ja kirjaan tähän aikaisempien syksyrunojen - Keatsin englanninkielisen ja Rilken saksankielisen - lisäksi ranskankielisenkin, niin alkaa olla koossa koko Euroopan syksy. Tämän runon kirjoittaja on Paul Verlaine (1844-1896), ja nimi Chanson d'Automne, Yrjö Kaijärven suomentamana Syyslaulu.
Les saglots longs
Des violons
De l'automne
Blessent mon coeur
D'une langueur
Monotone.
Tout suffocant
Et blême, quand
Sonne l'heure,
Je me souviens
Des jours anciens
Et je pleure;
Et je m'en vais
Au vent mauvais
Qui m'emporte
Deçà, delà,
Pareil à la
Feuille morte.
Niin nyyhkien
syysviulujen
soi ääni,
se haavoittaa,
vain pitkittää
ikävääni.
Jo kalveten
menehtyen:
häipyneitä
päiviä hetki toi,
en estää voi
kyyneleitä.
Syystuuli vie
jo minut, tie
minne ehti? -
vie pyörteihin
kuin olisin
kuollut lehti.
Seuraavan linkin takana on mielenkiintoista pohdintaa tämän runon kääntämisestä ranskasta englantiin: http://www.textetc.com/workshop/wt-verlaine-1.html
On ollut lämpimiä, sumuisia päiviä, mutta välillä tulee aurinko esiin, eikä mikään vedä vertoja myöhäissyksyn auringonpaisteelle.
lauantai 30. lokakuuta 2010
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Tämä syksy
on mennyt kuin siivin. Lehdetkin lähtivät jo puista, ja isot lintuparvet söivät pihlajat parissa päivässä tyhjiksi marjoista. Tässä pari runoa, ennen kuin tämä syksy loppuu kokonaan:
SUURI SYKSY
Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!
Taivaan kattavat illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.
Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!
(Aale Tynni, Vesilintu, 1940.)
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viiaktteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
(Kaarlo Sarkia, Maisema.)
SUURI SYKSY
Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!
Taivaan kattavat illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.
Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!
(Aale Tynni, Vesilintu, 1940.)
LOKAKUUN YÖSSÄ
Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!
Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.
Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.
Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viiaktteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.
Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.
(Kaarlo Sarkia, Maisema.)
lauantai 25. syyskuuta 2010
Kuukausi
on vierähtänyt kiireen keskellä. Tänään on ollut ehkä koko vuoden kaunein päivä. Niinpä kirjoitankin tähän toisen syysrunoklassikon, tällä kertaa saksankielisen. Runo on kirjoitettu Pariisissa 108 vuotta sitten, ja runoilija on Rainer Maria Rilke (1875-1926). Esitän tässä alkuperäisen lisäksi kaksi tunnettua suomennosta. Olen itsekin suomentanut tämän runon, ja esitän sen tällä palstalla, kunhan löydän sen paperipinojeni joukosta.
Herbsttag
Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr groß.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren laß die Winde los.
Befiehl den letzten Früchten voll zu sein;
gieb ihnen noch zwei südlichere Tage,
dränge sie zur Vollendung hin und jage
die letzte Süße in den schweren Wein.
Wer jetzt kein Haus hat, baur sich keines mehr.
Wer jetzt allein ist, wird es lange bleiben,
wird wachen, lesen, lange Briefe schreiben
und wird in den Alleen hin und her
unruhig wandern, wenn die Blätter treiben.
Seuraavassa lapsesta asti Rilkeä ihailleen Aila Meriluodon suomennos, jonka perusteella minäkin jo aivan nuorena liityin Rilken ihailijoihin:
Syyspäivä
On aika, Herra. Suuren suven näin.
Aurinkokelloihin nyt varjos heitä
ja niityt peitä hurjin tuulispäin.
Ja hedelmille sano: kypsykää!
Suo niille kaksi päivää eteläistä.
ja viime makeus niin nouskoon näistä
raskaaseen viiniin, joka kimmeltää.
Ken yksin nyt on, kauan olla saa.
Ei rakenna, ken taloa on vailla.
Vain valvoo, lueksii, kun syys on mailla,
pitkiä kirjeitä vain kirjoittaa
ja harhaa irtautuneen lehden lailla.
Ja tässä uudempi, joka on Eve Kuisminin käsialaa:
Syyspäivä
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi, ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvooo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
Ehti tulla talvi ja tammikuukin kulua melkein loppuun, ennen kuin nyt kirjoitan tähän lupaamani oman suomennokseni. Mutta tuleehan niitä syksyjä, usein.
Syyspäivä
On aika, Herra. Kesä valmis on.
Aurinkokelloon varjosi jo heitä,
ja päästä tuulet ylle vainion.
Ja jälkisato käske kypsymään.
Suo tuulla kaksi päivää etelästä,
yllytä, kunnes tihkuu hedelmästä
makeus kaikki viiniin väkevään.
Ei taloton voi enää rakentaa.
Kauan saa yksin olla yksinäinen,
lukien, kirjeitänsä kirjoitellen,
rauhatta puistoteitä vaeltaa,
kun lehtiä vie tuuli kahahdellen.
Herbsttag
Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr groß.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren laß die Winde los.
Befiehl den letzten Früchten voll zu sein;
gieb ihnen noch zwei südlichere Tage,
dränge sie zur Vollendung hin und jage
die letzte Süße in den schweren Wein.
Wer jetzt kein Haus hat, baur sich keines mehr.
Wer jetzt allein ist, wird es lange bleiben,
wird wachen, lesen, lange Briefe schreiben
und wird in den Alleen hin und her
unruhig wandern, wenn die Blätter treiben.
Seuraavassa lapsesta asti Rilkeä ihailleen Aila Meriluodon suomennos, jonka perusteella minäkin jo aivan nuorena liityin Rilken ihailijoihin:
Syyspäivä
On aika, Herra. Suuren suven näin.
Aurinkokelloihin nyt varjos heitä
ja niityt peitä hurjin tuulispäin.
Ja hedelmille sano: kypsykää!
Suo niille kaksi päivää eteläistä.
ja viime makeus niin nouskoon näistä
raskaaseen viiniin, joka kimmeltää.
Ken yksin nyt on, kauan olla saa.
Ei rakenna, ken taloa on vailla.
Vain valvoo, lueksii, kun syys on mailla,
pitkiä kirjeitä vain kirjoittaa
ja harhaa irtautuneen lehden lailla.
Ja tässä uudempi, joka on Eve Kuisminin käsialaa:
Syyspäivä
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Pakota jo hedelmät, viimeisetkin kypsymään!
Niille vielä kaksi hellepäivää suo,
valmistumaan kiirehdi, ja lämmössä luo
viimehetken makeus viiniin väkevään.
Ken nyt on vailla taloa, ei enää rakenna.
Ken nyt on yksin, pitkään olla saa,
hän valvooo, lukee, kirjeitänsä kirjoittaa
ja pitkin puistokatuja,
leijaillessa lehtien, rauhatta vaeltaa.
Ehti tulla talvi ja tammikuukin kulua melkein loppuun, ennen kuin nyt kirjoitan tähän lupaamani oman suomennokseni. Mutta tuleehan niitä syksyjä, usein.
Syyspäivä
On aika, Herra. Kesä valmis on.
Aurinkokelloon varjosi jo heitä,
ja päästä tuulet ylle vainion.
Ja jälkisato käske kypsymään.
Suo tuulla kaksi päivää etelästä,
yllytä, kunnes tihkuu hedelmästä
makeus kaikki viiniin väkevään.
Ei taloton voi enää rakentaa.
Kauan saa yksin olla yksinäinen,
lukien, kirjeitänsä kirjoitellen,
rauhatta puistoteitä vaeltaa,
kun lehtiä vie tuuli kahahdellen.
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Tänä aamuna
koko maisema oli sankan sumun peitossa. Se toi mieleen toisen maailmankirjallisuuden syksyaiheisista lempirunoistani, John Keatsin (1795-1821) "To Autumn". Runo on ilmestynyt suomeksi ensi kertaa jo vuonna 1917. John Keats, joka kuoli vain 25-vuotiaana tuberkuloosiin, on kuitenkin ollut suhteellisen tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle, kunnes tänä vuonna hänen kirjeisiinsä perustuva elokuva "Yön kirkas tähti" on tuonut hänelle paljon kuuluisuutta.
Runo "To Autumn" on erittäin tunnettu ja tunnustettu, syystäkin. Sitä on sanottu jopa virheettömimmäksi englanninkieliseksi runoksi.
TO AUTUMN
Season of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.
Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.
Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,—
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.
Seuraavana runon lähes sata vuotta vanha suomennos. Suomentaja on Jaakko Tuomikoski,
ja se on ilmestynyt pienessä Keatsin suomennoskokoelmassa Runoelmia:
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiisi ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut - miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
Ja tässä Leevi Lehdon suomennos:
SYKSYLLE
Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät - lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.
Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan
- unikon huumaamana kai - ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.
Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.
Joskus vielä minäkin teen oman versioni syksylle.
Kesä jatkuu, kesä, mutta aitan ovella istuksii jo syksy koko ihanuudessaan.
Runo "To Autumn" on erittäin tunnettu ja tunnustettu, syystäkin. Sitä on sanottu jopa virheettömimmäksi englanninkieliseksi runoksi.
TO AUTUMN
Season of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.
Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.
Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,—
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.
Seuraavana runon lähes sata vuotta vanha suomennos. Suomentaja on Jaakko Tuomikoski,
ja se on ilmestynyt pienessä Keatsin suomennoskokoelmassa Runoelmia:
SYKSYLLE.
Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.
Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiisi ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.
Miss' on nyt kevään laulut - miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.
Ja tässä Leevi Lehdon suomennos:
SYKSYLLE
Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät - lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.
Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan
- unikon huumaamana kai - ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.
Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.
Joskus vielä minäkin teen oman versioni syksylle.
Kesä jatkuu, kesä, mutta aitan ovella istuksii jo syksy koko ihanuudessaan.
perjantai 20. elokuuta 2010
Yöt ovat
pimentyneet ja pidentyneet. Helle on poissa, viime yönä oli melkein pakkanen. Ja taivaalla kirkkaat tähdet. Tuli mieleen Aaro Hellaakosken
ENSIMMÄINEN TÄHTI
Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
ja surviaisen
keinuvaisen.
Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.
ENSIMMÄINEN TÄHTI
Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
ja surviaisen
keinuvaisen.
Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.
maanantai 16. elokuuta 2010
Tämä aamu
oli juuri sellainen - vino auringonpaiste, ensimmäinen aavistus viileydestä, tiellä parveilevat koululaiset - että on pakko kirjoittaa V.A. Koskenniemen klassikko
KOULUTIE
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.
Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.
Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.
Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.
Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?
Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?
KOULUTIE
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.
Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.
Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.
Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.
Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -
Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?
Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Hautausmaalla
on tullut käytyä näinä helleviikkoina tavallista useammin. Kauniisti kukoistaa Puolimatkan hautausmaa kuivuudesta huolimatta, mutta aina löytyy niitä hautoja, joiden istutukset ovat kastelun tarpeessa. Tuntuu mukavalta antaa janoiselle kukkaselle vettä ohi kulkiessaan.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.
Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:
Kalmistotiellä
Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...
Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.
Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!
Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.
On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.
Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?
Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.
Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:
207. Lucinda Matlock
I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.
Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:
Lucinda Matlock
Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.
Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:
Kalmistotiellä
Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...
Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.
Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!
Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.
On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.
Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?
Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.
Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:
207. Lucinda Matlock
I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.
Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:
Lucinda Matlock
Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)