Nobelistirunoilijatar

on tästä päivästä lukien amerikkalainen Louise Glück (1943 - ). Iloiseksi yllätykseni huomasin, että meillä on yhteisiä suosikkirunoilijoita: T.S. Eliot, John Keats ja Emily Dickinson.

Glückin tuotantoa ei ole juurikaan suomennettu. Niinpä tohdin yrittää amatöörin rohkeudella. Käännettäväksi valikoitui kuin itsestään "The Night Migrations" 

THE NIGHT MIGRATIONS

This is the moment when you see again
the red berries of the mountain ash

and in the dark sky
the birds' night migrations.

It grieves me to think
the dead won't see them -
these things we depend on,
they disappear.

What will the soul do for solace then?
I tell myself maybe it won't need
these pleasures anymore;
maybe just not being is simply enough,
hard as that is to think. 

YÖMUUTOT

On taas se hetki, jolloin näen
punaiset marjat vuoripihlajassa
ja pimeällä taivaalla
lintujen öiset muutot.

Surettaa ajatellakin,
etteivät kuolleet saata niitä nähdä.
Se, mistä haemme me turvaa,
jää heiltä näkemättä. 

Vaan miten lohduttautuu sielu sitten?
Ehkäpä se ei enää tarvitsekaan 
iloja näitä.
Ehkäpä olematta oleminen riittää, 
vaikka on vaikeata kuvitella.   

 

 

Tämäkin kesä

tuli, oli ja meni, ja jäljellä on enää kaksi sateista tuntia. Kuluneen kesän kunniaksi sopinee Kaarlo Sarkian riipaiseva

UNIEN VUOSI

Unet narsissin, kielon
jo tuleentuu.
Sydän, sinulla viel' on
vain kukkien kuu.

Ens omenat puista
yön myrsky jo löi.
Sydän, arpasi muista:
Kukit, et hedelmöi.

Vain kukasta kukkaan
sun on puhjeta työs.
Kevätsääs kukit hukkaan, 
suvipäiväsi myös. 

Kun puut kumartuu sun
ties yllä, kun näät
punamarjoissa ruusun,
hedelmittä sa jäät.

Kevätkuus kukit suotta,
suvi kuluu, on syys.
Elät untesi vuotta,
se on iäisyys.

Kun valmujen viinin
suven helle jo joi,
kukat nous georgiinin,
tulimaljansa soi.

Vie ens yö jo salaa
georgiinit kenties.
Mut kankailla palaa
kanervikkojen lies.

Ja kun nummia peittää
lumen vaippa ja jään,
yö kukkansa heittää
yli lähtijän pään.

Eilen oli juhannus

ja tänään on vuoden pisin päivä. Tästä taas mennään pimeää päin, mutta toivottavasti iloisin mielin, kuten Larin-Kyösti aikoinaan:

SUVISIA SURUJA

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta, 
töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja sataa kukkaislunta.

Viheriän viileän oksan alta näen sinisen taivaan kaistan, 
lähteen silmässä jalkani kylven ja polkujen marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset, ne alkavat purpuriansa,
pävän paisteessa hyörii ja häärii ahkera muurahaiskansa.

Käki se korven rannasta kukkuu kuten mittymaarina aina,
sinisellä oksalla, sinisessä salossa, ei sitä huolet paina. 

Keltavarpunen aidalla hyppii ja eelläni näyttää tietä, 
No etkös, tili lili, etkös, tuli luli, mittymaaria vietä?

Kylän ohi kulkeissa tuttuja löydän ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa, miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli se sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti.
Suuressa saatossa suviset keijut jo sydämeni tarhaan ehti. 



  

Syreenit, syreenit,

tänä vuonna rehevämpiä kuin koskaan ennen. 

Näin kirjoitti Saima Harmaja (keväästä 1913 kevääseen 1937):

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti. 

Ja näin:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.

Äitienpäivän painuessa mailleen

vietän hetken Walt Whitmanin seurassa, ja palaan taas kerran hänen runoelmaansa "Song of Myself" teoksessa Leaves of Grass:

I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul,
The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me,
The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue.  

I am the poet of the woman the same as the man,
And I say it is as great to be a woman as to be a man,
And I say there is nothing greater than the mother of men. 

Kolmesta suomennoksesta, Viljo Laitisen, 1954, Arvo Turtiaisen, 1965, ja Markus Jääskeläisen, 2007, kirjoitan tähän keskimmäisen eli Arvo Turtiaisen:

Minä olen Ruumiin runoilija  ja minä olen Sielun runoilija,
taivaan ihanuudet ovat mukanani ja helvetin piinat ovat mukanani,
edelliset oksastan kasvamaan itsestäni, jälkimmäiset käännän uudelle kielelle.
Olen samalla tavalla naisten kuin miesten runoilija,
ja sanon, että on yhtä suurta olla nainen kuin on olla mies,
ja sanon, että suurinta on olla ihmisen äiti. 

Pitkän pitkä, kummallinen

syksy vaihtui vielä kummallisemmaksi kevääksi. Silti kyyhkynen kujertaa ja narsissit, tulppaanit, krookukset, scillat ja kaikki kevätkaihonkukat nousevat maasta taas kerran.

"Det är den sköna tid, då träden stå skira
i sin första grönska och rymden är ljum,
då gravarna våras och ogräsen spira
och allt är ett väldigt mysterium."  

(Erik Lindorm (1889 - 1941), "Konfirmander".)

"On se ihmeellinen aika, kun puissa on hohto,
kun on ensimmäinen vehreys ja lämmin avaruus,
kun haudoilla on kevät ja kun villiruoho versoo
ja kaikessa on valtava salaisuus."

(Suomennos Aale Tynni.) 

Kuolleiden, kuolemattomien

runoilijoiden seuraan liittyi eilen Aila Meriluoto, ikuinen runotyttö vastoin tahtoaan. Käteeni etsiytyi runokokoelma Sairas tyttö tanssii vuodelta 1952, ja sieltä runo "Menevä".

MENEVÄ

Ei, älä tahdo estää,
suo minun tänään mennä.
On turhaa rajuutes tää,
jo mykkyyteni kestää.
Suo minun hiljaa mennä

pihoilta suojatuilta
ja älä kysy miksi.
Pimeneviltä puilta
tai vierineiltä kuilta
en enää kysy: miksi?,

ei ole: minkä tähden?
Ja kääntymättä kuljen,
en kuullen enkä nähden,
vain tajuten: nyt lähden,
nyt kuljen, kuljen, kuljen ...