Aale Tynnin runo "Satu" kokoelmasta Lähde ja matkamies vuodelta 1943:
SATU
Sadun loppua sen en kuule
minä milloinkaan kenties.
Sanat kummalliset ja armaat:
Tuli metsästä pieni mies - .
Puut mustat kumartuivat
hänen jalkainsa askeliin,
kuun valossa varvut uivat -
en tiedä, luulen niin.
Sadun kuutamo kuinka voikaan
näin sydäntä ahdistaa!
Oi, että en loistoa tuota
minä kätteni lomaan saa!
Mitä tekisin sillä? En tiedä.
En mitään - varmasti en.
Sitä katselisin ja syrjään
niin voisin laskea sen.
Ilo loistava vailla vertaa
vai lapsen oikku kenties -
sydän kärsimätönnä kertaa:
tuli metsästä pieni mies - .
lauantai 4. heinäkuuta 2015
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Runoilijan kuolema
on eilen työnsä vamiiksi saaneen kirjailija Veijo Meren vuonna 1985 ilmestynyt runoelma. Veijo Meri oli tosiaankin runoilija, vaikka ei ainoastaan eikä pääasiallisestikaan sitä.
Tässä hänen kokoelmastaan Toinen sydän (1978) runo Mitä on.
MITÄ ON
Aika otetaan joka ihmiseltä
ja alkaa ajattomuus.
Kulkijakaan et ole enää vaan tie,
kun olet muuttunut maaksi.
On ruokamulta, kaiken elävän
yhteinen hyödyllinen ruumis,
kivihiilen ja turpeen kerrosten
musta hautakivi ja öljy.
On myös meren ja pilvien maailma,
järvet ja virrat ja sateet,
ikuinen ja muuttumaton vesi,
josta ei rakenneta mitään.
Kallioita meressä ja maalla,
monet purjeet kuin lakanapyykki,
puhdas ja silitetty
tuulen maata.
Rannalla näet aina
vettä enemmän kuin maata,
tyhjää tulevaisuutta.
Tässä hänen kokoelmastaan Toinen sydän (1978) runo Mitä on.
MITÄ ON
Aika otetaan joka ihmiseltä
ja alkaa ajattomuus.
Kulkijakaan et ole enää vaan tie,
kun olet muuttunut maaksi.
On ruokamulta, kaiken elävän
yhteinen hyödyllinen ruumis,
kivihiilen ja turpeen kerrosten
musta hautakivi ja öljy.
On myös meren ja pilvien maailma,
järvet ja virrat ja sateet,
ikuinen ja muuttumaton vesi,
josta ei rakenneta mitään.
Kallioita meressä ja maalla,
monet purjeet kuin lakanapyykki,
puhdas ja silitetty
tuulen maata.
Rannalla näet aina
vettä enemmän kuin maata,
tyhjää tulevaisuutta.
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Onhan kukittu!
Syreenit kukkivat tänä vuonna myöhässä, mutta runsaammin kuin koskaan muistini aikaan, niiden oksat taipuvat terttujen painosta ja pihalla tuntuu niiden tuoksu miltei henkeä ahdistavan voimakkaana. Juhannusruusut avautuvat parhaillaan, samoin päivänkakkaroiden meri pihallamme. Ja monet muut.
Katri Vala koki sen näin:
KUKKIVA MAA
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
värisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Löysin ilokseni tämän runon käännöksen englanniksi julkaisusta Books from Finland: a Literary Journal, vuoden 2001 numerosta 4. Rohkenen julkaista sen tässäkin englanninkielisten lukijoitteni iloksi.
a rime of white rowan flowers,
constellations of red catch fly.
Crazy seas of blue, yellow and white flowers
ripple across the meadows.
And the smell!
More seductive than sacred incense!
The heathen smell of the earth’s skin –
hot and quivering, making you mad drunk!
To live, to live, to live!
Living the high moment of life with a rage,
petals wide open,
blossoming beautifully,
raving at your scent, at the sun –
living tipsily, the whole way!
So what if death’s coming!
or this wondrous multicolour’s
withering down to the earth?
Once at least there’s been a blossoming!
The sun – sky’s
mighty and burning love – has shone
straight into the flower heart,
down to the tremulous ovule of being!
Katri Vala koki sen näin:
KUKKIVA MAA
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
värisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!
Löysin ilokseni tämän runon käännöksen englanniksi julkaisusta Books from Finland: a Literary Journal, vuoden 2001 numerosta 4. Rohkenen julkaista sen tässäkin englanninkielisten lukijoitteni iloksi.
FLOWERING EARTH
The earth’s spilling out purple lilac clusters,a rime of white rowan flowers,
constellations of red catch fly.
Crazy seas of blue, yellow and white flowers
ripple across the meadows.
And the smell!
More seductive than sacred incense!
The heathen smell of the earth’s skin –
hot and quivering, making you mad drunk!
To live, to live, to live!
Living the high moment of life with a rage,
petals wide open,
blossoming beautifully,
raving at your scent, at the sun –
living tipsily, the whole way!
So what if death’s coming!
or this wondrous multicolour’s
withering down to the earth?
Once at least there’s been a blossoming!
The sun – sky’s
mighty and burning love – has shone
straight into the flower heart,
down to the tremulous ovule of being!
keskiviikko 3. kesäkuuta 2015
Viimeisenä työpäivänä
pari runoa ajan kulumisesta, joista ja Euroopan sydämestä. Molempiin tutustuin aluksi nuoruuteni päivinä lauluina.
Ensimmäisenä Bertolt Brechtin Das Lied von der Moldau:
DAS LIED VON DER MOLDAU
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Es wechseln die Zeiten. Die riesigen Pläne
Der Mächtigen kommen am Ende zum Halt.
Und gehn sie einher auch wie blutige Hähne
Es wechseln die Zeiten, da hilft kein Gewalt.
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Elvi Sinervon poikansa Ilkka Ryömän kanssa suomentama runo tunnetaan myös nimellä Keisarien haudat.
KEISARIEN HAUDAT (LAULU MOLDAUSTA)
On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Ja muutos se ikuista on ainoastaan,
tää päivä jo huomenna eilistä on.
Ei seisahdu aika. Sen kulkua vastaan
maan suurin ja mahtavin on voimaton.
On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Sitten Pentti Saarikoskea.
HISTRIA
Tule ylös sieltä kuopasta arkeologi,
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Lähde kanssamme Bukarestiin arkeologi
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Kreikkalaiset perustivat Histrian kaupungin.
Jumala loi taivaan ja maan.
Tonavan muta sulki Histrian sataman.
Siihen loppui kaupankäynti.
Rooman legioonat valloittivat Histrian.
Kaupunki rakennettiin uudelleen.
Histria hävisi historian lehdiltä,
kuten me kaikki häviämme kerran,
kuten me kaikki häviämme kerran.
Älä kaivele menneitä arkeologi,
tule ylös kuopasta arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Älä kaivele menneitä,
sillä ilta on kaunis
tyttö on valmis
hän on ehjä vaasi ja elävä kukka.
Ensimmäisenä Bertolt Brechtin Das Lied von der Moldau:
DAS LIED VON DER MOLDAU
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Es wechseln die Zeiten. Die riesigen Pläne
Der Mächtigen kommen am Ende zum Halt.
Und gehn sie einher auch wie blutige Hähne
Es wechseln die Zeiten, da hilft kein Gewalt.
Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.
Elvi Sinervon poikansa Ilkka Ryömän kanssa suomentama runo tunnetaan myös nimellä Keisarien haudat.
KEISARIEN HAUDAT (LAULU MOLDAUSTA)
On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Ja muutos se ikuista on ainoastaan,
tää päivä jo huomenna eilistä on.
Ei seisahdu aika. Sen kulkua vastaan
maan suurin ja mahtavin on voimaton.
On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.
Sitten Pentti Saarikoskea.
HISTRIA
Tule ylös sieltä kuopasta arkeologi,
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Kreikkalaiset perustivat Histrian kaupungin.
Jumala loi taivaan ja maan.
Tonavan muta sulki Histrian sataman.
Siihen loppui kaupankäynti.
Rooman legioonat valloittivat Histrian.
Kaupunki rakennettiin uudelleen.
Histria hävisi historian lehdiltä,
kuten me kaikki häviämme kerran,
kuten me kaikki häviämme kerran.
Älä kaivele menneitä arkeologi,
tule ylös kuopasta arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Älä kaivele menneitä,
sillä ilta on kaunis
tyttö on valmis
hän on ehjä vaasi ja elävä kukka.
torstai 28. toukokuuta 2015
Kerran ennenkin,
toukokuussa, joka sekin on jäänyt jo kauas taakse, lainasin Tuomas Anhavan runoa "Toukokuu 1964". Nyt on vuorossa sen osa I.
Toukokuun yö, öitten toukokuun
meren länteen painuneen päivän
yö,
päivästä maatuulen lauha yö, laivasta savu,
pimeäpurjeet saaret kaukana tähdet mastoissa,
rannat taivaan,
pohjoinen,
kylmästä puhkeamaisillaan,
nuorukainen,
neito,
ja puun neidonhiuskahahdus vihreä! heleä!
maa märkä ja auki,
ajaton aika,
pohjoisen yön korkea
ja kiirehtimätön, muuttohaukka liidollaan,
hämärännopea, valveuni,
kaste
aamuun ja kaupunkiin ojentuville teille,
mennyt toukokuu,
kattojen lappeet loimuten
kuin meren ulappa nousu,
nuoruus,
silmissään kaikki, totinen, vihreä, harmaja,
ja katse kauas,
otsalla tuuli
ja katoavaisuus
upea kuin laiva.
Toukokuun yö, öitten toukokuun
meren länteen painuneen päivän
yö,
päivästä maatuulen lauha yö, laivasta savu,
pimeäpurjeet saaret kaukana tähdet mastoissa,
rannat taivaan,
pohjoinen,
kylmästä puhkeamaisillaan,
nuorukainen,
neito,
ja puun neidonhiuskahahdus vihreä! heleä!
maa märkä ja auki,
ajaton aika,
pohjoisen yön korkea
ja kiirehtimätön, muuttohaukka liidollaan,
hämärännopea, valveuni,
kaste
aamuun ja kaupunkiin ojentuville teille,
mennyt toukokuu,
kattojen lappeet loimuten
kuin meren ulappa nousu,
nuoruus,
silmissään kaikki, totinen, vihreä, harmaja,
ja katse kauas,
otsalla tuuli
ja katoavaisuus
upea kuin laiva.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Äidille
Kaarlo Sarkian "Vanha laulu".
VANHA LAULU
Se vanha laulu mennyt
taas iltaan hiljaa soi ...
Sen kauniin sävelen nyt
mi kumma korvaan toi?
Kuin muinoin kuulen sen nyt,
niin selvään kuulen sen nyt -
se nauraa, vaikeroi ...
On siinä talven lunta
ja pirtin hämärää
ja illan puoliunta
ja rukin pyörintää
ja lapsen haaveksunta,
valoisa valtakunta,
säveltä säilyttää.
Sen luulin lakastuneen
ja kuolleen yksinään.
Nyt soinnut unhoittuneen
helähtää elämään,
soi vielä talven uneen,
soi illan valve-uneen
suloista säveltään ...
On tuvan ruutu jäinen,
sen läpi kuultaa kuu ...
On pirtti hämäräinen,
hyräilee äidin suu,
luo tahdit yksinäinen,
säestää tähtipäinen
se pihan pihlapuu ...
Lie laulu aina soinut
etäällä jossakin,
iloinnut, vaikeroinut -
sen luota loittonin,
en kuulla sitä voinut ...
Lien kaukaa haparoinut
tien pitkän takaisin ...
Tään hämyyn talviehtoon
soi äänes, äiti, taas ...
Mun nukutat taas kehtoon,
taas uinun tuudintaas ...
Saa kevät, riennän lehtoon,
kun kevät saa, käyn lehtoon,
tuon vuokot ikkunaas ...
VANHA LAULU
Se vanha laulu mennyt
taas iltaan hiljaa soi ...
Sen kauniin sävelen nyt
mi kumma korvaan toi?
Kuin muinoin kuulen sen nyt,
niin selvään kuulen sen nyt -
se nauraa, vaikeroi ...
On siinä talven lunta
ja pirtin hämärää
ja illan puoliunta
ja rukin pyörintää
ja lapsen haaveksunta,
valoisa valtakunta,
säveltä säilyttää.
Sen luulin lakastuneen
ja kuolleen yksinään.
Nyt soinnut unhoittuneen
helähtää elämään,
soi vielä talven uneen,
soi illan valve-uneen
suloista säveltään ...
On tuvan ruutu jäinen,
sen läpi kuultaa kuu ...
On pirtti hämäräinen,
hyräilee äidin suu,
luo tahdit yksinäinen,
säestää tähtipäinen
se pihan pihlapuu ...
Lie laulu aina soinut
etäällä jossakin,
iloinnut, vaikeroinut -
sen luota loittonin,
en kuulla sitä voinut ...
Lien kaukaa haparoinut
tien pitkän takaisin ...
Tään hämyyn talviehtoon
soi äänes, äiti, taas ...
Mun nukutat taas kehtoon,
taas uinun tuudintaas ...
Saa kevät, riennän lehtoon,
kun kevät saa, käyn lehtoon,
tuon vuokot ikkunaas ...
torstai 30. huhtikuuta 2015
Huhtikuun viimeisenä iltana
selailen Katri Valan (Karin Alice Heikel o.s. Wadenström, 1901 – 1944) koottuja runoja. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli samainen kirja, ja tutustuin Katri Valan tuotantoon pian lukemaan opittuani.
Vappuaaton runoksi valikoituu itsestään Huhtikuun viimeinen ilta kokoelmasta Kaukainen puutarha vuodelta 1924:
HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
Vappuaaton runoksi valikoituu itsestään Huhtikuun viimeinen ilta kokoelmasta Kaukainen puutarha vuodelta 1924:
HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)