Olkoon tämän vuoden pääsiäisrunoni - samalla vuoden ensimmäinen - tämä Loitsu, joka
Anna Ahmatova kirjoitti vuonna 1936 15 vuotta aiemmin teloitetulle entiselle aviomiehelleen Nikolai Gumiljoville:
Заклинание
Из тюремных ворот,
Из заохтенских болот,
Путем нехоженым,
Лугом некошеным,
Сквозь ночной кордон,
Под пасхальный звон,
Незваный,
Несуженый,—
Приди ко мне ужинать.
LOITSU
Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta seuraten,
kutsuttuna,
ylös nousseena, -
tule luokseni illalliselle.
(Suomennos Anneli Heliö)
sunnuntai 1. huhtikuuta 2018
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
Satavuotiasta Suomea
juhlitaan monin tavoin, myös sota-aikoja ja sotasankareita muistellen. Itse juhlin mieluummin yli 70-vuotiasta rauhaamme. Tähän liitän kuitenkin runon, jota kuulin lapsena äitini usein lausuvan, ja joka ei ole unohtunut. Tämän runon on kirjoittanut alikersantti Eero Teräväinen, ja se on ilmestynyt Olavi Paavolaisen toimittamassa kokoelmassa Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja (WSOY, 1943).
Hän seisoi edessä kiväärin:
– ”Siis henki tai tunnussana!”
Miten kylmästi teräs kimmelsi
kuun valossa uhkaavana!
Kuin käärinliina kuoleman
oli talviöinen hanki,
kun vaiti edessä kiväärin
pää pystyssä seisoi vanki.
Pää pystyssä, vaikka kuristain
hänen rintaansa tuska riipi.
Ohi kulki elämän ihanuus,
jota varjosi kuoleman siipi:
hän muisti nuorta onneaan,
hän muisti vaimoaan, lastaan,
joka tukka tuulessa hulmuten
juoksi kotiportilla vastaan …
Vaan samassa muisti hän muutakin –
aseveljensä taistojen teillä.
Kotiliesi odotti näitäkin,
oli vaimo ja lapset myös heillä.
– Hän vaikeni. Päänsä pystympään
hän nosti ainoastaan.
Soi laukaus… Oli kuin juossut ois
joku kotiportilta vastaan.
PÄÄ PYSTYSSÄ
Hän seisoi edessä kiväärin:
– ”Siis henki tai tunnussana!”
Miten kylmästi teräs kimmelsi
kuun valossa uhkaavana!
Kuin käärinliina kuoleman
oli talviöinen hanki,
kun vaiti edessä kiväärin
pää pystyssä seisoi vanki.
Pää pystyssä, vaikka kuristain
hänen rintaansa tuska riipi.
Ohi kulki elämän ihanuus,
jota varjosi kuoleman siipi:
hän muisti nuorta onneaan,
hän muisti vaimoaan, lastaan,
joka tukka tuulessa hulmuten
juoksi kotiportilla vastaan …
Vaan samassa muisti hän muutakin –
aseveljensä taistojen teillä.
Kotiliesi odotti näitäkin,
oli vaimo ja lapset myös heillä.
– Hän vaikeni. Päänsä pystympään
hän nosti ainoastaan.
Soi laukaus… Oli kuin juossut ois
joku kotiportilta vastaan.
sunnuntai 12. marraskuuta 2017
Isäni
kuoli jo ajat sitten. Hänen elinaikanaan isänpäivää ei vietetty. Tänä isänpäivänä haluan silti omistaa hänelle ja mikseipä muillekin isille walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin (1914 - 1953) kuolevalle isälleen kirjoittaman runon "Do not go gentle into that good night". Luulen, että se sopii minunkin isäni elämään ja kuolemaan.
DO NOT GO GENTLE INTO THAT GOOD NIGHT
Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.
Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.
Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.
Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.
Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.
And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
Runo on suomennettu kahteen kertaan. Tässä Risto Ahdin versio:
Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,
vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,
riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.
Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla
ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,
he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.
Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla
katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,
riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.
Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla
ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,
eivät luovu yöhön sovinnolla.
näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida
ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.
Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,
kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,
älä astu yöhön sovinnolla
raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.
Toinen suomennos on Marja-Leena Mikkolan. Se on ilmestynyt teoksessa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava 1990).
ÄLÄ SOVINNOLLA LÄHDE SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.
Joskin viisaat mieht lopun tullen tietävät että pimeys on oikeassa,
koska sanansa eivät haarukoineet salamoita,
he eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Hyvät miehet, jotka viimeisen aallon vyöryessä huutavat,
kuinka kirkkaina hauraat tekonsa nyt tanssisivat vihreällä lahdella,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.
Hurjat miehet, jotka ylistäen pyydystivät pakenevan auringon
ja liian myöhään ymmärtävät kiusanneensa sitä kesken matkan,
eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Totiset miehet, jotka lähellä kuolemaa sokaistuen näkevät,
että sokeat silmät voisivat ilosta loimuta kuin meteorit,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.
Ja sinä, isäni, siellä korkealla murheessasi:
kiroa, siunaa minut nyt tulisin kyynelin.
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.
DO NOT GO GENTLE INTO THAT GOOD NIGHT
Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.
Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.
Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.
Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.
Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.
And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
Runo on suomennettu kahteen kertaan. Tässä Risto Ahdin versio:
Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,
vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,
riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.
Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla
ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,
he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.
Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla
katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,
riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.
Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla
ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,
eivät luovu yöhön sovinnolla.
Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,
näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida
ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.
Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,
kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,
älä astu yöhön sovinnolla
raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.
Toinen suomennos on Marja-Leena Mikkolan. Se on ilmestynyt teoksessa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava 1990).
ÄLÄ SOVINNOLLA LÄHDE SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.
Joskin viisaat mieht lopun tullen tietävät että pimeys on oikeassa,
koska sanansa eivät haarukoineet salamoita,
he eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Hyvät miehet, jotka viimeisen aallon vyöryessä huutavat,
kuinka kirkkaina hauraat tekonsa nyt tanssisivat vihreällä lahdella,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.
Hurjat miehet, jotka ylistäen pyydystivät pakenevan auringon
ja liian myöhään ymmärtävät kiusanneensa sitä kesken matkan,
eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Totiset miehet, jotka lähellä kuolemaa sokaistuen näkevät,
että sokeat silmät voisivat ilosta loimuta kuin meteorit,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.
Ja sinä, isäni, siellä korkealla murheessasi:
kiroa, siunaa minut nyt tulisin kyynelin.
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa.
tiistai 24. lokakuuta 2017
23.10.2017
syntyneelle omistan seuraavan Elina Vaaran (1903 - 1980) runon. Tämä Tulenkantajiin kuulunut runoilija ja hänen tuotantonsa on jäänyt paljolti unohduksiin. Elina Vaara oli myös runouden suomentaja. Mainittakoon sekin, että hän eli viime vuosinaan Hyvinkäällä.
ENNEN SYNTYMÄÄS
Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
perhosen taivaan ja kastehelmien taivaan.
Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
uinahti illoin kuultoon valkean tähden -
suviset yöt oli ennen syntymääs.
Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä -
syyskesän yöt oli ennen syntymääs.
Lapseni, saitkohan pienten kukkien sielun,
perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
kaikki ne sammuivat ennen syntymääs.
ENNEN SYNTYMÄÄS
Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
perhosen taivaan ja kastehelmien taivaan.
Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
uinahti illoin kuultoon valkean tähden -
suviset yöt oli ennen syntymääs.
Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä -
syyskesän yöt oli ennen syntymääs.
Lapseni, saitkohan pienten kukkien sielun,
perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
kaikki ne sammuivat ennen syntymääs.
sunnuntai 3. syyskuuta 2017
Walt Whitman
(1819 - 1892) sanoi jo tämänkin:
MY 71st YEAR
After surmounting threescore and ten,
With all their chances, changes, losses, sorrows,
My parents’ deaths, the vagaries of my life, the many tearing passions of me, the war of ‘63 and ‘4,
As some old broken soldier, after a long, hot, wearying march, or as haply after battle,
At twilight, hobbling, answering yet to company roll-call, Here, with vital voice,
Reporting yet, saluting yet the Officer over all.
Ja Arvo Turtiainen suomensi sen näin:
SEITSEMÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN VUOTENI
Elettyäni kolmasti kaksikymmentä ja vielä kymmenen,
kaikkine sattumuksineen ja muutoksineen, menetyksineen ja suruineen,
koettuani vanhempieni kuoleman, elämäni epävakaisuuden,
monet raatelevat intohimoni, vuoden 63 ja 4 sodan,
saavun tänään, kuten jokin vanha, runneltu sotilas pitkän, helteisen,
uuvuttavan marssin tai paremminkin taistelun jälkeen,
ontuvana komppanian katselmukseen aamun sarastuksessa
ja ilmoittaudun kuuluvalla äänellä, T ä ä l l ä!
tervehtien päälliköistä korkeinta.
Eipä siihen ole paljon lisäämistä.Toki muuttaisin "aamun sarastuksessa" kuulumaan "hämärissä" ja katselmuksen nimenhuudoksi.
With all their chances, changes, losses, sorrows,
My parents’ deaths, the vagaries of my life, the many tearing passions of me, the war of ‘63 and ‘4,
As some old broken soldier, after a long, hot, wearying march, or as haply after battle,
At twilight, hobbling, answering yet to company roll-call, Here, with vital voice,
Reporting yet, saluting yet the Officer over all.
Ja Arvo Turtiainen suomensi sen näin:
SEITSEMÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN VUOTENI
Elettyäni kolmasti kaksikymmentä ja vielä kymmenen,
kaikkine sattumuksineen ja muutoksineen, menetyksineen ja suruineen,
koettuani vanhempieni kuoleman, elämäni epävakaisuuden,
monet raatelevat intohimoni, vuoden 63 ja 4 sodan,
saavun tänään, kuten jokin vanha, runneltu sotilas pitkän, helteisen,
uuvuttavan marssin tai paremminkin taistelun jälkeen,
ontuvana komppanian katselmukseen aamun sarastuksessa
ja ilmoittaudun kuuluvalla äänellä, T ä ä l l ä!
tervehtien päälliköistä korkeinta.
Eipä siihen ole paljon lisäämistä.Toki muuttaisin "aamun sarastuksessa" kuulumaan "hämärissä" ja katselmuksen nimenhuudoksi.
keskiviikko 23. elokuuta 2017
Kuolleiden runoilijoiden
maineikas seura täydentyi taas, kun Sirkka Selja liittyi siihen viime torstaina 97 vuoden iässä. Tulin sen johdosta lukeneeksi pitkästä aikaa hänen runojaan, ja valitsin niistä tähän runon nimeltä Elokuu, joka ilmestyi ensi kertaa kokoelmassa Linnut vuonna 1948. Iät ja vuosiluvut puhuttelivat minua.
Sirkka Seljan tuotantoa on käännetty ruotsin, englannin ja ranskan kielelle.
ELOKUU
On elokuu kuin nainen kypsynyt
kantaen povellansa pientä poikalasta,
vartalo taipuen kuin tähkäin nuokunnasta,
harteilla illan viipottavat säteilyt.
Ja lapsi, terhakas ja alaston
niin iloisena telmii, repii, kaulaa,
suutelee vuoroin, kiskoo tukan paulaa,
ja nauru kiirii yli ruohikon.
Ja yllä hohtaa taivas sininen
kuin katse isän, vakaa, turvallinen.
Ja hämmentyen kohtaa lapsi sinen
niin häikäisevän, totisen,
ja hiljenee ja katsoo miettien:
jää orpo polku luikerrellen etäisyyteen,
ja pian häipyneet on hämäryyteen
laps, äiti niinkuin muisto kaukainen.
Sirkka Seljan tuotantoa on käännetty ruotsin, englannin ja ranskan kielelle.
ELOKUU
On elokuu kuin nainen kypsynyt
kantaen povellansa pientä poikalasta,
vartalo taipuen kuin tähkäin nuokunnasta,
harteilla illan viipottavat säteilyt.
Ja lapsi, terhakas ja alaston
niin iloisena telmii, repii, kaulaa,
suutelee vuoroin, kiskoo tukan paulaa,
ja nauru kiirii yli ruohikon.
Ja yllä hohtaa taivas sininen
kuin katse isän, vakaa, turvallinen.
Ja hämmentyen kohtaa lapsi sinen
niin häikäisevän, totisen,
ja hiljenee ja katsoo miettien:
jää orpo polku luikerrellen etäisyyteen,
ja pian häipyneet on hämäryyteen
laps, äiti niinkuin muisto kaukainen.
keskiviikko 16. elokuuta 2017
Odottaja
Tämä Aale Tynnin runo, Odottaja, on ilmestynyt vuonna 1943 kokoelmassa Lähde ja matkamies. Se on yksi nuoruudestani asti minua seuranneista runoista, ja aina se on ollut ajankohtainen. Ainahan sitä odottaa jotakin, kohteet toki vaihtuvat vuosikymmenten mittaan. Minä ja aikalaiseni odotimme sitä kirjettä, joka muuttaa elämämme. Muutamille sellainen tulikin. Sitäköhän Aale Tynnikin odotti tätä runoa kirjoittaessaan? Tässä se on:
ODOTTAJA
Oi, jonakin päivänä täytyy sen tulla,
mitä varron, arka ja uskalias.
Kukaties se on, kirjeenkantaja, sulla
jo huomisaamuna laukussas.
Kuin helmiketju on sielunrauha:
sitä kannoin huoleti, hymyillen -
vain katkes yhdestä kohden nauha,
pois kaikki liukuivat helmet sen.
Kuin lehti, irtaantuneena puusta,
sitä päivää päin sydän kiiruhtaa,
jona pieni, kiiltävä liuska kuusta
minun kirjeluukkuuni putoaa.
ODOTTAJA
Oi, jonakin päivänä täytyy sen tulla,
mitä varron, arka ja uskalias.
Kukaties se on, kirjeenkantaja, sulla
jo huomisaamuna laukussas.
Kuin helmiketju on sielunrauha:
sitä kannoin huoleti, hymyillen -
vain katkes yhdestä kohden nauha,
pois kaikki liukuivat helmet sen.
Kuin lehti, irtaantuneena puusta,
sitä päivää päin sydän kiiruhtaa,
jona pieni, kiiltävä liuska kuusta
minun kirjeluukkuuni putoaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)