Runebergin päivänä

tulee mieleen lapsuus, jolloin isä talvi-iltaisin pitkän työpäivänsä jälkeen lausui meille lapsille ulkomuistista runoja Vänrikki Stoolin tarinoista. Monet niistä muistan vieläkin ulkoa: Döbeln Juuttaalla, Sven Dufva - ja tietysti Kuormarenki, suosikkini. Tässä Paavo Cajanderin suomennos: 

KUORMARENKI

   Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.

ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan.

vertaistensa lailla unhottua saiskin,

jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,

itse ukkoa ja hänen hevostaan.

Josko hintaa kaksijalan askelella,

taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,

pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;

tomunsa toi Harmo kototallistansa,

noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat,

naurua, sen arvaat, saivat molemmat;

hepo torkkuin astui, unta veti miesi,

miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,

pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:

ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,

sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:

naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;

nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,

selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.

Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;

ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,

nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein saavutaan,

jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,

tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;

mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,

paon päivä voiton päiväks' muutettiin;

aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,

virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen:

"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!

Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,

reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;

nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.

Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,

rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui, Hiljaist' on ja pimeää,

tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;

koitteen juova vaan, jos katsot itää kohti,

metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan

hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:

muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,

niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,

vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:

käännettyinä, hepo valjahissa, siellä

rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.

Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?

Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,

päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,

lumiharmaat hapset valuu harteillen;

nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut,

kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen:

"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?

Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,

olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,

ken on kamman iskenyt sun tukkahas?

Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,

jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan,

"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;

kansansa kun näkee häpein pakosilla,

maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin?

Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;

tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;

surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut,

Suomi avaraks on meille auennut;

nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,

otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,

yö on kulunut, jo kirkas päivä on!

Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;

jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kuukauden ikäiselle

omistan Walt Whitmanin runon "There Was a Child Went Forth", joka on seurannut minua uskollisesti vuosikymmenten ajan, eikä ole koskaan ollut enempää, ei vähempääkään, totta kuin nyt. 

Tätä runoa ei ole suomennettu, mutta senkin suomentamisesta haaveilen. 

THERE WAS A CHILD WENT FORTH

There was a child went forth every day,

And the first object he look'd upon, that object he became,

And that object became part of him for the day or a certain part of the day,

Or for many years or stretching cycles of years.

The early lilacs became part of this child,

And grass and white and red morning-glories, and white and red clover, and the song of the phoebe-bird,

And the Third-month lambs and the sow's pink-faint litter, and the mare's foal and the cow's calf,

And the noisy brood of the barnyard or by the mire of the pond-side,

And the fish suspending themselves so curiously below there, and the beautiful curious liquid,

And the water-plants with their graceful flat heads, all became part of him. 

Affection that will not be gainsay'd, the sense of what is real, the thought if after all it should prove unreal,

The doubts of day-time and the doubts of night-time, the curious whether and how,

Whether that which appears so is so, or is it all flashes and specks?

Men and women crowding fast in the streets, if they are not flashes and specks what are they? 

The streets themselves and the facades of houses, and goods in the windows,

Vehicles, teams, the heavy plank'd wharves, the huge crossing at the ferries,

The village in the highland seen from afar at sunset, the river between,

Shadows, aureola and mist, the light falling on roofs and gables of white or brown two miles off,

These became part of this child who went forth every day, and who now goes, and will always go forth every day.

  

  

Nobelistirunoilijatar

on tästä päivästä lukien amerikkalainen Louise Glück (1943 - ). Iloiseksi yllätykseni huomasin, että meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita: T.S. Eliot, John Keats ja Emily Dickinson.

Glückin tuotantoa ei ole juurikaan suomennettu. Niinpä tohdin yrittää amatöörin rohkeudella. Käännettäväksi valikoitui kuin itsestään "The Night Migrations" 

THE NIGHT MIGRATIONS

This is the moment when you see again
the red berries of the mountain ash

and in the dark sky
the birds' night migrations.

It grieves me to think
the dead won't see them -
these things we depend on,
they disappear.

What will the soul do for solace then?
I tell myself maybe it won't need
these pleasures anymore;
maybe just not being is simply enough,
hard as that is to think. 

YÖMUUTOT

On taas se hetki, jolloin näen
punaiset marjat vuoripihlajassa
ja pimeällä taivaalla
lintujen öiset muutot.

Surettaa ajatellakin,
etteivät kuolleet saata niitä nähdä.
Se, mistä haemme me turvaa,
jää heiltä näkemättä. 

Vaan miten lohduttautuu sielu sitten?
Ehkäpä se ei enää tarvitsekaan 
iloja näitä.
Ehkäpä olematta oleminen riittää, 
vaikka on vaikeata kuvitella.   

 

 

Tämäkin kesä

tuli, oli ja meni, ja jäljellä on enää kaksi sateista tuntia. Kuluneen kesän kunniaksi sopinee Kaarlo Sarkian riipaiseva

UNIEN VUOSI

Unet narsissin, kielon
jo tuleentuu.
Sydän, sinulla viel' on
vain kukkien kuu.

Ens omenat puista
yön myrsky jo löi.
Sydän, arpasi muista:
Kukit, et hedelmöi.

Vain kukasta kukkaan
sun on puhjeta työs.
Kevätsääs kukit hukkaan, 
suvipäiväsi myös. 

Kun puut kumartuu sun
ties yllä, kun näät
punamarjoissa ruusun,
hedelmittä sa jäät.

Kevätkuus kukit suotta,
suvi kuluu, on syys.
Elät untesi vuotta,
se on iäisyys.

Kun valmujen viinin
suven helle jo joi,
kukat nous georgiinin,
tulimaljansa soi.

Vie ens yö jo salaa
georgiinit kenties.
Mut kankailla palaa
kanervikkojen lies.

Ja kun nummia peittää
lumen vaippa ja jään,
yö kukkansa heittää
yli lähtijän pään.

Eilen oli juhannus

ja tänään on vuoden pisin päivä. Tästä taas mennään pimeää päin, mutta toivottavasti iloisin mielin, kuten Larin-Kyösti aikoinaan:

SUVISIA SURUJA

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta, 
töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja sataa kukkaislunta.

Viheriän viileän oksan alta näen sinisen taivaan kaistan, 
lähteen silmässä jalkani kylven ja polkujen marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset, ne alkavat purpuriansa,
pävän paisteessa hyörii ja häärii ahkera muurahaiskansa.

Käki se korven rannasta kukkuu kuten mittymaarina aina,
sinisellä oksalla, sinisessä salossa, ei sitä huolet paina. 

Keltavarpunen aidalla hyppii ja eelläni näyttää tietä, 
No etkös, tili lili, etkös, tuli luli, mittymaaria vietä?

Kylän ohi kulkeissa tuttuja löydän ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa, miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli se sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti.
Suuressa saatossa suviset keijut jo sydämeni tarhaan ehti. 



  

Syreenit, syreenit,

tänä vuonna rehevämpiä kuin koskaan ennen. 

Näin kirjoitti Saima Harmaja (keväästä 1913 kevääseen 1937):

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti. 

Ja näin:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.

Äitienpäivän painuessa mailleen

vietän hetken Walt Whitmanin seurassa, ja palaan taas kerran hänen runoelmaansa "Song of Myself" teoksessa Leaves of Grass:

I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul,
The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me,
The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue.  

I am the poet of the woman the same as the man,
And I say it is as great to be a woman as to be a man,
And I say there is nothing greater than the mother of men. 

Kolmesta suomennoksesta, Viljo Laitisen, 1954, Arvo Turtiaisen, 1965, ja Markus Jääskeläisen, 2007, kirjoitan tähän keskimmäisen eli Arvo Turtiaisen:

Minä olen Ruumiin runoilija  ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti.