Toivo on pieni lintunen

Tutustuin Emily Dickinsonin runoon "Hope" jo nuorena. Se on kirjoitettu vuonna 1861, ja sen on kestänyt aikaa ja muuttunut jo kauan sitten klassikoksi. Se on sävelletty myös lauluksi. Siitä on olemassa Aale Tynnin loistava suomennos. Olen nähnyt toisenkin, aivan uuden suomennoksen. Viime aikoina runo on ehkä avautunut minulle uudella tavalla, ja olen tehnyt minäkin siitä suomennoksen. 

Tässä alkuperäinen "Hope".

HOPE

"Hope” is the thing with feathers -

That perches in the soul -

And sings the tune without the words -

And never stops - at all -

And sweetest - in the Gale - is heard -

And sore must be the storm -

That could abash the little Bird

That kept so many warm -

I’ve heard it in the chillest land -

And on the strangest Sea -

Yet - never - in Extremity,

It asked a crumb - of me.  

Ja tässä Aale Tynnin suomennos:

TOIVO ON HÖYHENPUKUINEN

Toivo on höyhenpukuinen

ja sielun-oksallaan

sanattomasti laulaa vain,

ei lakkaa milloinkaan.

Soi kaunein laulu myrskyssä;

saa tuima olla sää,

jos sitä säikkyy lintunen,

joka monia lämmittää.

Sen kuulin maissa kylmissä,

merillä oudoilla;

ei hätäänsäkään pyytänyt

se koskaan murusta.

Ja tässä vielä omani, hiukan yön yli muuttuneena:

TOIVO ON PIENI LINTUNEN

Toivo on pieni lintunen,

sielu sen laulupuu,

ja lakkaamatta laulu sen

sanaton kantautuu.

Tuulessakin liverrys soi,

synkinkään myrskysää 

hiljentää lintua ei voi,

se montaa lämmittää.

Sen kuulin maassa ikijään,

merillä oudoilla.

Ei pyydä se hädässäänkään

minusta murusta. 

   

Asun melkein syreenimajassa

viikon verran vuodesta - nyt. 

Marie Underin  Sirelite aegu, osa III:

SIRELITE AEGU

Nüüd üle kirsipuude, üle kogu aia

üks hele õitepärg kui pehme valge vill,

ning lillasireleid on küll ja küll,

neist lõhnu hoovab helegmaid kui vaja.

Ah, puu, kõik öied minu üle saja!

Kõik lõhnad mulle, väike rikas lill!

Mu meeled ammu oodand ärevil

nii mõne pika igatsuseaja.

Ei täna elumõtet küsi ma, ei päri:

seks aega küll, seks aega sügisel

ja kurval, kalgil, kainestaval talvel.

Nüüd elu jaoks ma värisedes valvel:

kui kirsipung mus õitsma puhkeb veri,

nüüdõõ ainuvalitsus mu hullul südamel. 

Ja tässä Sirpa Hajban suomennos teoksesta Puutarhan syksy:

SIREENIEN AIKAAN III

Nyt yli puiden, puutarhan,

on kukkaseppel, valkovilla lämmin,

ja tuoksu sinisireenini huumaavan

nyt huokuu aistejakin väkevämmin.

Oi puu, sä sada kukkas ylitseni!

Kaikk' tuoksunne te pienet kukat suokaa! 

Jo mieli mulla levotonna huokaa,

niin pitkä ollut on mun kaipaukseni.

En tänään kysy elon aattehia:

on niitä varten vielä syksyn aika

ja talvi kylmä, surumielinen. 

Nyt elämääni valvon väristen:

kuin nuput, avaa veri kukkasia,

ja hullun sydämeni valtaa taika. 

Vuoden 2021 helluntaina

 nämä einoleinolaiset tunnelmat:

OMENANKUKAT 

Mun onneni kukkii kuin omenapuu

kevät-öissä valoisissa,

kun kuusten latvat ne kumartuu

ja immet on unelmissa. 

Ne yöt pari ympäri helluntain,  

ne yöt on suuret ja syvät

ja silloin jos ei tule tuuli vain, 

niin kypsyvät heelmät hyvät. 

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,

jos sitten sa annatkin muuta!

Oi, varjele Luojani vakainen

nyt orvon omenapuuta!  

Löysin

pitkään, jopa kymmeniä vuosia, etsimäni pääsiäisrunon. Joskus se kosketti nuorta latinistia. Runon on kirjoittanut Hilja Mörsäri (1932 - 2016), ja löysin sen Terttu Tupalan toimittamasta teoksesta Runo puhuu kauneudesta.   

PÄÄSIÄINEN

Ave crux,

ora pro nobis,

nobis, nobis, nobis.

Litanian hyminään

säpsähti nukkuva narcissos,

pääsiäiskukka, narcissos,

pronobistemme kruunu.

Dolorosus yksin

keväisellä tiellä

metsissä, pilvissä, räntäsateessa. 

Ja hauta aukeaa

kaikille meille kerran

spes unica.

Yksin haudalla narcissos

terillään unen valkeus

pääsiäisyönä. 

Pääsiäisenä 2021

 tervehdin teitä V.A. Koskenniemen Pääsiäislaululla:

PÄÄSIÄISLAULU

Viel' oli talven valta

ja tunteet turtuneet,

maan alta, mullan alta,

kun kuulin: kevätveet!

Niin elon ensi merkin

sain jälkeen talven yön

ja aavistuksin herkin

jo liikahdit sa, syön!

Maan voimat maasta halaa

taas valoon auringon,

nyt elo kaikkeen palaa,

mi maasta tullut on,

nyt liikkuu kylmä pinta,

nyt puhuu uumenet.

Niin heräjä jo, rinta,

jo nouskaa kuollehet!

Kun väliin neljän laudan

käyn kerran nukkumaan,

saa kehdoks kevät haudan,

taas synnyn uudestaan!

Oi luonnon kaikkivalta,

kaikk' katoo kuolo, yö,

maan alta, mullan alta

kun kevään harput lyö! 

Runebergin päivänä

tulee mieleen lapsuus, jolloin isä talvi-iltaisin pitkän työpäivänsä jälkeen lausui meille lapsille ulkomuistista runoja Vänrikki Stoolin tarinoista. Monet niistä muistan vieläkin ulkoa: Döbeln Juuttaalla, Sven Dufva - ja tietysti Kuormarenki, suosikkini. Tässä Paavo Cajanderin suomennos: 

KUORMARENKI

   Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.

ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan.

vertaistensa lailla unhottua saiskin,

jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,

itse ukkoa ja hänen hevostaan.

Josko hintaa kaksijalan askelella,

taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,

pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;

tomunsa toi Harmo kototallistansa,

noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat,

naurua, sen arvaat, saivat molemmat;

hepo torkkuin astui, unta veti miesi,

miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,

pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:

ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,

sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:

naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;

nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,

selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.

Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;

ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,

nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein saavutaan,

jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,

tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;

mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,

paon päivä voiton päiväks' muutettiin;

aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,

virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen:

"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!

Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,

reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;

nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.

Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,

rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui, Hiljaist' on ja pimeää,

tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;

koitteen juova vaan, jos katsot itää kohti,

metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan

hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:

muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,

niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,

vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:

käännettyinä, hepo valjahissa, siellä

rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.

Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?

Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,

päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,

lumiharmaat hapset valuu harteillen;

nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut,

kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen:

"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?

Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,

olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,

ken on kamman iskenyt sun tukkahas?

Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,

jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan,

"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;

kansansa kun näkee häpein pakosilla,

maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin?

Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;

tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;

surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut,

Suomi avaraks on meille auennut;

nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,

otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,

yö on kulunut, jo kirkas päivä on!

Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;

jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."

Kuukauden ikäiselle

omistan Walt Whitmanin runon "There Was a Child Went Forth", joka on seurannut minua uskollisesti vuosikymmenten ajan, eikä ole koskaan ollut enempää, ei vähempääkään, totta kuin nyt. 

Tätä runoa ei ole suomennettu, mutta senkin suomentamisesta haaveilen. 

THERE WAS A CHILD WENT FORTH

There was a child went forth every day,

And the first object he look'd upon, that object he became,

And that object became part of him for the day or a certain part of the day,

Or for many years or stretching cycles of years.

The early lilacs became part of this child,

And grass and white and red morning-glories, and white and red clover, and the song of the phoebe-bird,

And the Third-month lambs and the sow's pink-faint litter, and the mare's foal and the cow's calf,

And the noisy brood of the barnyard or by the mire of the pond-side,

And the fish suspending themselves so curiously below there, and the beautiful curious liquid,

And the water-plants with their graceful flat heads, all became part of him. 

Affection that will not be gainsay'd, the sense of what is real, the thought if after all it should prove unreal,

The doubts of day-time and the doubts of night-time, the curious whether and how,

Whether that which appears so is so, or is it all flashes and specks?

Men and women crowding fast in the streets, if they are not flashes and specks what are they? 

The streets themselves and the facades of houses, and goods in the windows,

Vehicles, teams, the heavy plank'd wharves, the huge crossing at the ferries,

The village in the highland seen from afar at sunset, the river between,

Shadows, aureola and mist, the light falling on roofs and gables of white or brown two miles off,

These became part of this child who went forth every day, and who now goes, and will always go forth every day.