Tällaisena

päivänä, kun on pakkomielteen ajamana ottanut vastaan uuden työpaikan, vaikka se merkitsi irtisanoutumista mukavasta tutusta eläkevirasta ja hyppäämistä tuntemattomaan - toivottavasti benjiköysi kiinnitettynä - on pakko turvautua taas Haavikkoon:



Joskus on lähdettävä ja oltava valmis
ja sidottava paperinsa yhteen
vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,
joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,
ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.

Puhutaan monista muutoksista,
mutta tämän ainoan haluaisin väistää
ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin,
jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä
ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan,

ja palata viileydessä autioihin taloihin,
joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,
mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.


Eipä tämä ensimmäinen lähtö ollut. Eikä viimeinen.

Kevätpäiväntasaus

Taas kerran, Paavo Haavikko sanoi sen jo, 59 vuotta sitten:


"Hallitsevat yö ja päivä rinnakkain,
kun lammikko tulvii,

puitten kukkimisajasta kukkimisaikaan
ja vuosi on ohitse
tuoksussaan keltaisena niin kuin kukkivat vaahterat
niin kuin syksyn puistot,

vaeltaa maisemaan maisema takaisin,
kun lammikko tulvii,
on minulta ohitse etäisin paluu,
ovat sateitten seudut ohitse."


Alkavathan olla ohitse, tietysti, mutta siitä huolimatta lammikko tulvii taas Kitteläntiellä ja maisema vaeltaa takaisin maisemaan.