puhe ja runo ovat tulleet kuuluisiksi elokuvasta "Kuninkaan puhe". Ajat olivat ankaria ja epävarmoja silloinkin. Ehkäpä tällä runolla on jotakin sanottavaa juuri äsken alkaneelle vuodellekin:  

And I said to the man who stood at the gate of the year:
"Give me a light that I may tread safely into the unknown."
And he replied:
"Go out into the darkness and put your hand into the Hand of God. That shall be to you better than light and safer than a known way." So I went forth, and finding the Hand of God, trod gladly into the night. And He led me towars the hills and the breaking of day in the lone East.   


Tässä suomennokseni:  

Niin sanoin miehelle, joka seisoi vuoden veräjällä:
"Anna minulle lyhty, niin että voin astua turvallisesti tuntemattomaan."  
Ja hän vastasi: 
"Mene pimeään ja tartu Jumalan käteen. Se on sinulle parempi kuin lamppu ja turvallisempi kuin tuttu tie." Ja niin lähdin, otin Jumalaa kädestä ja astuin iloiten yöhön. Ja Hän talutti minua kohti kukkuloita ja yksinäisessä idässä koittavaa päivää. 

Pian joulun jälkeen

ilmestyy suomeksi Anna Ahmatovan kootut runot teoksena Olen äänenne.  Yli kuuden vuosikymmenen satona tuhat runoa, suurtyön tehneenä suomentajana Anneli Heliö. 

Näinä liekehtivien ruskojen iltoina on mieleen usein tullut Anna Ahmatovan vähän ennen kuolemaansa kirjoittama runo, jossa hän muistelee Suomea:


Земля хотя и не родная,
Но памятная навсегда,
И в море нежно-ледяная
И несоленая вода.

На дне песок белее мела,
А воздух пьяный, как вино,
И сосен розовое тело
В закатный час обнажено.

А сам закат в волнах эфира
Такой, что мне не разобрать,
Конец ли дня, конец ли мира,
Иль тайна тайн во мне опять.

Tämä runo on ilmestynyt vuonna 1978 Pentti Saaritsan suomentamana teoksessa Neuvostolyriikkaa 3: 

Maa, vaikkei kotimaani olekaan

on muistoissani katoamaton

  ja merikin niin hellän-jäinen,

sen vesi miltei suolaton.

 

 Liitua valkoista pohjahiekat,

  ilma kuin juovuttavaa viiniä

  ja mäntyjen punertava pinta

riisuutuu iltaruskon säteissä.

 

Ja ilmassa aaltoileva rusko itse

 on sellainen etten taaskaan tajua

  loppuuko päivä, vaiko maailma,

 vai salatuinko kuiskii minussa?

 

Rohkenen liittää tähän myös löytämäni Anneli Heiliön suomennoksen viimeisestä säkeistöstä, iltaruskosäkeistöstä: 

 

 
Ja illan kajo aaltoileva,
niin ihmeellinen, etten oivalla
maailma vaiko päivä on loppumassa,
vai salatuinko minussa on kuiskimassa?

 
 

Pariisin ikävä

on nimeltään Charles Baudelairen vuonna vuonna 1869 ilmestynyt proosarunokokoelma. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, pelkkä nimi riittäköön näinä synkkinä päivinä. 

Pariisista kertoo myös toisen ranskalaisen runoilijan Guillaume Apollinairen (1880 - 1918) runo "Le pont Mirabeau" (Mirabeaun silta). 

 LE PONT MIRABEAU

Sous le pont Mirabeau coule la Seine
           Et nos amours
     Faut-il qu'il m'en souvienne
La joie venait toujours après la peine            
Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure
Les mains dans les mains restons face à face
           Tandis que sous
     Le pont de nos bras passe
Des éternels regards l'onde si lasse
           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure
L'amour s'en va comme cette eau courante
           L'amour s'en va
     Comme la vie est lente
Et comme l'Espérance est violente
           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure
Passent les jours et passent les semaines
           Ni temps passé
     Ni les amours reviennent
Sous le pont Mirabeau coule la Seine
           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure 

Ja tässä Aale Tynnin suomennos: 

MIRABEAUN SILTA

Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme
minun tuleeko mielessä pitää
ilo saapui aina tuskan jälkeen
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
käsi kädessä seisomme kasvokkain
ja kaiken aikaa
käsivarsien sillan alla
vesi iäisiin katseihin väsynyt virtaa
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
pois rakkaus liukuu kuin virta tuolla
pois rakkaus liukuu
miten elämä on hidas
miten raju ja kiihkeä onkaan toivo
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
menkööt päivät ja menkööt viikot
ei mennyt aika
ei rakkaus koskaan palaa
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
tulkoon yö lyököön kello
menkööt päivät minä jään
 

Kun syksyinen kuu

paistaa niin kuin viime öinä, isona, pyöreänä ja kirkkaankeltaisena, on pakko kirjoittaa tänne seuraava japanilaisen Ōe no Chisaton tankaruno tuhannen vuoden takaa:   

 

 

月みれば

ちぢにものこそ

悲しけれ

わが身一つの

秋にはあらねど

Tsuki mireba

chi-ji ni mono koso

kanashikere

wa ga mi hitotsu no

aki ni wa aranedo

 

Ja tässä Tuomas Anhavan suomennos, joka ilmestyi v. 1960 kokoelmassa Kuuntelen, vieras. 

 
Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni.

Kudon sukkia

syksyn lähestyessä niille, jotka olivat ennen lapsia ja minulle usein vieläkin, ja luen Aale Tynniä:

KUDIN

Raudalta välkkyvät
silmiini kaikki neljä ilmansuuntaa,
aseissa neljä rintamaa.
Ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Käteeni jalkasi on mahtunut,
ja joka päivä nyt se loittonee
pidennein askelin.
Sirius nousee, koira haukahtaa.
Levoton mieli, kädet levottomat. 

Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa. 

Peltomaisemaani

ja sen ylle levittyvää taivasta kuvaa tänä iltana parhaiten Aila Meriluodon runo "Kaksi maljaa" hänen ensimmäisestä ruonokokoelmastaan Lasimaalaus (1946). Tällaisena lähestyy loppuaan tämä kesä.

KAKSI MALJAA

Kukkaniityllä liike on laannut.
Enää ei tunnu tuulien ajo.
Taivaanrannassa
vaaleni viipyvä kajo.
Taivas on niinkuin hopeamalja,
niinkuin ääretön hopeamalja
rauhaa tulvillaan.

Olen vain kukkanen lähellä maata,
lehti ei kanna, ei irtoa juuri.
Taivas on ylläni
tajuamattoman suuri.
Sentään on ihanaa olla pieni,
olla kuin malja aivan pieni
rauhaa tulvillaan.

Mutta ennen kesän päättymistä ehtii sentään nostaa vielä ainakin yhden maljan, Helvi Juvosen jäkäläpikarista (Pohjajäätä, 1952): 

PIKARIJÄKÄLÄ

Luuk. 17:21

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen. 

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: 
Nyt malja elämämme rikkaudelle. 



 

Eilen, 3.7.2015

Aale Tynnin runo "Satu" kokoelmasta Lähde ja matkamies vuodelta 1943: 

SATU

Sadun loppua sen en kuule
minä milloinkaan kenties.
Sanat kummalliset ja armaat:
Tuli metsästä pieni mies - .
Puut mustat kumartuivat
hänen jalkainsa askeliin,
kuun valossa varvut uivat - 
en tiedä, luulen niin.

Sadun kuutamo kuinka voikaan
näin sydäntä ahdistaa!
Oi, että en loistoa tuota
minä kätteni lomaan saa!
Mitä tekisin sillä? En tiedä.
En mitään - varmasti en.
Sitä katselisin ja syrjään
niin voisin laskea sen.
Ilo loistava vailla vertaa
vai lapsen oikku kenties -
sydän kärsimätönnä kertaa:
tuli metsästä pieni mies - .