Matkustin

puolen Suomen läpi junalla illan ja yön tullen, ja muistin taas kerran olevani junaihminen. Lentokoneesta näkee vain pilviä ja autosta tien pintaa, mutta junasta näkee koko maiseman avautuvana, levittäytyvänä, vyöryvänä panoraamana. Näin taas kerran muutamia kymmenestä virrasta, latomeren, turkistarhat, kaksivooninkiset talot, ja sitten hämärissä saavuttiin Hämeeseen. Hämeenlinna oli kuin koru lyhtyjen heijastuessa Vanajaveteen pitkinä kultaisina siltoina. Hyvinkäällä oli jo yö.   
Olen elämäni aikana matkustanut paljon junalla. Aikoinani ajattelin kirjoittaa junamatkoista, mutta puhuin sivu suuni, ja eräs wannabe-julkkis omi ideani.
Tässä yksi ensimmäisistä elämäni junarunoista, jota toistelin usein lapsena mielessäni, kun yöjuna kulki kohisten Hangon radalla. Tekijä on minulle tuntematon, samoin runon nimi, ja voi olla, että en muista sanojakaan enää tarkasti:

Kuuluu kaukana metsien takana
yöjunan raskas juoksu.
Villisti lentää huoneitten hämyyn
pimeitten pilvien tuoksu.

Pielusta kastaa polttava kyynel
pienoisen poskipäältä.
Minnekä kiitää kohtalon yöjuna
hämyjen huoneesta täältä?

Ei se kauas kiitänyt, mutta matka on ollut pitkä. Ja mielenkiintoinen. 

Toinen runo tällä kertaa olkoon Aaro Hellaakosken "Hullujen juna" vuodelta 1946. Tämän runon monista kerroksista löytynee jotakin tuttua jokaiselle meille matkalaiselle:

Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli.

Kolkkavan pyörän päällä
upottu täällä
kukin kirjoineen
sakeaan kuumeeseen,
haitarin haikea ralli
ei pysähdyksiä salli.

Akkunan ohitse jatkaa
vauhkoa matkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen,
haitarin hirnahtaissa
vauhtia myötälemaissa.

Vihellä, veturin pilli
luikkaus villi
lävitse huoneen tään,
jossa on kuumetta pään,
särkyvän pullon hely,
haitarin mylvähtely.

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan,
ovet on kiinni lyöty,
halvalla haitari myöty.

Vielä on taipale. Matkaa
räikkyen jatkaa
maisema syksyinen
kiljuvan keltainen
haitarin rallittaissa
vauhtia myötälemaissa. 
   

Hyvinkään murhenäytelmästä

on vierähtänyt kohta kaksi kuukautta, ja keskustan kukka- ja korttimeri on korjattu pois. Sen puuttuminen muistuttaa yhä mielipuolisuuden ja ampuma-aseen vaarallisesta yhdistelmästä, samoin kuin Norjan tragedian vuosipäivä ja äskettäinen Coloradon ampumistapaus.
Hyvinkäällä yksi kadulle muistoksi jätetty kortti jäi ikiajoiksi mieleeni. Korttiin oli painettu kauniita unikkoja, ja muistovärssynä oli toinen säkeistö Eino Leinon runosta Lapin kesä:

"Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?"

Tästä runosta on olemassa taitava englanninkielinen käännös, jonka on tehnyt Matti Naskali. Tässä edellä oleva säkeistö:

Why all the beauty we have turns to rotten,
anything high we have gives way to mean.
Why do we have so many crazy madmen,
why only few who play their music clean?

 Sitä jään miettimään.

Juhannusyönä 2012

kirjoitan tähän Einari Vuorelan (1889-1972) runon

JUHANNUS

On valon juhla, juhannus,
on lehtimajain aika,
on herkimmillään kauneus,
on kirkkaimmillaan ruskotus,
yön varjoo pyhä taika.

Ui vettä parvet venheitten,
käy saariin nuorten saatto.
Soi laulu riemumielinen
ja kokot palaa roihuten.
On mittumaarin aatto.

Koi ajaa kultavaunuissaan
yön äärtä, taivaan rantaa.
Soi laulurastas nummellaan,
ja käki kukkuu kaihojaan,
maan pellot tähkää kantaa.

Ja toisena taas kerran V.A.Koskenniemeä. Runo sopii kuvaamaan tätä hetkeä kello neljä juhannusyönä, kun maisema on jo aivan valoisa mutta täysin hiljainen ja liikkumaton:

KESÄYÖ

Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.

Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!

Kun syreenit taas kerran

portillani kukkivat runsain, raskain tertuin.

Ensimmäinen tämän alkukesän syreeniruno on yli sadan vuoden takaa, V.A.Koskenniemen runokokoelmasta Valkeat kaupungit. Se tulee kuin itsestään mieleen, kun tällaisina aamuina avaan oven ja vastaan lyö väkevä sireenin tuoksu ja linnunlaulu:  

IHME

Tule aamuhun hymyilevään,
tule tuoksuun syreenein!
Ens kukkasista kevään
ens seppelen mä tein.
Kevätlintujen laulussa helää
kaikk' elämän ihanuus.
On sille, ken varjossa elää,
joka suvi ihme uus.

Kuin nuotiossa hiilet
on nousu aamunkoin.
Valaa kirkontornin tiilet
se hehkuvin purppuroin.
Suvi kukkien loiston lupaa
ja kypsät hedelmät.
Taas rakennan toivon tupaa,
unet vanhat heräävät.

Tätä aamua odotin, armain,
yöt monet unettomat,
sadekuurot kun pilvin harmain
ohi kiitäen kulkivat.
Nyt loistavan nään mä sen tuolla
suven suurin toivehin.
Tänä aamuna tahtoisin kuolla
sun syliis, armahin!

Itse en tosin haluaisi tällaisena aamuna kuolla, vaan elää ainakin vielä tämän kesän alusta loppuun. Ja mieluiten vielä monta muutakin.

Ja sitten tulee ilta. Kaarlo Sarkian kanssa:

ILTA

Näen illassa kukkivan sireenien.
Hyvin kaukaa soittoa soi.
Olen sairas ja niin kovin onnellinen -
sitä tuskin käsittää voi.

Yön ilma sisään kasteinen
käy silmästä ikkunan.
Hänen nimensä tuoksussa tulvii sen -
minä häntä rakastan.  

Valkoakaasiat

Tuomet ovat vielä nupuillaan, mutta ihan pian jälleen kerran

tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.

Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain' sun ain' oon mä vain.

Vuodet on vierineet, hurmaus on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.

Tämä venäläinen romanssi tuli Suomessa tunnetuksi iskelmänä 1950- ja 1960-luvulla, mutta itse asiassa se oli suomennettu jo aivan viime vuosisadan alussa. Alkuperäisissä sanoissa kerrotaan valkoisista akaasioista:


 Белой акации

Целую ночь соловей нам насвистывал
Город молчал и молчали дома
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума

Сад весь умыт был весенними ливнями
В темных оврагах стояла вода
Боже какими мы были наивными
Как же мы молоды были тогда

Годы промчались седыми нас делая
Где чистота этих веток живых
Только зима да метель эта белая
Напоминают сегодня о них

В час когда ветер бушует неистово
С новою силою чувствую я
Белой акации гроздья душистые
Невозвратимы как юность моя

Valkoakaasiat on suomentanut Martti Wuori.  Hän lienee monelle aivan tuntematon kääntäjä. Martti Wuori onkin kirjailijanimi, jonka takana on maaherra Martin Alexius Bergh-Wuori  (1858-1934). Virkansa ohella hän suomensi venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitteli itsekin, etupäässä huvinäytelmiä. Toinen tunnettu Martti Wuoren suomentama venäläinen romanssi on Ajomies: Ei, kyytimies, kiirettä oo... 

Velka elämälle

Tänään, mitä ihanimpana äitienpäivänä, on vuorossa Kaarlo Sarkian omaelämäkerrallinen runo Velka elämälle, joka ilmestyi samannimisessä kokoelmassa vuonna 1931, runoilijan ollessa vielä alle kolmenkymmenen. Mainittakoon, että juuri toissapäivänä oli Sarkian 110-vuotissyntymäpäivä. Sarkia menetti äitinsä jo 12-vuotiaana.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."


VELKA ELÄMÄLLE

Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.

Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.

Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.

Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.

Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?

Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.

Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää!  - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.

Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?

Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.

Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.

                                 *

Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan. 
 

Superkuu paistaa,

on hiirenkorvainen toukokuun yö.
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.  

The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.

I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.

Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.

All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.

And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.

The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.

And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.

The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.

Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi  kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.

KUUTAMOLLA

Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.

Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.

Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.

On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...