Helmikuun pakkasilla

muutama viluinen runo lumesta ja kuolemasta.

Ensimmäinen on kolmas Aaro Hellaakosken runosarjasta Jälkiä lumessa, kokoelmasta Sarjoja (1952):

Kovalla hankiaisella hiukan vitiä, jotta
kelkan jalasten jälki näkyy ja askelten.
Mummokin aikomuksistaan on tehnyt totta,
kylälle kuorman ja kotia toisen kiskoen
vaivalla vain, todentotta.

Kaikkien vuodenaikojen lävitse kahlannut
on tuo askel, joka jo töksähtelee ja horjuu.
Kaikki on tehty, ja kaikki on turvaan saatetut.
Niukkuudestakin aukeni pienoinen sadonkorjuu.
Kaiken jo kahlannut

on hän, ja tänään Noutajan kädessä kiinni riippuin
toisessa maailmassa, kun askelet silti vie
suoraan kohti tulia kotoisien savupiippuin.
Siellä hän lyyhistynyt jo permannolle lie
lämpöön, luo savupiippuin,

nostanut kätensä vielä hetkeksi kehtoa päin,
josta lapsenlapsen silmäys vastaan hohti.
Hampaaton hymy kummallakin. Ja he nukahti näin,
toinen tänne, kun toiselle taas uni aamuton johti
mustaa kehtoa päin.

Toinen on P. Mustapään Muutto kokoelmasta Koiruoho, ruusunkukka (1947).

Nyt hanki helmin välkkyy
ja paukkuu pakkanen,
kun Lindblad muuttaa majaa
ja laitiossa ajaa
lävitse metsien.

Puun varjo tielle putoo
kuin musta nälkävyö,
et tunne nälän vaivaa,
et tuskaa, joka kaivaa,
ei kiusaa kiire työ

nyt Lindblad. Tikka takoo
kuusessa. Tykkänään
saat takomiset heittää.
Kun santa sinut peittää
niin joudat lepäämään.

Selkeän matkailman
sait, Lindblad, huomaathan!
Jos sielun-silmälläsi
tirkistät, Luojan käsi
on yllä maiseman:

sininen taivas kattaa
ihanan kotomaas.
Hetkeksi, Lindblad, havaa,
puupaitas säppi avaa
ja ihastele taas!

Jo ojanvarren pajut
ovat palmun valkeat.
Pehmoisen-hento villa
on pajulampahilla,
kissaset kirmaavat.

Siis taita voiton palmu
kouraasi uutteraan,
ja lennä ruumiistasi
se palmu kourassasi
niituille rauhan maan!

Tapanin myrsky

pauhasi ja teki tuhojaan. Siitä tuli mieleen runo, joka tunnetaan hyvin Oskar Merikannon yksinlauluna, mutta jonka kirjoittaja on jäänyt nykypolvelta melkein unohduksiin. Runo on Myrskylintu, ja runoilija Kasimir Leino, Eino Leinon veli ja monipuolinen kulttuuripersoona, filosofian tohtori, runoilija, kriitikko ja suomentaja. Myrskylintu ilmestyi vuonna 1890 kokoelmassa Ristiaallokossa.

MYRSKYLINTU

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn,
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon siintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti,
Ja sävel soios sä myrskysään!
– Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Runo heijastanee Kasimir Leinon pyrkimystä vapautua sovinnaisuuden ikeestä. Kai meissä kaikissa asustaa pieni myrskylintu. Mutta sanotaanhan, että kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.

Suosittelen kuuntelemaan Myrskylinnun Jorma Hynnisen - nykyistä nuoremman - esittämänä.

Jouluyö, juhlayö

jälleen Kaarlo Sarkian kanssa:

LAPSUUDEN JOULU

Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää.
Mut jostain takaa aikojen menneitten
yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen
sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää.
Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu:
tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu,
takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.

On ehointa yllä, on saunasta palattu juuri.
Pian käydään poikki sen kaivatun kynnyksen,
jota kohti on kuljettu päiviä laskien.
Jo on käsillä korkea hetki, tuokio suuri.
kun kuusen kynttilät liekkeihin leimahtaa.
on tuvassa lämmintä, kirkasta, juhlaisaa
ja ikkunan takana tähdet ja hankien muuri.

Miten hartaana juhlavirren kajaa
sävel valtava: ”Enkeli taivaan lausui näin…”
Ja kuuntele, kuuntele, vaari koholla päin
nyt lukee: ”…Koska he eivät saaneet majaa,
he menivät talliin härkien, lammasten luo…”
Miten liikuttaakaan lapsen sydäntä tuo:
härät, lampaatkin rakasti hyvää Vapahtajaa.

Siks navetan, tallinkin asujat kunniaksi joulun
tänä iltana leipää, herkkua suurta, saa.
Mut huomio - pukki jo ovelle kolkuttaa,
Lapinmaasta se tullut on, takaa Tornion, Oulun.
Miten kummasti toiveet salaiset pukki ties!
Hymyhuulin onneensa vaipuu pikkumies
ja nukkuu vihdoin, vapaana pakosta koulun.

Oi lapsuuden joulu, sulla ei määrää ajan,
on hetkiisi mahtunut autuas ikuisuus:
valo yössä, enkelilaulun ihanuus,
satu tosi ja riemukas, syntymä Vapahtajan,
ja lahjat ja herkut ja loiste silmien,
hyvä tahto ja havina taivaisten siipien –
miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?

Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa
käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien.
Miten sokaissut kirkkaan lapsensilmäni lien,
sinun kynttiläs lempeät vielä sen kalvossa palaa.
Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän
ja ihmettä katselen puhtaan syntymän,
teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.

Niin taas, kun illaksi painuu jouluaatto
ja juhlaa soittavat kellot temppelin,
sadun taikapiirissä siivin havisevin
tule luokseni muistojen kalleimpien saatto!
Ja te tupaan käykää, rakkaat vainajat,
te joulun katoamattoman haltijat.
Tule, äiti, lietes luo, tule penkilles, taatto.

Lumi suli

jo, mutta silti mieleen muistuu Kaarlo Sarkian Ensi lumen aikaan. Ja Hietaniemenkatu ja 70-luku.

ENSI LUMEN AIKAAN

Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.

Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.

Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäiseen onneen pois!

Lumisena iltana

Ensilumi tuli melkoisella rysäyksellä, ja mieleen muistuu Robert Frostin runo vuodelta 1923,

STOPPING BY WOODS IN A SNOWY EVENING

Whose woods these are I think I know.
His house is in the village though;
He will not see me stopping here
To watch his woods fill up with snow.

My little horse must think it queer
To stop without a farmhouse near
Between the woods and frozen lake
The darkest evening of the year.

He gives his harness bells a shake
To ask if there is some mistake.
The only other sound's the sweep
Of easy wind and downy flake.

The woods are lovely, dark and deep.
But I have promises to keep,
And miles to go before I sleep,
And miles to go before I sleep.

Jotenkin runo pysäyttää, metsän reunaan, lumisena iltana.

Tämä runo on ilmestynyt suomeksi vuonna 1992 ilmestyneessä Ville Revon toimittamassa valikoimassa amerikkalaista runoutta nimeltä Tähtien väri. Ville Repo on myös suomentanut runon, ja se kuuluu näin:

METSÄN REUNASSA LUMISENA ILTANA

Ken nämä metsät omistaa
ei kylällänsä tietää saa,
jos katson hänen metsässään
kun lumen valtaan joutuu maa.

Hevonen oudoksuu, sen nään,
kun väliin metsän, järven jään
kauaksi luota talojen
pysähdyn iltaan pimeimpään.

Se päätään puistaa, kysyen,
uppoaa ääni kulkusten
vain lumen lauhan huokunaan
ja kohuun tuulen pehmoisen.

On metsä kaunis, syvä, vaan
on vastattava sanoistaan,
saa uni jäädä vartomaan,
saa uni jäädä vartomaan.

Tämä on yksi niitä runoja, joiden suomentamisen ajatus saa sormeni syyhyämään. Viimeiset säkeet kuuluisivat varmaankin näin: "ennen kuin pääsen nukkumaan."

Haudoilla kulkiessa

mieleen tulleita kuvatkoon V.A. Koskenniemen kysymykset runoelmasta Piae Cantiones:

Ubi sunt qui ante nos
in mundo fuere?

Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?
Uus päivä ilot, surut suo
ja vierahan ja tutun tuo,
ei koskaan, koskaan heitä.
Miss' ovatkaan nyt kaikki nuo,
jotk' oli ennen meitä?

Miss' oletkaan nyt, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa
ja kulkee vainiolla ties,
ja lämpöänsä kotis lies
nyt vierahalle hohtaa.
Miss' oletkaan sa, peltomies?
Sun auraas toinen johtaa.

Miss' oletkaan nyt, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti
ja toinen kantaa vaakunas,
sun kilpes, kirkkaan kunnias,
hän kilveksensä lyötti.
Miss' oletkaan sa, sotilas?
Sun miekkas toinen vyötti.

Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et kuulu matkas takaa.
Sun laivas uljas lahoomaan
on vedettynä valkamaan,
sun mastos maassa makaa.
Sa, merimies, miss' oletkaan?
Et palaa matkas takaa.

Miss' olet, sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?
Käy vielä tanhu tulinen
ja povet täyttyy tyttöjen.
Miss' olet, poika, poissa,
miss' olet sälli iloinen,
sa ylin karkeloissa?

Miss' oletkaan nyt, morsian,
niin nuori, ihanainen?
Sai pirttis toisen istujan,
sai aittas toisen astujan,
sai huntus toinen nainen.
Miss' oletkaan sa, morsian,
niin nuori, ihanainen?

Miss' ovat kaikki kuollehet,
jotk' eli ennen meitä?
Sa joka toivot, taistelet
maan päällä, kohta seurannet
sa sinne, sinne heitä,
miss' ovat kaikki kuollehet,
nuo menneet ennen meitä.

Ja vastaukseksi katkelma Walt Whitmanin laajasta runosta Laulu itsestäni:

I wish I could translate the hints about the dead young men and women,
And the hints about old men and mothers, and the offspring taken
soon out of their laps.

What do you think has become of the young and old men?
And what do you think has become of the women and children?

They are alive and well somewhere,
The smallest sprout shows there is really no death,
And if ever there was it led forward life, and does not wait at the
end to arrest it,
And ceas'd the moment life appear'd.

All goes onward and outward, nothing collapses,
And to die is different from what any one supposed, and luckier.

Ja tässä sama Arvo Turtiaisen suomentamana:

Toivoisin, että voisin tulkita kuolleiden nuorukaisten
ja neitosten toiveet,
ja vanhojen miesten ja äitien ja heidän sylistään ennen
aikojaan temmattujen jälkeläisten toiveet.
Mitä luulette tulleen näistä nuorukaisista ja vanhoista
miehistä,
näistä naisista ja lapsista?

He elävät ja voivat hyvin jossakin,
pieninkin verso osoittaa, että kuolemaa ei totisesti ole
ja jos sitä olisikin, se edistäisi elämää, eikä vaani
katkaistakseen elämän
vaan luopuu sen ilmestymisen hetkellä
Kaikki kulkee eteenpäin, pyrkii näkyvään, mikään ei luhistu,
ja kuolema on erilaista ja onnellisempaa kuin kukaan
otaksuu.

Viimeiset säkeet vielä omana tulkintanani:

Kaikki etenee ja laajenee, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on toisenlaista kuin kukaan on luullut,
ja onnekkaampaa.

Lokakuun yössä

kirjoittanut Kaarlo Sarkia. Tämä on yksi lapsuuteni lopun runoista, jotka kiinnittivät elämäni Kaarlo Sarkiaan.

LOKAKUUN YÖSSÄ

Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!

Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
Ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viikatteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.

Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.

Vielä kauempaa, aivan varhaisimmasta lapsuudestani, nousevat nämä isän äänellä lauletut, nyt jo osittain unohtamani säkeet:

Minä muistan sen hämyisen illan,
kun käskyn sain reservihin.
Oli sateinen lokakuun ilta,
ja me mentiin juuri levarihin.

... annettiin mulle,
ja huudettiin: "Kiirettä, hei!"
Minä suukon vain tyrkkäsin sulle,
kun juna jo jonnekin vei.

Me saavuttiin niin Kannakselle,
oli eessämme Karjalan maa,
ja kapteeni selitti meille:
"Tätä, pojat, te puolustakaa!"

Me korsuihin vedimme luumme
...
ja usein sai yöhaaveiluumme
tuo tyttö, mi jäi siviiliin.

Jos joku lukijoista muistaa enemmän, niin ilahtuisin täydennyksestä.

Paljon on tapahtunut 72 vuodessa noiden ylimääräisten kertausharjoitusten jälkeen. Mutta lokakuuta on riittänyt 31 päivää joka ikinen vuosi.