Näinä liekehtivien ruskojen iltoina on mieleen usein tullut Anna Ahmatovan vähän ennen kuolemaansa kirjoittama runo, jossa hän muistelee Suomea:
Земля хотя и не родная,
Но памятная навсегда,
И в море нежно-ледяная
И несоленая вода.
На дне песок белее мела,
А воздух пьяный, как вино,
И сосен розовое тело
В закатный час обнажено.
А сам закат в волнах эфира
Такой, что мне не разобрать,
Конец ли дня, конец ли мира,
Иль тайна тайн во мне опять.
Tämä runo on ilmestynyt vuonna 1978 Pentti Saaritsan suomentamana teoksessa Neuvostolyriikkaa 3:
Maa, vaikkei kotimaani olekaan
on muistoissani katoamaton
ja merikin niin hellän-jäinen,
sen vesi miltei suolaton.
Liitua valkoista pohjahiekat,
ilma kuin juovuttavaa viiniä
ja mäntyjen punertava pinta
riisuutuu iltaruskon säteissä.
Ja ilmassa aaltoileva rusko itse
on sellainen etten taaskaan tajua
loppuuko päivä, vaiko maailma,
vai salatuinko kuiskii minussa?
Rohkenen liittää tähän myös löytämäni Anneli Heiliön suomennoksen viimeisestä säkeistöstä, iltaruskosäkeistöstä:
Ja illan kajo aaltoileva,
niin ihmeellinen, etten oivalla
maailma vaiko päivä on loppumassa,
vai salatuinko minussa on kuiskimassa?
