Jeesus-lapsen kehtolaulu

on runo, joka huokuu kirjoittajansa Kaarlo Sarkian rauhantahtoa ja pettymystä. Runon kirjoittamisesta on kulunut 75 vuotta, mutta valitettavasti sen sanoma on ajankohtainen yhä tänäkin jouluna. Tämän runon myötä toivotan kaikille joulurauhaa.

JEESUS-LAPSEN KEHTOLAULU

Sain kuulla Jeesus-lapsen kehtolaulun.
Oli adventti-ilta, pienoinen kirkko, Sorrento.
Pyhä sauhu leyhyi niinkuin pilvien lento,
lapskuoro lauloi kuin somat enkelit taulun.
Helis soolon ääni heleän-hauras, hento
kuin kristallisviulu tai kuin timanttikello:
"Nuku pienokainen - dormi, bambinello!"

Näin piltin, sijanaan kultaolkinen soimi,
iäisen kaupungin helmassa, Ara-Cielin
ikivanhassa templissä. Lapset intomielin
rukouksensa kauneimmat hälle kuin ruusut poimi,
runot, kiitoslauseet kaikui laulavin kielin
ylistykseksi lapsen ihmeitätekeväisen,
nuken helmiviittaisen, kultakruunupäisen. 

He lauloivat Jeesus-piltille: "ninna nanna!"
sydämensä puhtaudesta - "tuuti lulla!"
Hän on lausunut: "Lasten suokaa luokseni tulla."
Mitä lahjoja meillä on Jeesuksen seimeen panna?
Ei laulua yhtään hänelle sulla, ei mulla.
Tänä jouluna missä on Jeesuksen kätkyt, missä?
On Jumalan kehto vain puhtaissa sydämissä.

"Senkaltaisten on taivaan valtakunta."
Nuku, Jeesus, lapset tahtovat luoksesi tulla!
Älä herää maailmaan, nuku, tuuti lulla,
sydämissä viattomissa seimen unta -
maan piirissä muualla ei ole sijaa sulla!
Okakruunu on täällä ja häväistysviitta ja risti,
sama keihäs, mi ammoin jo rintasi puhki pisti.

Pilatus tuo yhä maailmassa valtaa pitää,
joka alttiiksi antaa viattoman lihan
ja kätensä pesee: "olen puhdas ihan."
Ja kun vääryydenliitot syytönten verestä itää,
kera Herodeksen hän sopii  vanhan vihan.
Väkivalta vallitsee niin länttä kuin itää.

Älä herää, Jeesus, uinu seimen-untas -
maan päällä ei ole tullut sun valtakuntas.    

Tämän vuoden ensimmäinen

runo tulee kirjoitetuksi juuri joulun alla, ja se on Marja-Leena Mikkolan "Tyttö ja tanssiva karhu", joka tunnetaan myös Kaj Chydeniuksen säveltämänä lauluna. Ehkä minäkin olen lopulta oppinut tuntemaan, mikä on raskasta ja mikä keveää.   

Tyttö ja tanssiva karhu

Kun isänsä kodissa tyttö
kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä oli raskasta
ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö
huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun
hän joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi
hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta
ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin
ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan
hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,
sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän
ja vilun, nälän ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,
kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta
hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,
yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun
soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,
se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta
se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan
ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen
kannoimme ilveillen.

Ken hallitsee sydäntäni
sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni
on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,
nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,
ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi
pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui
sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun
kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.
Oi, ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää
sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken,
ja unohtui itsekin.