Raparperitaivas

Leevi and the Leavings laulelee angstisesti raparperitaivaasta ja arvelee, että sinne pääsee ilmalaivalla. Zeppelinilläkö?
Raparperi esiintyy myös Heli Laaksosen turunmurteisessa runokirjassa Raparperisyrän.

Meidän takapihalla raparperitaivas nousee parhaillaan taas kerran maan mullasta punaisina kurttuisina pallukoina.

Niiden kunniaksi pari säettä runostani Varhain huhtikuussa:

Purppuranyrkkejänsä raparperi
mullasta kurkottaa,
ja krookuksien violetti veri
nuppuja paisuttaa.

Joki tulvii

Vantaalla ja Kytäjoella on nyt komea tulva, ihan kuin vanhaan hyvään aikaan. Kittelän kohdalla on melkoinen järvi, ja Hyvinkäänjärvi päilyy entisellä paikallaan vanhan maantielinjan reunasta viettävän jyrkän rinteen alla. Satakieli ei vielä ole sinne tullut, mutta mustarastas laulaa. Kytäjällä isot alat peltoa on tulvan alla, ja laskin siellä tänään ainakin 40 joutsenta.

Näin kirjoitti Azem Shkreli joesta runossaan Lumi (albaniankielinen sana lumi on suomeksi joki). Käännös on minun ja voi vielä muuttua.

JOKI

Pelkkä hiljaisuus.
Viisas. Ajatus pelkoa vailla.

Tiedät sinisen,
syvän, janomme sammumaan saavan.

Sanaa kaipaamme
niinkuin rantasi toista rantaa.

Joki, voisimmepa
kanssas virrata vanhenematta.

Huhtikuu

On yleisesti tiedossa, että huhtikuu on kuukausista julmin. Ajatuksen on tehnyt tunnetuksi amerikkalais-englantilainen kirjallisuuden nobelisti T. S. Eliot runoelmassaan The Waste Land vuodelta 1922. Teos on suomennettu nimellä Autio maa.

Runoelman Kuolleiden hautaus -osan ensimmäiset neljä säettä kuuluvat näin:

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, strirring
Dull roots with spring rain.

Lauri Viljanen on suomentanut säkeet näin:

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.

Monia muitakin yrityksiä näiden arvoituksellisten säkeiden suomentamisesta on tehty. Tässä omani:

Huhtikuu on julmin kuu, se saattaa
mahon maan synnyttämään syreenejä,
sekoittaa muistoon halun, herättelee
kuoleutuneet juuret kevätsatein.

Nuo alkusoinnut vähän vaivaavat. Eliotilla niitä ei ollut, mutta suomennokseen niitä tuli väkisin. Mitähän sekin kertoo?

Suomessakin osataan synkistellä. Näin kertoo huhtikuusta Aaro Hellaakoski:

Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se, kaiken-paljastuksen kuu,
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.

Olisiko tässä vuonna 1928 kokoelmassa Jääpeili ilmestyneessä runossa kaikuja Eliotilta?

Kaikuja saattaa olla myös Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaan "Paetkaa purret kevein purjein" kuuluvassa runossa, jossa todetaan:

Kevät on raaka, syntyminen julmaa.

Huhtikuuta käsittelevän proosan puolelta haluan mainita albanialaisen Ismael Kadaren romaanin Prillin e thyer (Särkynyt huhtikuu). Synkkä on sekin, mutta lumoavaa luettavaa tähän aikaan vuodesta.
Muutama lukemista ehkä helpottava vihje: suomennoksessa jostakin syystä usein vilisevä sana raft tarkoittaa ylätasankoa ja sana torni tyypillistä albanialaista kaksikerroksista suurperheen asuintaloa eikä siis ollenkaan tavallista tornia. Kertomuksen tapahtuma-aikaan viittaa maininta kuningaskunnasta. Albania oli kuningaskunta vuodesta 1928 toiseen maailmansotaan asti.

Lauri Viita

puki näin sanoiksi tämän päivän tunnelmat:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa.
Lantajuova järven jäällä.
Kevät tulee. Ihanaa!

Täällä järvettömässä Suomessa joka tienpenkassa on katkeamaton lantajuova - vai sanotaanko koiranjätöksiä lannaksi?

Itse Keväthän se sieltä.

Kevätpäiväntasaus

Taas kerran, Paavo Haavikko sanoi sen jo, 59 vuotta sitten:


"Hallitsevat yö ja päivä rinnakkain,
kun lammikko tulvii,

puitten kukkimisajasta kukkimisaikaan
ja vuosi on ohitse
tuoksussaan keltaisena niin kuin kukkivat vaahterat
niin kuin syksyn puistot,

vaeltaa maisemaan maisema takaisin,
kun lammikko tulvii,
on minulta ohitse etäisin paluu,
ovat sateitten seudut ohitse."


Alkavathan olla ohitse, tietysti, mutta siitä huolimatta lammikko tulvii taas Kitteläntiellä ja maisema vaeltaa takaisin maisemaan.

13.3.

P. Mustapään eli Martti Haavion sanoin kunniaa niille, joille kunnia kuuluu:

SATAKIELI MONREPOOSSA

Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa:
kannusjalka-vääpeli, ja minä, sotamies,

vänrikki tuo välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija lauhkea, ja minä, sotamies.

Soittoniekka:
Soittoniekan huilu helkkää:
Riemua on elo pelkkää,
satakielen soittoa, hei, kuule, sotamies.

Suvituuli puhuu mailla,
vehmailla ja onnekkailla
Väinämöisen ympärillä, katso, sotamies.

Runoilija:
Ludwigsteinin kattaa rusko.
Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies.

Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.

Vääpeli:
Taivas kirkas, taivas musta -
elämämme tarkoitusta
ajattele, mieti, pohdi, nuori sotamies,

vääpeli näin lausuu vakaa.
Onni valvoo, onni makaa,
suviyössä leppeässä mars siis, sotamies.

Vänrikki:
Riemu turha, murhe väärä -
kunnia on matkan määrä,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.

Kaikki me:
Satakieli Monrepoossa.
Laulelemme kaikki koossa
kenttäpullon nektaria juoden joka mies,

vänrikki juo, välkkymiekka,
riemullinen soittoniekka,
runoilija, vääpeli ja minä, sotamies.

MAALISKUUN IDUS
Lumisessa lahopuussa
tikka takoo maaliskuussa.
Runoilijan tapaan taas ja soittoniekankin,

istuin - Lappeenrannan tiellä -
kolkon-katkeralla miellä
kolonnassa, lavetilla kenttähaupitsin.

Hymähdämme toisillemme,
monta sanaa virka emme.
Runoilija lausahtaa: "Taas maassa rauha on."

Vänrikkimme Summaan kuoli,
vääpeli on jalkapuoli,
soittoniekka sokea ja minä onneton.

MUISTOMALJA
Satakieli Monrepoossa!
Kohotamme kaikki koossa
muistomaljan vänrikille, juoden joka mies.

Riemu turha, murhe väärä,
kunnia on matkan määrä,
kunnia vain, kunnia vain, muista, sotamies.

Kevään kevättä

On taas se aika vuodesta, jota Juhani Aho luonnehti otsikon sanoin. Ennätyshanget ovat luhistuneet ja ruskettuneet, ja koivut ja lepät ovat urvuista tuuheita. Linnut ovat aloittaneet laulukautensa, ja räystäät pisaroivat. Ihmeellisintä on kuitenkin valo, jota riittää ja riittää.

Näin runoili Otto Manninen maaliskuusta:

MAALISKUUSSA

Kuin itse aamu maaliskuun,
mi päilyi päällä hankein,
hän saapui säihkyss' aamunsuun,
kun astuin mielin ankein.

Kujeili kutri vallaton,
kimalsi kuuran kiteet.
Siit' asti sitonehet on
mua silkinhienot siteet.

Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois,
kuin huomen hohtopilveen.
Käy vuodet, on kuin elo ois
vain väikett' unten ilveen .