Tapanin myrsky

pauhasi ja teki tuhojaan. Siitä tuli mieleen runo, joka tunnetaan hyvin Oskar Merikannon yksinlauluna, mutta jonka kirjoittaja on jäänyt nykypolvelta melkein unohduksiin. Runo on Myrskylintu, ja runoilija Kasimir Leino, Eino Leinon veli ja monipuolinen kulttuuripersoona, filosofian tohtori, runoilija, kriitikko ja suomentaja. Myrskylintu ilmestyi vuonna 1890 kokoelmassa Ristiaallokossa.

MYRSKYLINTU

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn,
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon siintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti,
Ja sävel soios sä myrskysään!
– Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Runo heijastanee Kasimir Leinon pyrkimystä vapautua sovinnaisuuden ikeestä. Kai meissä kaikissa asustaa pieni myrskylintu. Mutta sanotaanhan, että kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

Suosittelen kuuntelemaan Myrskylinnun Jorma Hynnisen - nykyistä nuoremman - esittämänä.

Jouluyö, juhlayö

jälleen Kaarlo Sarkian kanssa:

LAPSUUDEN JOULU

Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri.
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
on tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.

Miten hartaana juhlavirren kajaa
sävel valtava: ”Enkeli taivaan lausui näin…”
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: ”…Koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo…”
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

Siks navetan, tallinkin asujat kunniaksi joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio - pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
te joulun katoamattoman haltijat.
Tule, äiti, lietes luo, tule penkilles, taatto.

Lumi suli

jo, mutta silti mieleen muistuu Kaarlo Sarkian Ensi lumen aikaan. Ja Hietaniemenkatu ja 70-luku.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäiseen onneen pois!

Lumisena iltana

Ensilumi tuli melkoisella rysäyksellä, ja mieleen muistuu Robert Frostin runo vuodelta 1923,

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING

Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.

My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.

The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.

Jotenkin runo pysäyttää, metsän reunaan, lumisena iltana.

Tämä runo on ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 ilmestyneessä Ville Revon toimittamassa valikoimassa amerikkalaista runoutta nimeltä Tähtien väri. Ville Repo on myös suomentanut runon, ja se kuuluu näin:

METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa
ei kylällänsä tietää saa,
jos katson hänen metsässään
kun lumen valtaan joutuu maa.

Hevonen oudoksuu, sen nään,
kun väliin metsän, järven jään
kauaksi luota talojen
pysähdyn iltaan pimeimpään.

Se päätään puistaa, kysyen,
uppoaa ääni kulkusten
vain lumen lauhan huokunaan
ja kohuun tuulen pehmoisen.

On metsä kaunis, syvä, vaan
on vastattava sanoistaan,
saa uni jäädä vartomaan,
saa uni jäädä vartomaan.

Tämä on yksi niitä runoja, joiden suomentamisen ajatus saa sormeni syyhyämään. Viimeiset säkeet kuuluisivat varmaankin näin: "ennen kuin pääsen nukkumaan."

Haudoilla kulkiessa

mieleen tulleita kuvatkoon V.A. Koskenniemen kysymykset runoelmasta Piae Cantiones:

Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?

Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?

Miss' oletkaan nyt, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa
ja kulkee vainiolla ties,
ja lämpöänsä kotis lies
nyt vierahalle hohtaa.
Miss' oletkaan sa, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa.

Miss' oletkaan nyt, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti
ja toinen kantaa vaakunas,
sun kilpes, kirkkaan kunnias,
hän kilveksensä lyötti.
Miss' oletkaan sa, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti.

Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et kuulu matkas takaa.
Sun laivas uljas lahoomaan
on vedettynä valkamaan,
sun mastos maassa makaa.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et palaa matkas takaa.

Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?

Miss' oletkaan nyt, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Sai pirttis toisen istujan,
sai aittas toisen astujan,
sai huntus toinen nainen.
Miss' oletkaan sa, morsian,
niin nuori, ihanainen?

Miss' ovat kaikki kuollehet,
jotk' eli ennen meitä?
Sa joka toivot, taistelet
maan päällä, kohta seurannet
sa sinne, sinne heitä,
miss' ovat kaikki kuollehet,
nuo menneet ennen meitä.

Ja vastaukseksi katkelma Walt Whitmanin laajasta runosta Laulu itsestäni:

I wish I could translate the hints about the dead young men and women,
And the hints about old men and mothers, and the offspring taken
soon out of their laps.

What do you think has become of the young and old men?
And what do you think has become of the women and children?

They are alive and well somewhere,
The smallest sprout shows there is really no death,
And if ever there was it led forward life, and does not wait at the
end to arrest it,
And ceas'd the moment life appear'd.

All goes onward and outward, nothing collapses,
And to die is different from what any one supposed, and luckier.

Ja tässä sama Arvo Turtiaisen suomentamana:

Toivoisin, että voisin tulkita kuolleiden nuorukaisten
ja neitosten toiveet,
ja vanhojen miesten ja äitien ja heidän sylistään ennen
aikojaan temmattujen jälkeläisten toiveet.
Mitä luulette tulleen näistä nuorukaisista ja vanhoista
miehistä,
näistä naisista ja lapsista?

He elävät ja voivat hyvin jossakin,
pieninkin verso osoittaa, että kuolemaa ei totisesti ole
ja jos sitä olisikin, se edistäisi elämää, eikä vaani
katkaistakseen elämän
vaan luopuu sen ilmestymisen hetkellä
Kaikki kulkee eteenpäin, pyrkii näkyvään, mikään ei luhistu,
ja kuolema on erilaista ja onnellisempaa kuin kukaan
otaksuu.

Viimeiset säkeet vielä omana tulkintanani:

Kaikki etenee ja laajenee, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on toisenlaista kuin kukaan on luullut,
ja onnekkaampaa.

Lokakuun yössä

kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.

LOKAKUUN YÖSSÄ

Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!

Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.

Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.

Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:

Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.

... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.

Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"

Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.

Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.

Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.

Syksyn ydintä

kohti matkataan suurenmoisessa säässä. Vihreää, kultaa, vihreää kultaa. Vihreällä sammalella koivunlehtien ja kantarellien kultaa. Ja sininen taivas.
Metsässä kulkiessa tulivat mieleen Aleksis Kiven Anjanpellon ensimmäiset säkeistöt, vaikka syyskuu menikin jo:

Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli,
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.

Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.

Ja sitten tuli lokakuu, kuten Aaro Hellaakoskelle aikoinaan:

OCTOBER

October, oves aukeaa
ja raikas tuuli hulvahtaa
maan yli, järven sinen;
tään kerran vielä maisemat
on juhlallisen loistavat.
On suuri kypsyminen.

October, tiennet, kestetyt
on vaivat, kohta lyövä nyt
on kello kahtatoista.
On vaiti oltu, odottain,
ja kuultu äänet huuhkajain
syysyöstä, pimennoista.

October, päiväs lyhkäinen
täys onhan tuskaa tuhanten
ja täynnä vannotusta:
sun kanssas ihminen ja maa
tään viime kerran leimuaa
ja uhmaa sallimusta.

October, tänne tullessas
on kultalehti otsallas
ja verilehti toinen.
Liet viileä tai kylmä liet,
teet loistaviksi lähtötiet,
sa kutsut, hurmioinen.

Vielä hurmioituneempi on Dylan Thomasin (1914-1953) lokakuun runo. Tämän runoilijan vuoksi Robert Allen Zimmerman otti taiteilija nimekseen Bob Dylan - eikä ihme.

POEM IN OCTOBER

It was my thirtieth year to heaven
Woke to my hearing from harbour and neighbour wood
And the mussel pooled and the heron
Priested shore
The morning beckon
With water praying and call of seagull and rook
And the knock of sailing boats on the webbed wall
Myself to set foot
That second
In the still sleeping town and set forth.

My birthday began with the water-
Birds and the birds of the winged trees flying my name
Above the farms and the white horses
And I rose
In a rainy autumn
And walked abroad in shower of all my days
High tide and the heron dived when I took the road
Over the border
And the gates
Of the town closed as the town awoke.

A springful of larks in a rolling
Cloud and the roadside bushes brimming with whistling
Blackbirds and the sun of October
Summery
On the hill's shoulder,
Here were fond climates and sweet singers suddenly
Come in the morning where I wandered and listened
To the rain wringing
Wind blow cold
In the wood faraway under me.

Pale rain over the dwindling harbour
And over the sea wet church the size of a snail
With its horns through mist and the castle
Brown as owls
But all the gardens
Of spring and summer were blooming in the tall tales
Beyond the border and under the lark full cloud.
There could I marvel
My birthday
Away but the weather turned around.

It turned away from the blithe country
And down the other air and the blue altered sky
Streamed again a wonder of summer
With apples
Pears and red currants
And I saw in the turning so clearly a child's
Forgotten mornings when he walked with his mother
Through the parables
Of sunlight
And the legends of the green chapels

And the twice told fields of infancy
That his tears burned my cheeks and his heart moved in mine.
These were the woods the river and the sea
Where a boy
In the listening
Summertime of the dead whispered the truth of his joy
To the trees and the stones and the fish in the tide.
And the mystery
Sang alive
Still in the water and singing birds.

And there could I marvel my birthday
Away but the weather turned around. And the true
Joy of the long dead child sang burning
In the sun.
It was my thirtieth
Year to heaven stood there then in the summer noon
Though the town below lay leaved with October blood.
O may my heart's truth
Still be sung
On this high hill in a year's turning.

Aale Tynni on suomentanut tämän runon nimellä Runo lokakuussa. Tehtävä on ollut haastava:

RUNO LOKAKUUSSA

Oli kolmaskymmenes vuoteni taivasta kohti,
kun havahtui kuulooni metsiköstä ja satamasta
ja simpukkalammikkoiselta rannalta,
haikarapappiselta,
aamun vihje
veden rukoillessa ja lokin ja naakan huhuillessa
ja purjeveneiden kolkuttaessa verkkojen peittämää seinää vasten,
että astuisin jalallani
juuri silloin
uinuvaan kaupunkiin ja eteenpäin.

Minun syntymäpäiväni alkoi vesi-
lintujen ja siivekkäiden puiden lintujen minun nimeäni lentäessä
maatilojen yli ja valkoisten hevosten,
ja nousin
sateiseen syksyyn
ja vaelsin kauas saderyöpyssä kaikkien päivieni;
oli nousuvesi ja haikara sukelsi lähtiessäni tielle
ylitse rajan
ja kaupungin porttien
suljettujen, kaupungin havahtuessa.

Koko keväällinen kiuruja vierimässä
pilvessä, pientaren pensaat kuohuen viheltäviä
mustarastaita, lokakuun aurinko suvisena
kukkulan hartioilla,
siellä olivat lauhkeat säät ja suloiset laulajat äkillisesti
tulleina aamuun, missä käyskelin kuuntelemassa
miten sadetta vääntävä
viima huokui
metsästä altani kaukaa.

Kalpea sade pienenevän sataman yllä
ja merenkastaman kirkon, kotilon kokoisen,
sumussa sarvet, ja linnan,
niin ruskean kuin pöllöt: -
mutta kaikki tarhat
keväiset, kesäiset kukkivat valtavin tarinoin
rajan tuolla puolen ja kiurujen täyttämän pilven alla.
Siellä sain ihmetellä
syntymäpäivääni
yhä - mutta ilma kääntyi.

Pois kääntyi se hilpeästä maisemasta,
ja toista ilmaa ja taivasta sinertynyttä
virtasi uudelleen suven ihme
omenoita,
päärynöitä ja punaista viinimarjaa.
Ja sen kääntyessä näin niin selvästi lapsen
aamut unohtuneet, miten kulki hän äitinsä kanssa
läpi auringonpaisteen
paraabeleiden
ja vihreiden kappelien legendojen
ja kahdesti tarinoitujen lapsuuden vainioiden,
että hänen kyyneleensä polttivat poskeani ja hänen
sydämensä liikahti sydämessäni.
Nämä olivat metsät, virta ja meri,
missä poika
kuuntelevassa
vainajain suvessa kuiski ilonsa totuutta
vuoroveden kaloille, kiville ja puille.
Ja mysteerio
yhä eläen lauloi
vedessä ja laululintusissa.

Ja siellä sain ihmetellä syntymäpäivääni
yhä, mutta ilma kääntyi. Ja kauan sitten
kuolleen lapsen totinen ilo hehkuen lauloi
auringossa.

Oli kolmaskymmenes
vuoteni taivasta kohti, ja se seisoi keskipäivässä suvisessa,
vaikka kaupungin alhaalla lehditti lokakuun veri.
Oi, että sydämeni totuus
yhäti soisi
tämän kukkulan laella vuoden vaihtuessa.