Vielä on lokakuu,

ja kirjaan tähän aikaisempien syksyrunojen - Keatsin englanninkielisen ja Rilken saksankielisen - lisäksi ranskankielisenkin, niin alkaa olla koossa koko Euroopan syksy. Tämän runon kirjoittaja on Paul Verlaine (1844-1896), ja nimi Chanson d'Automne, Yrjö Kaijärven suomentamana Syyslaulu.


Les saglots longs
Des violons
De l'automne
Blessent mon coeur
D'une langueur
Monotone.

Tout suffocant
Et blême, quand
Sonne l'heure,
Je me souviens
Des jours anciens
Et je pleure;

Et je m'en vais
Au vent mauvais
Qui m'emporte
Deçà, delà,
Pareil à la
Feuille morte.


Niin nyyhkien
syysviulujen
soi ääni,
se haavoittaa,
vain pitkittää
ikävääni.

Jo kalveten
menehtyen:
häipyneitä
päiviä hetki toi,
en estää voi
kyyneleitä.

Syystuuli vie
jo minut, tie
minne ehti? -
vie pyörteihin
kuin olisin
kuollut lehti.

Seuraavan linkin takana on mielenkiintoista pohdintaa tämän runon kääntämisestä ranskasta englantiin: http://www.textetc.com/workshop/wt-verlaine-1.html

On ollut lämpimiä, sumuisia päiviä, mutta välillä tulee aurinko esiin, eikä mikään vedä vertoja myöhäissyksyn auringonpaisteelle.

Tämä syksy

on mennyt kuin siivin. Lehdetkin lähtivät jo puista, ja isot lintuparvet söivät pihlajat parissa päivässä tyhjiksi marjoista. Tässä pari runoa, ennen kuin tämä syksy loppuu kokonaan:

SUURI SYKSY

Kuinka on armas elää
syksyä suurta, loistavaa!
Uhkuu hämärä metsä
valoa ruskeaa.
Näin ei koskaan toiste
loimua latvat koivujen,
ei ole ilmojen loiste
yhtä jäätyvänsininen,
punerra pihlajapuuni
kristallimarjoin kiiltävin -
oi, minun kaunein kuuni
ei tule takaisin!

Taivaan kattavat illoin
pilvet kalpeanpunervat,
paistavat kauniin Lunan
hiukset vaaleat.
Hymyn hän kuulaan valaa
lävitse vaahteran oksien,
joista jo huomenna salaa
irtoo lehti punainen.

Oi, miten kankaalla kiitää
syksyn mahtava sivellin!
Oi, miten aikani liitää -
ei tule takaisin!

(Aale Tynni, Vesilintu, 1940.)


LOKAKUUN YÖSSÄ

Noin kylmän valkeana
nous sirppi uudenkuun!
Noin näkyy virran vana
nyt läpi paljaan puun!

Noin usva-aaveet mataa
veen pintaa himmeää.
ja puista verta sataa,
mi martoon maahan jää.

Niin syys, niin syys on tullut!
Puu, ruoho lakastui.
Vain haavelinnut hullut
yömustaa vettä ui.

Mut vaikertelet turhaan
sa eessä viiaktteen:
se tottunut on murhaan
niin moneen tuhanteen.

Noin nousee purevana
tuo sirppi kohtalon.
Vain puuttuu viime sana -
ja korjuu tehty on.

(Kaarlo Sarkia, Maisema.)