Syksyilta tuli

Tämänkertaisen runon on kirjoittanut Otto Manninen (1872-1950), runoilija ja suomentaja, joka on tuonut suomalaisten lukijoiden ulottuville niin Runebergin kuin Homeroksen ja Sofokleen, Goethen ja Molièren, Ibsenin ja Petőfin tuotantoa. Minua kiehtoo erityisesti se, että jo vuonna 1939 ilmestyi Mannisen kääntämänä Sikermä serbialaisia kansanrunoja.

Syys-illan laulu on minulle tuttu nuoruudesta asti, mutta en löytänyt sitä moneen vuoteen muualta kuin muistini kätköistä. Tässä se on:

SYYS-ILLAN LAULU

Syys-illan suuret tähdet
syvihin vilkkuu vesiin.
Näin kerran, näinkö lähdet
ikuisten unten kesiin?

Kun liioin kasvaa kaipuu
vakaisiin vaihe-säistä,
kun viimeisin jo taipuu
syysviljan tähkäpäistä.

Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan-hiljaa,
kuin uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.

Se vartoo, tuskan-harras
hyvästiheiton hetki,
veen ikivievä parras,
paluuton viime retki.

Syys leikkaa kevään liitot,
ja tyhjää sulkee syli.
Vaan muistavasti viitot,
yön tähti, vetten yli.

Syvälle vilkut, päilyt,
suruisa, suuri tähti,
kuin viime katse säilyt
sa kaiken sen, mi lähti.

Viimeiset kesäillat

ovat jälleen käsillä, ja ne ovatkin uskomattoman kauniita. Tässä muutama niiden mieleen tuoma runo. Runon Sydänmaan lammella on kirjoittanut Ilmari Calamnius, vuodesta 1906 Ilmari Kianto, ja se on hänen ensimmäinen runonsa. Runo ilmestyi v. 1897 kokoelmassa Soutajan lauluja:

SYDÄNMAAN LAMMELLA

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Ilmari Kiannon lähipiiristä minulla on yksi henkilökohtainen muisto. Vietin aikoinaan yhden kesäyön Lapissa hänen tyttärensä vieraana. Kiantajärvi, jonka saaressa Kiannon Turjanlinna sijaitsi, on minulle tuttu, mutta Sydänmaan lampea eli Mustalampea en ainakaan tiedä nähneeni.

Toinen mieleeni tuleva runo on Aaro Hellaakosken Kesäyö kokoelmasta Huojuvat keulat (1946).

KESÄYÖ

Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan

katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikki kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.

Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.

Sekä Sydänmaan lammella että Kesäyö on sävelletty, ja käsittääkseni ne ovat paljon tunnetumpia yksinlauluina kuin konsanaan runoina.

Kolmas ja viimeinen näistä viimeisten kesäöiden runoista on Katri Valan (1901-1944) Syyskesän juhla kokoelmasta Paluu (1934). Uskon, että Katri Valan suurelta osin unhoon jääneellä runoudella olisi annettavaa nykypäivänkin ihmiselle.

SYYSKESÄN JUHLA

Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.

Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat;
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elovalkeat loimuavat.

Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.

Iltaisin

omalla pihalla, pelloilla ja marjametsissä kuulee kyyhkysen kujerrusta enemmän kuin muistini mukaan koskaan. Muutaman päivän kuluttua alkaa haulikon pauke, eikä metsiin uskalla enää mennä. Ja vasta äsken oli kevät, ja kyyhkyset kujersivat silloinkin.
Kyyhkynen on innoittanut monia runoilijoita. Yksi heistä oli Aale Tynni (1913-1997. Seuraavana hänen runonsa Kuherra, metsäkyyhky kokoelmasta Tarinain lähde (1974):

KUHERRA, METSÄKYYHKY

Jo kanukkapensas on saanut
lehden punaisen.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Syys on suvinen.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Heleästi pöllö huutaa
yöhön pimenevään.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Älä pelkää ensinkään.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Polun ruohoissa valkoinen härmä
hohtaa aamuisin.
Mutta kuherra, metsäkyyhky.
Ehdit vieläkin.
Sillä iäinen on lähde,
ajaton on puu.

Myös Aale Tynnin puolisolle P. Mustapäälle linnut olivat tärkeä teema. Hän on kirjoittanut niin tynnyrilinnusta, satakielestä, naakasta, käestä kuin kyyhkysistä - kyyhkysjumalattaren kämmenellä (Jäähyväiset Arkadialle, 1945):

KYYHKYSJUMALATAR

Et tahtonut, et voinutkaan...
Ja jäit siis paikoillesi.
Ja lintuemo, kyyhkynen,
marmorikäteesi pesi.

Jos lähtisit, jos liikuisit,
se lentoon säikähtäisi
ja murskattuna muna sen
sinun kämmenellesi jäisi.

Nyt kyyhkyslakkaa valtavaa
kannattaa neidonkäsi.
Vuossatain laulut ihanat
uinuvat edessäsi.

Sammuen maahan satavan
- jos paikaltasi lähdet -
näet linnunratain miljoonat
hohtavat kyyhkystähdet.


Englantilainen John Keats (1795-1821)on kirjoittanut yksinkertaisuudessaan ehkä vieläkin riipaisevamman kyyhkysrunon:

I HAD A DOVE, AND THE SWEET DOVE DIED

I had a dove, and the sweet dove died,
And I have thought it died of grieving;
O what could it grieve for? Its feet were tied
With a silken thread of my own hand’s weaving:
Sweet little red feet! Why would you die?
Why would you leave me, sweet bird, why?
You liv’d alone on the forest tree,
Why, pretty thing, could you not live with me?
I kiss’d you oft, and gave you white peas;
Why not live sweetly as in the green trees?

Päivänkakkarapeltoni

alkaa tuleentua, ja kissankellotaivas avautuu. Pihalla höyryää yrttien tuoksu, kun mataratkin liittyivät joukkoon.

Kaarlo Sarkia kirjoitti näin 1920-luvun lopulla:

NOTTURNO

Suviyö... Valo pilven alta
hopeainen putoaa.
Jokiniityltä kukkivalta
soi niittokoneen surinaa.

Tuvan portailla nuori renki
yhä soittaa hanuriaan.
Läpi yön käy yrttien henki
ja tuoksuva, lämmin huo'unta maan.

Peli taukoo. Hetkeen moneen
ei hiisku tuulikaan.
Vain kuuluu, kun niitokoneen
terä viiltää kasteiseen apilaan...

Peltotöitä tehtiin mielellään öiseen aikaan, kun ei ollut yhtä kuuma kuin päivällä, ja torppariaikaan ei omien töiden tekemiseen muuta aikaa ollutkaan. Siitä tulee sanonta, että kuu on torpparin aurinko. Myös isoisäni Artturi kaatoi heinää yöllä. Äitini on kertonut, että hän pikkutyttöni kuuli isänsä laulavan kesäyössä: "Laulu se on ollut minun iltojeni ilo, ilo ihana kuin unennäkö yöni. - - Laulaissa mun elämäni nuorteena notkuu kuin kesäheinä vainioilla. Sillä on rinnalla riemun viitta ja hauskan huntu hartioilla."

Oli juhla ja juhannusilta

ja kirjoitan tänne kaksi suomalaisen juhannuksen ikonia, nimittäin runot Oli juhla ja juhannusilta ja Pentin serenadi. Molemmat ovat tunnetumpia Ilmari Hannikaisen säveltäminä lauluina, ja molemmat ovat samasta laulunäytelmästä Talkootanssit vuodelta 1930. Niiden kirjoittaja oli Erkki Kivijärvi (1882-1942), monipuolinen ja mielenkiintoinen kulttuuripersoona ja monilahjakkuus.

Hyvää juhannusta kaikille näiden juhannustakin juhannuksisempien laulujen sanoin:

PENTIN SERENADI

Talot rantojen töyrähillä
talot punaiset, puhtahat,
kylät kirkkojen ympärillä
kylät valoisat, valkeat,
mökit mäkien ahtehissa
mökit pienet ja harmajat
kuin onnensa unelmissa
nekin kaikki jo nukkuvat.

Ja onnensa unelmissa
tytöt uinuvat aitoissaan
mut nurmikon kukkasissa
soi tuulonen lauluaan.
Soi lemmestä suvisen ehtoon
ja kaihosta kesäisen yön,
kunis kuiskaten kuolee lehtoon
mä kun aittasi ovehen lyön.

OLI JUHLA JA JUHANNUSILTA

Oli juhla ja juhannusilta ja koivut ja seppeleet,
soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.
Oli suvisen riemun raiku ja liekissä kokkopuut,
kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut.

Sinä ylinnä karkelossa, tuli silmissä hymysuin,
minä piilossa, pimennossa sulountani uneksuin:
on kammari lehvitetty, kukat pihlajan tuoksun luo,
ja seinät on sivelletty, mies nuorikon taloon tuo!

Maailmanloppuja

Tänä kummallisena vuonna on ennusteltu maailmanloppua tämän tästä. Vaikka uskonkin henkilökohtaisen maailmanloppuni ennättävän ennen mitään muuta, kirjaan tähän kahden runoilijan ajatuksia - heidänkin maailmanloppunsa oli jo.

Ensimmäinen on kirjallisuuden nobelisti T.S. Eliot (1888-1965). Hänen suomennettuja runojaan on ilmestynyt valikoimassa Autio maa. Siihen kuuluvan runoelman The Hollow Men (Ontot miehet) viimeinen osa on legendaarinen:

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

Kai Mäkisen suomennos kuuluu seuraavasti:

Tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
tällä tavoin maailma loppuu
ei paukahtaen vaan kitisten.

Toinen runoilijoista on suomalainen Pekka Haukinen (1940-1966), jonka eräs sukupolvi tunsi paremmin Ylioppilaslehden sivuilta nimellä Johnny Walker. Hän syntyi paljon myöhemmin kuin Eliot, mutta sai hänet melkein kiinni ja kuoli vain vuotta myöhemmin. Hän kirjoitti näin, oudon tutusti:

On yö ja kirsikkapuisto nukkuu,
nurmi ja tyhjät talot,
juna ajaa kylän halki, yli sillan,
padolla istuvat naurisvarkaat, puhuvat vähän.
Jokin asia vain kulkee omaa rataansa,
koski virtaa, yötuuli käy,
jossain kaukana, kenenkään huomaamatta,
hiljaa luhistuu maailma.

Sireenien aikaan,

taaskin. Hyvinkäänkylää on sanottu sireenien kaupunginosaksi, ja kun tähän vuodenaikaan kulkee Hyvinkäänkylän raittia, ei voi olla eri mieltä.

Sireenien ajasta on kirjoittanut moni, myös virolainen Marie Under (1883-1980). Hän oli merkittävä virolainen runoilija, joka kirjoitti myöhemmin jämerämpääkin tekstiä, jopa niin jämerää, että sotien aikana joutui poliittisen ajojahdin kohteeksi ja muutti vuonna 1944 lopullisesti Ruotsiin.

Tässä hänen mietteitään sireenien aikaan:

SIRELITE AEGU

Ju toomehelbed jätnud jumalaga
ja sirelite õitseaeg on käes:
kõik pungad pakatavad täies väes,
kõik põõsad sinetavad aia taga.

Ja öösiti nüüd ei ma enam maga:
mu süda õhetab kui hõõguv ääs -
ah, sirelite õitseaeg on käes!
Kuis võiks ükskõikne olla ma ja vaga.

Kuid sind ei ole siin - misjaoks, misjaoks siis päev
nii täis neid siniverkjaid õisi loodi?
Misjaoks siis öö, nii heldelt valgeks jää,

nii lõhnuheitvalt ümber minu voodi?
Nii raske üksi kõike ilu kanda-
kuid sind ei ole siin, et seda sulle anda.

Ja tässä nuoren runoilijan Saima Harmajan (1913-1937) loistava suomennos:

SIREENIEN AIKAAN

Jo, tuomet, kukkasenne varistakaa!
Nyt sireenien kaunein aika saa.
Kaikk' ummut pakahtuen puhkeaa,
ja siintää joka pensas talon takaa.

Ja öisin uneton, en enää makaa.
Mua hehkuvana sydän ahdistaa.
Nyt sireenien kaunein aika saa!
Kuin voisin olla viileä ja vakaa?

Oi, miksi, miksi, vaikk' en sua nää,
tää kukkain runsaus mun pihallani?
Miks yöt niin hellän valoisiksi jää,

niin tuoksuntäyteisiksi huoneessani?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi, en voi sit' antaa.

Tästä runosta on olemassa toinenkin suomennos, joka on Sirpa Hajban käsialaa. Se on ilmestynyt vuonna 1978 kokoelmassa Puutarhan syksy, ja kuuluu näin: 

Sireenien aikaan

Jo tuomen kukkatertut unohtakaa,
on aika sireenien kukinnan:
täysvoimin nuput puhkeavat kukkahan,
ja pensaat sinertävät talon takaa.

Ja öisin nyt en enää minä makaa:
niin sydän hehkuu, ahjo tulinen -
on aika sireenien, kukkien!
Ken voisi olla välinpitämätön, vakaa!

Sä mikset ole täällä? Miksi nää
kaikk suuret kukat päivä mulle luokaan?
Miks yö niin heljän valoisaksi jää

ja tuoksut vuoteelleni kaikki tuokaan?
Niin raskas kauneus on yksin kantaa,
kun sinulle en voi nyt sitä antaa. 

 Viime vuonna näihin aikoihin kirjoitin tänne Walt Whitmanin runon When lilacs last in the door-yard bloom'd. Tässä oma suomennokseni siitä:

Kun sireenit viimeksi portilla kukkivat,
iso tähti kun länsitaivaalla nuokkui illansuussa,
surin - ja suren jokaisen ikipalaavan kevään myötä.

Ikipalaava kevät! Varmasti tuot nämä kolme:
sireeninkukinnan ikuisen, lännessä nuokkuvan tähden,
ajatuksen hänestä, jota rakastan.