taaskin. Hyvinkäänkylää on sanottu sireenien kaupunginosaksi, ja kun tähän vuodenaikaan kulkee Hyvinkäänkylän raittia, ei voi olla eri mieltä.
Sireenien ajasta on kirjoittanut moni, myös virolainen Marie Under (1883-1980). Hän oli merkittävä virolainen runoilija, joka kirjoitti myöhemmin jämerämpääkin tekstiä, jopa niin jämerää, että sotien aikana joutui poliittisen ajojahdin kohteeksi ja muutti vuonna 1944 lopullisesti Ruotsiin.
Tässä hänen mietteitään sireenien aikaan:
SIRELITE AEGU
Ju toomehelbed jätnud jumalaga
ja sirelite õitseaeg on käes:
kõik pungad pakatavad täies väes,
kõik põõsad sinetavad aia taga.
Ja öösiti nüüd ei ma enam maga:
mu süda õhetab kui hõõguv ääs -
ah, sirelite õitseaeg on käes!
Kuis võiks ükskõikne olla ma ja vaga.
Kuid sind ei ole siin - misjaoks, misjaoks siis päev
nii täis neid siniverkjaid õisi loodi?
Misjaoks siis öö, nii heldelt valgeks jää,
nii lõhnuheitvalt ümber minu voodi?
Nii raske üksi kõike ilu kanda-
kuid sind ei ole siin, et seda sulle anda.
Ja tässä nuoren runoilijan Saima Harmajan (1913-1937) loistava suomennos:
SIREENIEN AIKAAN
Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.
Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvana sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuin voisin olla viileä ja vakaa?
Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää,
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,
niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.
Tästä runosta on olemassa toinenkin suomennos, joka on Sirpa Hajban käsialaa. Se on ilmestynyt vuonna 1978 kokoelmassa Puutarhan syksy, ja kuuluu näin:
Sireenien aikaan
Jo tuomen kukkatertut unohtakaa,
on aika sireenien kukinnan:
täysvoimin nuput puhkeavat kukkahan,
ja pensaat sinertävät talon takaa.
Ja öisin nyt en enää minä makaa:
niin sydän hehkuu, ahjo tulinen -
on aika sireenien, kukkien!
Ken voisi olla välinpitämätön, vakaa!
Sä mikset ole täällä? Miksi nää
kaikk suuret kukat päivä mulle luokaan?
Miks yö niin heljän valoisaksi jää
ja tuoksut vuoteelleni kaikki tuokaan?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi nyt sitä antaa.
Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin tänne Walt Whitmanin runon When lilacs last in the door-yard bloom'd. Tässä oma suomennokseni siitä:
Kun sireenit viimeksi portilla kukkivat,
iso tähti kun länsitaivaalla nuokkui illansuussa,
surin - ja suren jokaisen ikipalaavan kevään myötä.
Ikipalaava kevät! Varmasti tuot nämä kolme:
sireeninkukinnan ikuisen, lännessä nuokkuvan tähden,
ajatuksen hänestä, jota rakastan.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Frankin
muistoksi:
SONG
When I am dead, my dearest,
Sing no sad songs for me;
Plant thou no roses at my head,
Nor shady cypress tree:
Be the green grass above me
With showers and dewdrops wet;
And if thou wilt, remember,
And if thou wilt, forget.
I shall not see the shadows,
I shall not feel the rain;
I shall not hear the nightingale
Sing on, as if in pain;
And dreaming through the twilight
That doth not rise nor set,
Haply I may remember,
And haply may forget.
Runon on kirjoittanut Christina Rossetti (1830-1894). Seuraava käännös on Alice Martinin:
LAULU
Kun olen kuollut, rakkain,
ei surulauluja,
jätä ruusu istuttamatta
ja sypressi varjoisa,
saa haudan vihreä ruoho
sateesta kimaltaa,
ja jos tahdot, voithan muistaa,
ja jos tahdot, unohtaa.
En varjoja silloin näe,
en tunne sadetta,
en kuule kun satakieli
laulaa kuin tuskasta,
uneksin hämärässä
jota näyttää jatkuvan,
ja kenties minä muistan,
ja kenties unohdan.
Myös Yrjö Jylhä on suomentanut Laulun. Hänen suomennoksensa kuuluu näin:
LAULU
Kun olen kuollut, armas,
suruvirttä et laulaa saa,
et hautani kumpua sypressein
tai ruusuin kaunistaa.
Sitä saa vain nurmi kattaa
joka kostuu sateista
ja jos tahdot, minua muista,
ja jos tahdot, unhoita.
Minä en näe varjoja silloin,
en tunne sadettakaan,
satakieltä en kuule, kun se soi
yhä niin kuin tuskissaan.
Ei hämärä nouse, ei laske,
vaan uneni verhoaa,
kenties minä muistaa saatan
ja kenties unhoittaa.
Tässä vielä omani:
Kun olen kuollut, armain,
suruvirttä et laulaa saa,
et haudalle sypressiä
etkä ruusuja istuttaa.
Minun päälläni kasvakoon ruoho,
sadekuurojen kastelema.
Ja jos haluat, niin muista,
ja jos haluat, unohda.
En varjoja silloin voi nähdä,
en tuntea sadetta voi,
en kuulla, kun satakielen
laulu aivan kuin tuskaa soi.
Nähden unia hämärässä,
joka jatkuu jatkumistaan,
minä kenties saatan muistaa,
ja kukaties unohtaa saan.
SONG
When I am dead, my dearest,
Sing no sad songs for me;
Plant thou no roses at my head,
Nor shady cypress tree:
Be the green grass above me
With showers and dewdrops wet;
And if thou wilt, remember,
And if thou wilt, forget.
I shall not see the shadows,
I shall not feel the rain;
I shall not hear the nightingale
Sing on, as if in pain;
And dreaming through the twilight
That doth not rise nor set,
Haply I may remember,
And haply may forget.
Runon on kirjoittanut Christina Rossetti (1830-1894). Seuraava käännös on Alice Martinin:
LAULU
Kun olen kuollut, rakkain,
ei surulauluja,
jätä ruusu istuttamatta
ja sypressi varjoisa,
saa haudan vihreä ruoho
sateesta kimaltaa,
ja jos tahdot, voithan muistaa,
ja jos tahdot, unohtaa.
En varjoja silloin näe,
en tunne sadetta,
en kuule kun satakieli
laulaa kuin tuskasta,
uneksin hämärässä
jota näyttää jatkuvan,
ja kenties minä muistan,
ja kenties unohdan.
Myös Yrjö Jylhä on suomentanut Laulun. Hänen suomennoksensa kuuluu näin:
LAULU
Kun olen kuollut, armas,
suruvirttä et laulaa saa,
et hautani kumpua sypressein
tai ruusuin kaunistaa.
Sitä saa vain nurmi kattaa
joka kostuu sateista
ja jos tahdot, minua muista,
ja jos tahdot, unhoita.
Minä en näe varjoja silloin,
en tunne sadettakaan,
satakieltä en kuule, kun se soi
yhä niin kuin tuskissaan.
Ei hämärä nouse, ei laske,
vaan uneni verhoaa,
kenties minä muistaa saatan
ja kenties unhoittaa.
Tässä vielä omani:
Kun olen kuollut, armain,
suruvirttä et laulaa saa,
et haudalle sypressiä
etkä ruusuja istuttaa.
Minun päälläni kasvakoon ruoho,
sadekuurojen kastelema.
Ja jos haluat, niin muista,
ja jos haluat, unohda.
En varjoja silloin voi nähdä,
en tuntea sadetta voi,
en kuulla, kun satakielen
laulu aivan kuin tuskaa soi.
Nähden unia hämärässä,
joka jatkuu jatkumistaan,
minä kenties saatan muistaa,
ja kukaties unohtaa saan.
Kuva
Seuraava runo on ilmestynyt vuonna 1899. Sen kirjoittaja Paavo Cajander (1846-1913) tunnetaan enemmänkin monumentaalisesta runouden suomennostyöstään, mutta runoili hän toki itsekin.
Tämän runon myötä toivotan hyvää äitienpäivää.
KUVA
Mun huonehessani seinäll’ on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää, –
Lumenko peittämä harmaa pää?
Vai surun uurtamat vaot nuoko?
Vai silmäin lempeä tuike tuoko?
En tiedä; mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot’ yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
Nään lapsuusmaailman riemuineen,
Nään kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.
Ja onpa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon.
Mut ken se onpi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
Tämän runon myötä toivotan hyvää äitienpäivää.
KUVA
Mun huonehessani seinäll’ on
Yks kuva halpa ja koruton,
Se siinä ollut on monta vuotta,
Ja aina ihaelen ma tuota.
En tiedä mi siinä viehättää, –
Lumenko peittämä harmaa pää?
Vai surun uurtamat vaot nuoko?
Vai silmäin lempeä tuike tuoko?
En tiedä; mutta niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ma tuntikausia ihaillen
Kuvoa tuot’ yhä katselen,
Ei sulho kultoaan punastuvaa
Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.
Ja kun ma katson, niin vähittäin
Herääpi muistoja mielessäin
Niin armahaita, niin ihanoita
Ja kaivatessani katkeroita.
Ma poies mennehen polvekseen
Nään lapsuusmaailman riemuineen,
Nään kynttilöitä ja joulupuita
Ja ystävyksiä hymysuita.
Ja onpa kuin kuva elon sais
Ja mua hellästi katsahtais,
Ja onpa kuin hänen katsannastaan
Heloittais taivahan rauha vastaan.
Ja senhän vuoksi niin lämmin on
Sen läheisyys kuni auringon.
Mut ken se onpi se armahainen?
Mun oma äitini on se vainen.
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Vappuna
kuulee usein laulettavan Partisaanivalssia, niin tänäkin vappuna. Tämän kauniin laulun, alkuperäiseltä nimeltään Dziś do ciebie przyjść nie mogę (En voi tulla tänään luoksesi) sanoitti ja sävelsi puolalainen Stanislaw Magierski vuonna 1943, jolloin Puola oli Saksan miehittämä, ja se tuli Puolassa erittäin suosituksi.
Dziś do ciebie przyjść nie mogę,
Zaraz idę w nocy mrok,
Nie wyglądaj za mną oknem,
W mgle utonie próżno wzrok.
Po cóż ci, kochanie, wiedzieć,
Że do lasu idę spać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.
Księżyc zaszedł hen, za lasem,
We wsi gdzieś szczekają psy,
A nie pomyśl sobie czasem,
Że do innej tęskno mi.
Kiedy wrócę znów do ciebie,
Może w dzień ,a może w noc,
Dobrze będzie nam jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc,
Dobrze będzie jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc
Gdy nie wrócę, niechaj z wiosną
Rolę moją sieje brat.
Kości moje mchem porosną
I użyźnią ziemi szmat.
W pole wyjdź pewnego ranka,
Na snop żyta dłonie złóż
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.
Partisaanivalssi on saavuttanut myös Suomessa suuren suosion, josta kertoo sekin, että siitä on olemassa ainakin neljä suomennosta: Paul Holmin eli Paavo Helistön, Saukin eli Sauvo Puhtilan, Hectorin eli Heikki Harman sekä Heimo Anttiroikon.
Ehkäpä tutuin suurelle yleisölle on Saukin suomennos Tänään en voi luokses tulla.
Tänään en voi luokses tulla
yöhön synkkään tieni käy,
vaikka etsii silmät sulla,
varjoista ei mitään näy.
Tuskin oikein ymmärsitkään,
mitä vaatii meiltä maa.
En voi viipyä nyt pitkään,
mua veljet odottaa.
Pilvi otsallaan on kuulla,
koira haukkuu jossakin.
Niin et saa vain koskaan luulla,
että toista kaipaisin.
Viimein luoksesi jos palaan,
olkoon päivä, olkoon yö,
kerron kaiken, minkä salaan,
hyväillään, ja päättyy työ.
Jollen saavu toukokuuhun,
veli pellot muokatkoon.
Luuni jäivät multaan muuhun,
olen mikä ollut oon.
Mene pellon pientareelle,
poimi tähkä kämmeneen.
Anna suudelmasi sille,
elän siinä edelleen.
Toinen usein kuultu suomennos on Heimo Anttiroikon:
En voi jäädä vierellesi,
yöhön täytyy rientää mun.
Turhaan avaat uutimesi,
usvaan tyystin piiloudun.
Älä kysy, minkä tähden
enää viipyä voi en.
Öisen metsän kätköön lähden
luokse partisaanien.
Kuu on noussut, jostain kuulla
nyt voi koiran haukunnan.
Sinun ei vain pidä luulla,
että toista rakastan.
Ehkä yö tai päivä koittaa,
jolloin saavun takaisin.
murhemielen onni voittaa,
tervehdimme suudelmin.
Jos en palaa, pellollani
tou'on kylvää joku muu.
Maa saa voimaa ruumiistani,
vilja nousee, tuleentuu.
Joskus peltomaalle kulje,
hyväellen tähkäpää
kätes hellään lämpöön sulje,
siinä jatkan elämää.
Hectorin vaikuttava suomennos kuuluu näin:
En voi tulla tänään luokses,
yöhön lähdettävä on.
Ikkunaasi turhaan juokset,
synkkä usva eessäs on.
Ethän kysy, rakkaimpani,
miksi täytyy lähteä?
Ehdin tänne aikanani,
pojat oottaa metsässä.
Kuu jo peittyy taakse puitten,
koira haukkuu jossakin.
Et kai luule, että muitten
syliin täältä tahtoisin?
Luokses joudun täältä varmaan
ehkä pian tai myöhemmin.
Särjen pilviverhon harmaan,
sinut peitän suudelmin.
Jollen palaa kevättöihin,
kylvöt veli suorittaa,
Kun mä peityn sammaleihin,
pellot kasvamaan mä saan.
Tule peltoon siihen, rakkain,
vilja nosta ylöspäin.
Suudelmin se nosta, rakkain,
tähkäpäihin minä jäin.
Suomennokset ovat sisällöllisesti lähellä toisiaan, ja niissä on samat elementit: ei voi jäädä, yö, kätkeytyminen, pilven tai puiden taakse verhoutuva kuu - suotuisa valaistus salaa liikkuvalle -, koiran haukkuminen - vaaran merkki -, uskollisuuden vakuuttelu, maininta onnellisesta mutta epävarmasta paluusta, peltoja koskeva viimeinen tahto ja usko, että elämä jatkuu viljan muodossa. Erot näyttävät johtuvan paljolti rytmin ja riimien sovittelusta.
Partisaanin lähdöstä kertoo myös italialainen Bella ciao, joka sekin on hyvin tuttu suomalaisille.
Astetta rankempaa tekstiä aiheesta on Partisaanimarssi:
Kautta laaksojen ja vuorten kulki partisaanein tie.
Lyömään joukot vainolaisten, meren rantaan marssi vie.
Punaliput purppuraiset korkealla hulmuaa.
Lähti sissieskadroonat, tulitaistelijat maan.
Eikä maine päiväin näiden joudu koskaan unhoksiin.
Taisto partisaanein näiden tien jo johti kaupunkiin.
Mielessämme säilyy aina kuni tähti kirkkahin.
Öiset tuimat taistot Spasskin, päivät Volotshajevskin.
Turma tuotiin valkoisille, atamaanit murskattiin.
Tyynenmeren rantamille marssi uljas päätettiin.
Muistakaamme Partisaanivalssin äärellä tunteillessamme, että tänäkin vapunpäivänä miehiä ja naisia eri puolilla maailmaa piileskelee metsissä ja vuorilla ja on valmiina kuolemaan erilaisten oikeina pitämiensä asioiden puolesta.
Dziś do ciebie przyjść nie mogę,
Zaraz idę w nocy mrok,
Nie wyglądaj za mną oknem,
W mgle utonie próżno wzrok.
Po cóż ci, kochanie, wiedzieć,
Że do lasu idę spać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.
Dłużej tu nie mogę siedzieć,
Na mnie czeka leśna brać.
Księżyc zaszedł hen, za lasem,
We wsi gdzieś szczekają psy,
A nie pomyśl sobie czasem,
Że do innej tęskno mi.
Kiedy wrócę znów do ciebie,
Może w dzień ,a może w noc,
Dobrze będzie nam jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc,
Dobrze będzie jak w niebie,
Pocałunków dasz mi moc
Gdy nie wrócę, niechaj z wiosną
Rolę moją sieje brat.
Kości moje mchem porosną
I użyźnią ziemi szmat.
W pole wyjdź pewnego ranka,
Na snop żyta dłonie złóż
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.
I ucałuj jak kochanka,
Ja żyć będę w kłosach zbóż.
Partisaanivalssi on saavuttanut myös Suomessa suuren suosion, josta kertoo sekin, että siitä on olemassa ainakin neljä suomennosta: Paul Holmin eli Paavo Helistön, Saukin eli Sauvo Puhtilan, Hectorin eli Heikki Harman sekä Heimo Anttiroikon.
Ehkäpä tutuin suurelle yleisölle on Saukin suomennos Tänään en voi luokses tulla.
Tänään en voi luokses tulla
yöhön synkkään tieni käy,
vaikka etsii silmät sulla,
varjoista ei mitään näy.
Tuskin oikein ymmärsitkään,
mitä vaatii meiltä maa.
En voi viipyä nyt pitkään,
mua veljet odottaa.
Pilvi otsallaan on kuulla,
koira haukkuu jossakin.
Niin et saa vain koskaan luulla,
että toista kaipaisin.
Viimein luoksesi jos palaan,
olkoon päivä, olkoon yö,
kerron kaiken, minkä salaan,
hyväillään, ja päättyy työ.
Jollen saavu toukokuuhun,
veli pellot muokatkoon.
Luuni jäivät multaan muuhun,
olen mikä ollut oon.
Mene pellon pientareelle,
poimi tähkä kämmeneen.
Anna suudelmasi sille,
elän siinä edelleen.
Toinen usein kuultu suomennos on Heimo Anttiroikon:
En voi jäädä vierellesi,
yöhön täytyy rientää mun.
Turhaan avaat uutimesi,
usvaan tyystin piiloudun.
Älä kysy, minkä tähden
enää viipyä voi en.
Öisen metsän kätköön lähden
luokse partisaanien.
Kuu on noussut, jostain kuulla
nyt voi koiran haukunnan.
Sinun ei vain pidä luulla,
että toista rakastan.
Ehkä yö tai päivä koittaa,
jolloin saavun takaisin.
murhemielen onni voittaa,
tervehdimme suudelmin.
Jos en palaa, pellollani
tou'on kylvää joku muu.
Maa saa voimaa ruumiistani,
vilja nousee, tuleentuu.
Joskus peltomaalle kulje,
hyväellen tähkäpää
kätes hellään lämpöön sulje,
siinä jatkan elämää.
Hectorin vaikuttava suomennos kuuluu näin:
En voi tulla tänään luokses,
yöhön lähdettävä on.
Ikkunaasi turhaan juokset,
synkkä usva eessäs on.
Ethän kysy, rakkaimpani,
miksi täytyy lähteä?
Ehdin tänne aikanani,
pojat oottaa metsässä.
Kuu jo peittyy taakse puitten,
koira haukkuu jossakin.
Et kai luule, että muitten
syliin täältä tahtoisin?
Luokses joudun täältä varmaan
ehkä pian tai myöhemmin.
Särjen pilviverhon harmaan,
sinut peitän suudelmin.
Jollen palaa kevättöihin,
kylvöt veli suorittaa,
Kun mä peityn sammaleihin,
pellot kasvamaan mä saan.
Tule peltoon siihen, rakkain,
vilja nosta ylöspäin.
Suudelmin se nosta, rakkain,
tähkäpäihin minä jäin.
Suomennokset ovat sisällöllisesti lähellä toisiaan, ja niissä on samat elementit: ei voi jäädä, yö, kätkeytyminen, pilven tai puiden taakse verhoutuva kuu - suotuisa valaistus salaa liikkuvalle -, koiran haukkuminen - vaaran merkki -, uskollisuuden vakuuttelu, maininta onnellisesta mutta epävarmasta paluusta, peltoja koskeva viimeinen tahto ja usko, että elämä jatkuu viljan muodossa. Erot näyttävät johtuvan paljolti rytmin ja riimien sovittelusta.
Partisaanin lähdöstä kertoo myös italialainen Bella ciao, joka sekin on hyvin tuttu suomalaisille.
Astetta rankempaa tekstiä aiheesta on Partisaanimarssi:
Kautta laaksojen ja vuorten kulki partisaanein tie.
Lyömään joukot vainolaisten, meren rantaan marssi vie.
Punaliput purppuraiset korkealla hulmuaa.
Lähti sissieskadroonat, tulitaistelijat maan.
Eikä maine päiväin näiden joudu koskaan unhoksiin.
Taisto partisaanein näiden tien jo johti kaupunkiin.
Mielessämme säilyy aina kuni tähti kirkkahin.
Öiset tuimat taistot Spasskin, päivät Volotshajevskin.
Turma tuotiin valkoisille, atamaanit murskattiin.
Tyynenmeren rantamille marssi uljas päätettiin.
Muistakaamme Partisaanivalssin äärellä tunteillessamme, että tänäkin vapunpäivänä miehiä ja naisia eri puolilla maailmaa piileskelee metsissä ja vuorilla ja on valmiina kuolemaan erilaisten oikeina pitämiensä asioiden puolesta.
torstai 21. huhtikuuta 2011
93 vuotta sitten
Hyvinkäänjärvellä eivät laulaneet satakielet vaan tykit, kun saksalainen joukko-osasto kohtasi punaisten hyvinkäänkyläläisten vastarinnan Hevosmäen eli Puntun rinteellä. Taistelujen tauottua maantienojat Hevosmäellä olivat täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita. Ansio siitä, että Hyvinkäänkylän asukkaista ei saanut surmaansa kovin monta, kuuluu osittain isoisälleni Artturi Rinnelle, joka ratsasti Nukarilta varoittamaan kyläläisiä lähestyvästä saksalaisosastosta. Monet pakoon lähteneet kyläläiset viettivät kolean huhtikuun yön Petkelsuon turveladossa, jossa mm. syntyi maailmaan poikalapsi. Samainen poika kaatui parikymmentä vuotta myöhemmin puolustaessaan isänmaatamme.
Runoilija Viljo Kajava (1909-1998) koki vuoden 1918 huhtikuun koulupoikana Tampereella ja kertoo siitä monissa runoissaan. Tässä yksi:
Ihmiset piiloutuivat kellareihin lapsi käsivarrellaan
toisten hameissa monta lasta.
Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.
Kunnes
Pyynikin juoksuhaudoista,
Pirkkalantien lumisohjosta
viimeiset vihan salamat,
Pispalanmäen mökkien joka ikkunsta tulta,
joka kivijalasta kuolemaa.
ja kun siellä hiljeni,
Tampereen sisus kiehui vihaa,
ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset,
Satakunnankatu oli täynnä ruumiita
ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita
ja Esplanadi oli täynnä ruumiita
joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata
ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa
ja kaikkialla paloi;
tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu
ja heidän sydämensä kylmä kevät.
Samaisen vuoden 1918 huhtikuun tunnelmia Helsingissä muisteli Arvo Turtiainen(1904-1980)vuonna 1964:
Haluan päästä siitä,
haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.
Hän ampui, tunsin hänet,
hänellä oli valkoinen nauha.
Hän kuoli, tunsin hänet,
hänellä oli punainen nauha.
Siinä hän makasi maassa
veren ansiomitali rinnallaan,
poikanen, viidentoista,
siis sotilaspoika,
siinä hän makasi,
kuollut, hymy huulillaan.
He veivät hänet pois, hänen hymynsä,
he kätkivät sen joukkohautaan,
puhkaistujen rintojen, särkyneiden katseiden,
murskattujen leukaperien joukkoon.
Eikä se ole milloinkaan, niin aineeton se oli,
noussut sieltä yhteenkään voiton juhlaan.
Minä nostan sen sieltä tänään,
hymyn helmen kuoleman hampaista,
hymyn kalan silmäripsieni verkosta,
johon se tarttui neljäkymmentäkuusi vuotta sitten
eräänä aurinkoisena huhtikuun aamuna
solassa kivimuurien takana Pietarinkadulla
Helsingin kaupungissa.
Haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.
Kumma kyllä seuraava amerikkalaisen trubaduurin Ed McCurdyn (1919-2000) uni on edelleenkin vain unta:
Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.
And when the paper was all signed
ans a million copies made,
they all joined hands and bowed their heads
and grateful prayers were prayed.
And the people in the streets below
were dancing round and round
and guns and swords and uniforms
were scattered on the ground.
Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.
When will they ever learn?
Runoilija Viljo Kajava (1909-1998) koki vuoden 1918 huhtikuun koulupoikana Tampereella ja kertoo siitä monissa runoissaan. Tässä yksi:
Ihmiset piiloutuivat kellareihin lapsi käsivarrellaan
toisten hameissa monta lasta.
Tykkituli jyskytti yökaudet, taivas paloi.
Kunnes
Pyynikin juoksuhaudoista,
Pirkkalantien lumisohjosta
viimeiset vihan salamat,
Pispalanmäen mökkien joka ikkunsta tulta,
joka kivijalasta kuolemaa.
ja kun siellä hiljeni,
Tampereen sisus kiehui vihaa,
ullakoilta, kivijaloista ammuttiin viimeiset panokset,
Satakunnankatu oli täynnä ruumiita
ja Kortelahdenkatu oli täynnä ruumiita
ja Esplanadi oli täynnä ruumiita
joita ei kenelläkään ollut aikaa korjata
ja hevosten raadot ihmisruumiitten seassa
ja kaikkialla paloi;
tämä oli tamperelaisten vaimojen huhtikuu
ja heidän sydämensä kylmä kevät.
Samaisen vuoden 1918 huhtikuun tunnelmia Helsingissä muisteli Arvo Turtiainen(1904-1980)vuonna 1964:
Haluan päästä siitä,
haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.
Hän ampui, tunsin hänet,
hänellä oli valkoinen nauha.
Hän kuoli, tunsin hänet,
hänellä oli punainen nauha.
Siinä hän makasi maassa
veren ansiomitali rinnallaan,
poikanen, viidentoista,
siis sotilaspoika,
siinä hän makasi,
kuollut, hymy huulillaan.
He veivät hänet pois, hänen hymynsä,
he kätkivät sen joukkohautaan,
puhkaistujen rintojen, särkyneiden katseiden,
murskattujen leukaperien joukkoon.
Eikä se ole milloinkaan, niin aineeton se oli,
noussut sieltä yhteenkään voiton juhlaan.
Minä nostan sen sieltä tänään,
hymyn helmen kuoleman hampaista,
hymyn kalan silmäripsieni verkosta,
johon se tarttui neljäkymmentäkuusi vuotta sitten
eräänä aurinkoisena huhtikuun aamuna
solassa kivimuurien takana Pietarinkadulla
Helsingin kaupungissa.
Haluan antaa sen teille,
lahjan,
hymyn helmen kuoleman hampaista.
Kumma kyllä seuraava amerikkalaisen trubaduurin Ed McCurdyn (1919-2000) uni on edelleenkin vain unta:
Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.
And when the paper was all signed
ans a million copies made,
they all joined hands and bowed their heads
and grateful prayers were prayed.
And the people in the streets below
were dancing round and round
and guns and swords and uniforms
were scattered on the ground.
Last night I had the strangest dream
I never dreamed before.
I dreamed, the world had all agreed
to put an end to war.
I dreamed there was a mighty room
and the room was filled with men,
and the paper they were signing said
they'd never fight again.
When will they ever learn?
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Suomen kielen
päivää vietetään huomenna.
Ihmeen vähän suomalaiset runoilijat ovat runoilleet suomen kielestä. Vai onko työkalusta tapanakaan runoilla?
Pentti Saarikoski on sanonut:
"Suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä.
Se on minun ihoni."
Ja kun Kaarlo Sarkialle pahoiteltiin sitä, että hänen kaltaisensa mestari kirjoittaa niin tuntemattomalla kielellä kuin suomi, hän totesi, että suomeksi kirjoittaminen on hänen elämänsä suurin onni.
Seuraavana muutama vanhempi runo suomen kielestä. Ensimmäisen, Suomen valta, on kirjoittanut A.Oksanen eli August Ahlqvist (7.8.1826 - 20.11.1889), suomen kielen professori ja ankara puutarhuri sekä Aleksis Kiven lyttyyn lyöjä.
SUOMEN VALTA
Nouse, riennä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura,
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkaamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
suomalain' siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Ja näin kuuluu Paavo Korhosen (1775- 1840)
RUNO SUOMEN KIELESTÄ
Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss’ on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke’issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu’en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La’in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkeästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempinä:
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Ruotsin kieli on ruvennut,
Joutunut jo ensi alusta
Suomen suureksi isäksi.
Aina sill’ on arvo suuri,
Joll’ on ystävät ylhäiset,
Sukulaiset suuret muutkin;
Sanotaanpa Saksan kielen
Ruotsin heimoa olevan.
Missä on sukua Suomen?
On vähän Virossa vielä
Aivan arvossa samassa,
Ett’ei kouluissa kysytä,
Akatemioiss’ anota.
Mitäs vielä viimeiseksi
Suomen puolesta puhumme?
Jos ne herrat Helsingissä,
Suuren oikeu’en omaiset
Antaisi luvan lujimman,
Että tuomiot tulisi
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla;
Sitte sihteerit tekisi
Halaistulla höyhenellä
Samallaisia sanoja
Kuin on suullakin sanottu,
Jopa piispatkin pitäisi
Suomen kieltä suurempana,
Kaikki tuumahan rupeisi,
Kirjoittaisi Suomen kieltä.
Se on suomeksi sanottu
Suomalaisten suosioksi.
Melkoinen on myös V.A. Koskenniemen
SONETTI SUOMEN KIELESTÄ
Kuin tumma humu havahtuvain puiden - niin
oot vielä aamuntuore koko olennolta,
kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.
Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
mut kerakkees saa voiman itse auringolta,
kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
kuin soturit ne pukenut on pantsariin.
Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä
on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:
Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä
ja sanais salaperäisehen musiikkiin!
Onneksi olkoon, suomi! Onneksi on suomi.
Ihmeen vähän suomalaiset runoilijat ovat runoilleet suomen kielestä. Vai onko työkalusta tapanakaan runoilla?
Pentti Saarikoski on sanonut:
"Suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä.
Se on minun ihoni."
Ja kun Kaarlo Sarkialle pahoiteltiin sitä, että hänen kaltaisensa mestari kirjoittaa niin tuntemattomalla kielellä kuin suomi, hän totesi, että suomeksi kirjoittaminen on hänen elämänsä suurin onni.
Seuraavana muutama vanhempi runo suomen kielestä. Ensimmäisen, Suomen valta, on kirjoittanut A.Oksanen eli August Ahlqvist (7.8.1826 - 20.11.1889), suomen kielen professori ja ankara puutarhuri sekä Aleksis Kiven lyttyyn lyöjä.
SUOMEN VALTA
Nouse, riennä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
niiss' on suoja Suomenmaan;
yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalaisen kuokka, aura,
kyntäneet on Suomenmaan;
kasvoi vehnä taikka kaura,
maa on meidän perkaamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Suomalainen yksin kesti
ruton, näljän aikana,
yksin miekallansa esti
vihoillisen maastansa;
suomalain' siis yksin käyköön
käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin' on, suomalainen, mahti,
jok' ei oo kenenkään muun,
sillä maalla sie oot vahti;
älä ääntäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
korkealle kaikumaan!
Ja näin kuuluu Paavo Korhosen (1775- 1840)
RUNO SUOMEN KIELESTÄ
Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät.
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss’ on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla!
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitke’issä,
Vaikka on jo vanha kyllä,
Eipä taia tullakkana
Siitä miestä milloinkana,
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä
Aikamiehen askelia,
Päästä päähän pitkän pöyän
Isommille istuimille,
Rinnalle rikasten kielten,
Valtakielten kumppaliksi;
Että vielä virkamiehet,
Oikeu’en omat jäsenet
Suomen kieltä kirjoittaisi;
Että tuomiot tulisi,
Esivallan valtakirjat
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla.
Kyllähän kynä tekisi
Suomalaisia sanoja,
Kuin on kuultuna puheessa;
Oppineemmatkin osaisi
Suomen suoria sanoja,
Jos sen antaisi asetus,
Eikä estettä olisi
La’in vanhan laitoksista.
Kylläpä me kyntömiehet
Tuolla aikahan tulemme
Keskenämme kelpolailla,
Vaan ei tuta tuomioita,
Välikirjoja vähiä,
Kuittejamme kuitenkana;
Eikä suuta suuremmilta
Suomi saattaisi pilata.
Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkeästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempinä:
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Ruotsin kieli on ruvennut,
Joutunut jo ensi alusta
Suomen suureksi isäksi.
Aina sill’ on arvo suuri,
Joll’ on ystävät ylhäiset,
Sukulaiset suuret muutkin;
Sanotaanpa Saksan kielen
Ruotsin heimoa olevan.
Missä on sukua Suomen?
On vähän Virossa vielä
Aivan arvossa samassa,
Ett’ei kouluissa kysytä,
Akatemioiss’ anota.
Mitäs vielä viimeiseksi
Suomen puolesta puhumme?
Jos ne herrat Helsingissä,
Suuren oikeu’en omaiset
Antaisi luvan lujimman,
Että tuomiot tulisi
Kansan kielellä omalla,
Talonpoian tuttavalla;
Sitte sihteerit tekisi
Halaistulla höyhenellä
Samallaisia sanoja
Kuin on suullakin sanottu,
Jopa piispatkin pitäisi
Suomen kieltä suurempana,
Kaikki tuumahan rupeisi,
Kirjoittaisi Suomen kieltä.
Se on suomeksi sanottu
Suomalaisten suosioksi.
Melkoinen on myös V.A. Koskenniemen
SONETTI SUOMEN KIELESTÄ
Kuin tumma humu havahtuvain puiden - niin
oot vielä aamuntuore koko olennolta,
kuin heräjävä honka, kastepisar jolta
viel' on, kuin kyynel, jäänyt havuin neulasiin.
Yö hiipii ääntiöides immyt-unelmiin,
mut kerakkees saa voiman itse auringolta,
kun voiton usko, ylin lahja kohtalolta,
kuin soturit ne pukenut on pantsariin.
Oi isäin suomenkieli, pyhä papitar,
jonk' kaino, kaunis neitsyys vielä peitettynä
on oudon-pitkäin laatusanain laskoksiin:
Petrarca, Dante, Shakespeare, itse Runotar
sun uinuu nuoreen povehesi kätkettynä
ja sanais salaperäisehen musiikkiin!
Onneksi olkoon, suomi! Onneksi on suomi.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Huhtikuu, vaalikuu,
yhtenä teemana maahanmuutto ja maahanmuuttajat. Maahanmuuttaja on aina kuitenkin myös maastamuuttaja. Me suomalaiset tiedämme sen kyllä, kunhan hiukan muistelemme.
Tänään jälleen yhden huhtikuun alkaessa särkyä kirjoitan tänne kosovolaisen Azem Shkrelin (1938-1997) runon Nata e mërgimtarëve, Maastamuuttajien yö. Olen itse suomentanut sen käyttäen apuna Robert Elsien ja Janice Mathie-Heckin englanninnoksia. Minua kiehtoo erityisesti tämän runon antiikkinen mitta, johon pakotettuna albanian kieli muistuttaa yllättävän paljon latinaa. Albaanit itse uskovat olevansa sekä etnisesti että kielellisesti muinaisten illyyrien jälkeläisiä. Kukapa tietää?
NATA E MËRGIMTARËVE
Natë njëqindvjeçe, habe librin tënd, shkruaj,
Nga fundi i botës po të vinë nipa plisbardhës
Evropës t'i sjellin erë dheu, erë toke të jugut.
Kokë më kokë për bukë e për luftë e për Londër
Zotër të mirë të mërgimit, mbushni shtambat
Pini vetë të moçme ilire, pini dhe thuani Zonjë
E qytetëruar, rrudhe kindin, bëri vende robit
Të lirisë sate të madhërueshme, jepi pak nga
Bukuria jote, lere të të prekë me pendël të
Shpendit të vet, me futë të saj të ta shkruajë
Evropën, Anadollin, Amerikën, natë njëqindvjeçe
Shkruaj, Mërgim Bardha, Mërgim Curri, Mërgim
Këlmendi, Mërgim Mërgimi, po të vinë pa plis
Të bardhë, do të kthehen me koka të bardha.
MAASTAMUUTTAJIEN YÖ
Satavuotias yö, avaa kirjasi, kirjoita muistiin,
tulevatko maan ääristä valkohattuisten lastenlapset
tuoden Eurooppaan maan tuoksun, etelän mullan.
Pää päältä, leivän ja sodan ja Lontoon tähden.
Hyvät siirtolaisisännät, kaatakaa malja täyteen
ikivanhaa illyyriviiniä, juokaa ja sanokaa: kypsää.
Hyvä rouva, helmanne kootkaa, tehkää orjalle tilaa
upeassa vapaudessanne, hänelle lainatkaa
hitu kauneuttanne, suokaa hipaista hänen
oman lintunsa sulalla, ikimusteella kirjoittaa:
Eurooppa, Anatolia, Amerikka. Satavuotias yö,
kirjoita muistiin: muuttaja Bardha, muuttaja Curri,
muuttaja Kelmendi, muuttaja Muuttajanpoika.
Jos tulevatkin he valkeita hattujaan vailla,
palatessaan heidän päänsä on valkoinen.
Tänään jälleen yhden huhtikuun alkaessa särkyä kirjoitan tänne kosovolaisen Azem Shkrelin (1938-1997) runon Nata e mërgimtarëve, Maastamuuttajien yö. Olen itse suomentanut sen käyttäen apuna Robert Elsien ja Janice Mathie-Heckin englanninnoksia. Minua kiehtoo erityisesti tämän runon antiikkinen mitta, johon pakotettuna albanian kieli muistuttaa yllättävän paljon latinaa. Albaanit itse uskovat olevansa sekä etnisesti että kielellisesti muinaisten illyyrien jälkeläisiä. Kukapa tietää?
NATA E MËRGIMTARËVE
Natë njëqindvjeçe, habe librin tënd, shkruaj,
Nga fundi i botës po të vinë nipa plisbardhës
Evropës t'i sjellin erë dheu, erë toke të jugut.
Kokë më kokë për bukë e për luftë e për Londër
Zotër të mirë të mërgimit, mbushni shtambat
Pini vetë të moçme ilire, pini dhe thuani Zonjë
E qytetëruar, rrudhe kindin, bëri vende robit
Të lirisë sate të madhërueshme, jepi pak nga
Bukuria jote, lere të të prekë me pendël të
Shpendit të vet, me futë të saj të ta shkruajë
Evropën, Anadollin, Amerikën, natë njëqindvjeçe
Shkruaj, Mërgim Bardha, Mërgim Curri, Mërgim
Këlmendi, Mërgim Mërgimi, po të vinë pa plis
Të bardhë, do të kthehen me koka të bardha.
MAASTAMUUTTAJIEN YÖ
Satavuotias yö, avaa kirjasi, kirjoita muistiin,
tulevatko maan ääristä valkohattuisten lastenlapset
tuoden Eurooppaan maan tuoksun, etelän mullan.
Pää päältä, leivän ja sodan ja Lontoon tähden.
Hyvät siirtolaisisännät, kaatakaa malja täyteen
ikivanhaa illyyriviiniä, juokaa ja sanokaa: kypsää.
Hyvä rouva, helmanne kootkaa, tehkää orjalle tilaa
upeassa vapaudessanne, hänelle lainatkaa
hitu kauneuttanne, suokaa hipaista hänen
oman lintunsa sulalla, ikimusteella kirjoittaa:
Eurooppa, Anatolia, Amerikka. Satavuotias yö,
kirjoita muistiin: muuttaja Bardha, muuttaja Curri,
muuttaja Kelmendi, muuttaja Muuttajanpoika.
Jos tulevatkin he valkeita hattujaan vailla,
palatessaan heidän päänsä on valkoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)