Tänään, kun Brysselissä tapahtui hirmuteko, oli presidentti Obama Kuubassa valtiovierailulla. Kuultuaan suru-uutiset Brysselistä hän lainasi puheessaan kuubalaisen runoilijan ja kansallissankarin José Martín (1853 - 1895) runoa Cultivo Una Rosa Blanca. Seuraavana runo kokonaisuudessaan alkukielellä:
CULTIVO UNA ROSA BLANCA
Cultivo una rosa blanca,
En julio como en enero,
Para el amigo sincero
Que me da su mano franca.
Y para el cruel que me arranca
El corazón con que vivo,
Cardo ni oruga cultivo:
Cultivo la rosa blanca.
Tässä englanninkielinen versio:
I HAVE A WHITE ROSE TO TEND
I have a white rose to tend
In July as in January;
I give it to the true friend
Who offers his frank hand to me.
And for the cruel one whose blows
Break the heart by which I live,
Thistle nor thorn do I give:
For him, too, I have a white rose.
tiistai 22. maaliskuuta 2016
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
On siis kevät ...
tänä vuonna tällainen, satakunta vuotta sitten sellainen, josta Eino Leino kirjoittaa.
KANSOJEN KEVÄT
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,
nyt kansojen käy kevätmyrsky,
veri virtoina vierii ja kyyneleet,
soi itkun ja tuskan tyrsky,
ja vankkumatonna kuin kuoleman yö
niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.
Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,
ei pankit, ei pennit, ei punnat,
ajan ankaran myrskyyn murskautuu
lahot valtiot, yhteiskunnat,
vain kestää, mi tuoresta, tervettä on
ja käy kera kuoleman taistelohon.
Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan
kuin entinen, min viha taivahan vei,
mi tahrautui verenvikaan:
sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,
kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.
Taas tultu on arvoihin alkeellisiin,
väkivaltahan, voimaan raakaan,
ei hengen, vaan ainehen hekkumiin;
kuka miekkansa heittää vaakaan,
heti suurempi, suorempi oikeus on hällä,
kuin ennenkin ollut on – väkevämmällä.
Sota kaikkien kaikkia vastahan soi,
vaikk’ kaikki vain rauhaa halaa,
viel’ loppua murhien nähdä ei voi,
koko maanpiiri hehkuu ja palaa,
suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta
vain hulluna hourivi hurmeista unta.
Taas milloin se järkiinsä järjestyy?
Kesä kansojen, milloin se koittaa?
Ei ennen kuin oman sydämen syy
käy raskaaks, ja raudankin voittaa
suur’ Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat -
vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.
Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan,
kuin kirvesmiehen mi ristille vei,
mi tallattu nyt on likaan,
mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää
ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.
Tiet laajat on laumojen taivaltaa
polut yksilön vain ovat kaidat;
vain joukossa jokainen käydä nyt saa,
miss’ esteenä ei raja-aidat,
ja korkeella vaatimus-viiriä pitää -
vain itseltänsä ei vaatia mitään.
Kesä kansojen, milloin se koittaakaan?
Ei koskaan, elleivät muutu
pian yksilökansoiksi kansat maan,
maan lapsina maahan juutu,
ja rakasta maata kuin äitinsä nisää
ja taivasta kuin elon korkean isää.
KANSOJEN KEVÄT
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,
nyt kansojen käy kevätmyrsky,
veri virtoina vierii ja kyyneleet,
soi itkun ja tuskan tyrsky,
ja vankkumatonna kuin kuoleman yö
niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.
Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,
ei pankit, ei pennit, ei punnat,
ajan ankaran myrskyyn murskautuu
lahot valtiot, yhteiskunnat,
vain kestää, mi tuoresta, tervettä on
ja käy kera kuoleman taistelohon.
Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan
kuin entinen, min viha taivahan vei,
mi tahrautui verenvikaan:
sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,
kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.
Taas tultu on arvoihin alkeellisiin,
väkivaltahan, voimaan raakaan,
ei hengen, vaan ainehen hekkumiin;
kuka miekkansa heittää vaakaan,
heti suurempi, suorempi oikeus on hällä,
kuin ennenkin ollut on – väkevämmällä.
Sota kaikkien kaikkia vastahan soi,
vaikk’ kaikki vain rauhaa halaa,
viel’ loppua murhien nähdä ei voi,
koko maanpiiri hehkuu ja palaa,
suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta
vain hulluna hourivi hurmeista unta.
Taas milloin se järkiinsä järjestyy?
Kesä kansojen, milloin se koittaa?
Ei ennen kuin oman sydämen syy
käy raskaaks, ja raudankin voittaa
suur’ Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat -
vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.
Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan,
kuin kirvesmiehen mi ristille vei,
mi tallattu nyt on likaan,
mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää
ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.
Tiet laajat on laumojen taivaltaa
polut yksilön vain ovat kaidat;
vain joukossa jokainen käydä nyt saa,
miss’ esteenä ei raja-aidat,
ja korkeella vaatimus-viiriä pitää -
vain itseltänsä ei vaatia mitään.
Kesä kansojen, milloin se koittaakaan?
Ei koskaan, elleivät muutu
pian yksilökansoiksi kansat maan,
maan lapsina maahan juutu,
ja rakasta maata kuin äitinsä nisää
ja taivasta kuin elon korkean isää.
perjantai 1. tammikuuta 2016
Vuoden veräjällä
Jouluna 1939 kuningas Yrjö VI luki valtakunnalleen radiolähetyksessä seuraavan runon, jonka on kirjoittanut englantilainen Minnie Louie Haskins (1875-1957). Puhe ja runo ovat tulleet kuuluisiksi elokuvasta "Kuninkaan puhe". Ajat olivat ankaria ja epävarmoja silloinkin. Ehkäpä tällä runolla on jotakin sanottavaa juuri äsken alkaneelle vuodellekin:
And I said to the man who stood at the gate of the year:
"Give me a light that I may tread safely into the unknown."
And he replied:
"Go out into the darkness and put your hand into the Hand of God. That shall be to you better than light and safer than a known way." So I went forth, and finding the Hand of God, trod gladly into the night. And He led me towars the hills and the breaking of day in the lone East.
Tässä suomennokseni:
Niin sanoin miehelle, joka seisoi vuoden veräjällä:
"Anna minulle lyhty, niin että voin astua turvallisesti tuntemattomaan."
Ja hän vastasi:
"Mene pimeään ja tartu Jumalan käteen. Se on sinulle parempi kuin lamppu ja turvallisempi kuin tuttu tie." Ja niin lähdin, otin Jumalaa kädestä ja astuin iloiten yöhön. Ja Hän talutti minua kohti kukkuloita ja yksinäisessä idässä koittavaa päivää.
And I said to the man who stood at the gate of the year:
"Give me a light that I may tread safely into the unknown."
And he replied:
"Go out into the darkness and put your hand into the Hand of God. That shall be to you better than light and safer than a known way." So I went forth, and finding the Hand of God, trod gladly into the night. And He led me towars the hills and the breaking of day in the lone East.
Tässä suomennokseni:
Niin sanoin miehelle, joka seisoi vuoden veräjällä:
"Anna minulle lyhty, niin että voin astua turvallisesti tuntemattomaan."
Ja hän vastasi:
"Mene pimeään ja tartu Jumalan käteen. Se on sinulle parempi kuin lamppu ja turvallisempi kuin tuttu tie." Ja niin lähdin, otin Jumalaa kädestä ja astuin iloiten yöhön. Ja Hän talutti minua kohti kukkuloita ja yksinäisessä idässä koittavaa päivää.
sunnuntai 20. joulukuuta 2015
Pian joulun jälkeen
ilmestyy suomeksi Anna Ahmatovan kootut runot teoksena Olen äänenne. Yli kuuden vuosikymmenen satona tuhat runoa, suurtyön tehneenä suomentajana Anneli Heliö.
Näinä liekehtivien ruskojen iltoina on mieleen usein tullut Anna Ahmatovan vähän ennen kuolemaansa kirjoittama runo, jossa hän muistelee Suomea:
Земля хотя и не родная,
Но памятная навсегда,
И в море нежно-ледяная
И несоленая вода.
На дне песок белее мела,
А воздух пьяный, как вино,
И сосен розовое тело
В закатный час обнажено.
А сам закат в волнах эфира
Такой, что мне не разобрать,
Конец ли дня, конец ли мира,
Иль тайна тайн во мне опять.
Tämä runo on ilmestynyt vuonna 1978 Pentti Saaritsan suomentamana teoksessa Neuvostolyriikkaa 3:
Ja illan kajo aaltoileva,
niin ihmeellinen, etten oivalla
maailma vaiko päivä on loppumassa,
vai salatuinko minussa on kuiskimassa?
Näinä liekehtivien ruskojen iltoina on mieleen usein tullut Anna Ahmatovan vähän ennen kuolemaansa kirjoittama runo, jossa hän muistelee Suomea:
Земля хотя и не родная,
Но памятная навсегда,
И в море нежно-ледяная
И несоленая вода.
На дне песок белее мела,
А воздух пьяный, как вино,
И сосен розовое тело
В закатный час обнажено.
А сам закат в волнах эфира
Такой, что мне не разобрать,
Конец ли дня, конец ли мира,
Иль тайна тайн во мне опять.
Tämä runo on ilmestynyt vuonna 1978 Pentti Saaritsan suomentamana teoksessa Neuvostolyriikkaa 3:
Maa, vaikkei kotimaani olekaan
on muistoissani katoamaton
ja merikin niin hellän-jäinen,
sen vesi miltei suolaton.
Liitua valkoista pohjahiekat,
ilma kuin juovuttavaa viiniä
ja mäntyjen punertava pinta
riisuutuu iltaruskon säteissä.
Ja ilmassa aaltoileva rusko itse
on sellainen etten taaskaan tajua
loppuuko päivä, vaiko maailma,
vai salatuinko kuiskii minussa?
Rohkenen liittää tähän myös löytämäni Anneli Heiliön suomennoksen viimeisestä säkeistöstä, iltaruskosäkeistöstä:
Ja illan kajo aaltoileva,
niin ihmeellinen, etten oivalla
maailma vaiko päivä on loppumassa,
vai salatuinko minussa on kuiskimassa?
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Pariisin ikävä
on nimeltään Charles Baudelairen vuonna vuonna 1869 ilmestynyt proosarunokokoelma. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, pelkkä nimi riittäköön näinä synkkinä päivinä.
Pariisista kertoo myös toisen ranskalaisen runoilijan Guillaume Apollinairen (1880 - 1918) runo "Le pont Mirabeau" (Mirabeaun silta).
LE PONT MIRABEAU
Sous le pont Mirabeau coule la Seine
Et nos amours
Faut-il qu'il m'en souvienne
La joie venait toujours après la peine
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Les mains dans les mains restons face à face
Tandis que sous
Le pont de nos bras passe
Des éternels regards l'onde si lasse
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
L'amour s'en va comme cette eau courante
L'amour s'en va
Comme la vie est lente
Et comme l'Espérance est violente
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Passent les jours et passent les semaines
Ni temps passé
Ni les amours reviennent
Sous le pont Mirabeau coule la Seine
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Ja tässä Aale Tynnin suomennos:
MIRABEAUN SILTA
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme
minun tuleeko mielessä pitää
ilo saapui aina tuskan jälkeen
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
käsi kädessä seisomme kasvokkain
ja kaiken aikaa
käsivarsien sillan alla
vesi iäisiin katseihin väsynyt virtaa
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
pois rakkaus liukuu kuin virta tuolla
pois rakkaus liukuu
miten elämä on hidas
miten raju ja kiihkeä onkaan toivo
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
menkööt päivät ja menkööt viikot
ei mennyt aika
ei rakkaus koskaan palaa
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
tulkoon yö lyököön kello
menkööt päivät minä jään
Pariisista kertoo myös toisen ranskalaisen runoilijan Guillaume Apollinairen (1880 - 1918) runo "Le pont Mirabeau" (Mirabeaun silta).
LE PONT MIRABEAU
Sous le pont Mirabeau coule la Seine
Et nos amours
Faut-il qu'il m'en souvienne
La joie venait toujours après la peine
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Les mains dans les mains restons face à face
Tandis que sous
Le pont de nos bras passe
Des éternels regards l'onde si lasse
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
L'amour s'en va comme cette eau courante
L'amour s'en va
Comme la vie est lente
Et comme l'Espérance est violente
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Passent les jours et passent les semaines
Ni temps passé
Ni les amours reviennent
Sous le pont Mirabeau coule la Seine
Vienne la nuit sonne l'heure
Les jours s'en vont je demeure
Ja tässä Aale Tynnin suomennos:
MIRABEAUN SILTA
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme
minun tuleeko mielessä pitää
ilo saapui aina tuskan jälkeen
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
käsi kädessä seisomme kasvokkain
ja kaiken aikaa
käsivarsien sillan alla
vesi iäisiin katseihin väsynyt virtaa
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
pois rakkaus liukuu kuin virta tuolla
pois rakkaus liukuu
miten elämä on hidas
miten raju ja kiihkeä onkaan toivo
tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään
menkööt päivät ja menkööt viikot
ei mennyt aika
ei rakkaus koskaan palaa
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
tulkoon yö lyököön kello
menkööt päivät minä jään
torstai 29. lokakuuta 2015
Kun syksyinen kuu
- paistaa niin kuin viime öinä, isona, pyöreänä ja kirkkaankeltaisena, on pakko kirjoittaa tänne seuraava japanilaisen Ōe no Chisaton tankaruno tuhannen vuoden takaa:
- 月みれば
- ちぢにものこそ
- 悲しけれ
- わが身一つの
- 秋にはあらねど
- Tsuki mireba
- chi-ji ni mono koso
- kanashikere
- wa ga mi hitotsu no
- aki ni wa aranedo
- Ja tässä Tuomas Anhavan suomennos, joka ilmestyi v. 1960 kokoelmassa Kuuntelen, vieras.
-
Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni.
tiistai 25. elokuuta 2015
Kudon sukkia
syksyn lähestyessä niille, jotka olivat ennen lapsia ja minulle usein vieläkin, ja luen Aale Tynniä:
KUDIN
Raudalta välkkyvät
silmiini kaikki neljä ilmansuuntaa,
aseissa neljä rintamaa.
Ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Käteeni jalkasi on mahtunut,
ja joka päivä nyt se loittonee
pidennein askelin.
Sirius nousee, koira haukahtaa.
Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
KUDIN
Raudalta välkkyvät
silmiini kaikki neljä ilmansuuntaa,
aseissa neljä rintamaa.
Ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Käteeni jalkasi on mahtunut,
ja joka päivä nyt se loittonee
pidennein askelin.
Sirius nousee, koira haukahtaa.
Levoton mieli, kädet levottomat.
Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)