Kolmas laulu sodasta

on Espanjasta ja neljänsadankolmenkymmenen vuoden takaa. Valitettavasti se ei ole muuttunut hiukkaakaan vanhentuneeksi.
Runon on kirjoittanut Luis de Góngora (1561-1627). Tämäkin runo tunnetaan Suomessa lauluna.

LA MÁS BELLA NIÑA

La más bella niña
De nuestro lugar,
Hoy viuda y sola
Y ayer por casar,
Viendo que sus ojos
A la guerra van,
A su madre dice,
Que escucha su mal:
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Pues me distes, madre,
En tan tierna edad
Tan corto el placer,
Tan largo el pesar,
Y me cautivastes
De quien hoy se va
Y lleva las llaves
De mi libertad,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

En llorar conviertan
Mis ojos, de hoy más,
El sabroso oficio
Del dulce mirar,
Pues que no se pueden
Mejor ocupar,
Yéndose a la guerra
Quien era mi paz,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

No me pongáis freno
Ni queráis culpar,
Que lo uno es justo,
Lo otro por demás.
Si me queréis bien,
No me hagáis mal;
Harto peor fuera
Morir y callar,
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Dulce madre mía,
¿Quién no llorará,
Aunque tenga el pecho
Como un pedernal,
Y no dará voces
Viendo marchitar
Los más verdes años
De mi mocedad?
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Váyanse las noches,
Pues ido se han
Los ojos que hacían
Los míos velar;
Váyanse, y no vean
Tanta soledad,
Después que en mi lecho
Sobra la mitad.
Dejadme llorar
Orillas del mar.

Ja sama suomeksi Aale Tynnin tulkintana:

KAIKKEIN KAUNEIN TYTTÖ

Kaikkein kaunein tyttö
tämän rannikon,
joka naitiin eilen
ja leski nyt on,
katsoo, miten lähtee
sotaan sulhanen,
ja äidille haastaa
hän murehtien:
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Näin nuorena, äiti,
sain tuntea sen,
miten lyhyt on onni,
suru pitkällinen.
Minut liitit mieheen,
joka viipynyt ei.
Hän vapauteni
avaimet vei.
Suo meri ja maa,
minun valittaa.

Itku on työnä
nyt silmien,
työ hauskempi jäi,
ilo katsomisen.
Muuta niiden tehdä
on mahdoton:
meni sotaan hän,
joka rauhani on.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Et hillitä, äiti,
et moittia saa,
on kumpikin turhaa,
vaikka oikeaa.
Minua jos hellit,
silloin säästätkin:
pahempi on tuska,
jos vaiti kuolisin.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Armas äiti, kenpä
ei itkisi, ken?
Tämä hellyttäisi
kivisydämen.
Ken katsoisi vaiti,
miten kuihtumaan
jää neitousaika
vihannimmillaan?
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Menköötpä yötkin,
kun meni menojaan
hän, joksa yöllä
pani valvomaan.
Menköötpä yötkin,
älkööt katselko,
vuoteen toinen puoli
kun liikaa on jo.
Suo, meri ja maa,
minun valittaa.

Toinen laulu sodasta,

tällä kertaa ranskaksi, oli lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni lempilauluja, jo ennen Vietnamin sodan iskeytymistä tajuntaan. Muistathan, Barbara? Laulun suomalaisissa sanoissa ei viitattu sotaan millään lailla, mutta ei se rauhaakaan antanut. Kirjoitin pikkutyttönä muistiin jopa päivämäärät, jolloin kuulin sen radiosta.
Runon on kirjoittanut ranskalainen Jacques Prévert (1900-1977), joka nousi siltojen alta yhdeksi Ranskan suosituimmista runoilijoista.


RAPPELLE-TOI BARBARA

Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là
Et tu marchais souriante
Epanouie ravie ruisselante
Sous la pluie
Rappelle-toi Barbara
Il pleuvait sans cesse sur Brest
Et je t'ai croisée rue de Siam
Tu souriais
Et moi je souriais de même
Rappelle-toi Barbara
Toi que je ne connaissais pas
Toi qui ne me connaissais pas
Rappelle-toi
Rappelle toi quand même ce jour-là
N'oublie pas
Un homme sous un porche s'abritait
Et il a crié ton nom
Barbara
Et tu as couru vers lui sous la pluie
Ruisselante ravie épanouie
Et tu t'es jetée dans ses bras
Rappelle-toi cela Barbara
Et ne m'en veux pas si je te tutoie
Je dis tu à tous ceux que j'aime
Même si je ne les ai vus qu'une seule fois
Je dis tu à tous ceux qui s'aiment
Même si je ne les connais pas
Rappelle-toi Barbara
N'oublie pas
Cette pluie sage et heureuse
Sur ton visage heureux
Sur cette ville heureuse
Cette pluie sur la mer
Sur l'arsenal
Sur le bateau d'Ouessant
Oh Barbara
Quelle connerie la guerre
Qu'es-tu devenue maintenant
Sous cette pluie de fer
De feu d'acier de sang
Et celui qui te serrait dans ses bras
Amoureusement
Est-il mort disparu ou bien encore vivant
Oh Barbara
Il pleut sans cesse sur Brest
Comme il pleuvait avant
Mais ce n'est plus pareil et tout est abîmé
C'est une pluie de deuil terrible et désolée
Ce n'est même plus l'orage
De fer d'acier de sang
Tout simplement des nuages
Qui crèvent comme des chiens
Des chiens qui disparaissent
Au fil de l'eau sur Brest
Et vont pourrir au loin
Au loin très loin de Brest
Dont il ne reste rien.


Lauluyhtye Neloset äänitti kappaleen Muistathan, Barbara vuonna 1961. Seuraavana vuonna se ilmestyi Aale Tynnin suomentamana runokokoelmassa Tulisen järjen aika - kymmenen modernia ranskalaista lyyrikkoa. Aale Tynni kirjoittaa Prévertin lyriikasta näin: "Prévert viljelee runsaasti puhekielen ilmauksia. Hänen runoutensa on sävyltään epälitterääristä, ja osaksi juuri tähän perustuu sen suuri populariteetti." Joudun toteamaan, että suomennoksessa tämä sävy ei välity kovinkaan hyvin.

BARBARA

Muista Barbara
sinä päivänä satoi lakkaamatta Brestin yllä
sinä kuljit hymyillen
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
sateen alla
muista Barbara
miten satoi lakkaamatta Brestin yllä
menin ohitse Siaminkadulla
sinä hymyilit
ja minäkin hymyilin
muista Barbara
sinä jota en tuntenut
joka minua et tuntenut
sinä muista
sinä muista kuitenkin se päivä
älä unohda
eräs mies piti sadetta porttiholvin alla
hän huusi nimeäsi
Barbara
sinä juoksit sateessa häntä kohti
pisaroiden ja kukkaan puhjenneena ja hurmaantuneena
ja heittäydyit hänen syliinsä
muista Barbara
älä suutu vaikka sinua sinuttelenkin
sanon sinuksi kaikkia joista pidän
vaikka olisin heidät nähnytkin vain kerran
sanon sinuksi kaikkia jotka toisiaan rakastavat
vaikka en edes heitä tunne
muista Barbara
älä unohda
sitä sadetta viisasta onnellista
sinun onellisten kasvojesi yllä
sen onnellisen kaupungin yllä
sitä sadetta meren yllä
asevaraston yllä
Ouessantin laivan yllä
oi Barbara
mitä törkeyttä on sota
mitä sinusta on tullut
sen rautasateen alla
tuli- rauta- verisateen
mies joka syleili sinua
niin rakastavasti
onko hän kuollut kadonnut vai kenties elää
oi Barbara
miten sataa lakkaamatta Brestin yllä
kuten satoi ennenkin
mutta ei se ole samaa ja kaikki on turmeltunut
se on murheen lohduton ja kauhea sade
ei edes enää myrsky
rautaa terästä verta
vain pilviä yksinkertaisesti
ne kuolevat pakahtuen
kuin koirat jotka vie
pois virta yli Brestin
pois kauas mätänemään
hyvin kauas Brestistä kauas
jota ei ole jäljelläkään

Löysin vielä myös Pentti Saaritsan suomennoksen Barbarasta. Se on ilmestynyt Anna-Leena Härkösen toimittamassa kirjassa Tässä taivas, tässä maa (Otava, 1987), ja se kuuluu näin:

BARBARA

Muistathan Barbara
tietyn päivän sateisen Brestissä
kun hymyillen, hehkuen,
vettä valuen
riensit halki sateen sen.
Muistathan Barbara,
jaksoi sataa silloin kun
ohimennen vain sinut näin
kun hymyilit
ja hymyilithän itsekin.
Muistathan Barbara,
kun tuntenut en sinua,
kun tuntenut et minua,
muistathan,
muista sittenkin, voi et saa
unohtaa.
Ja mies portin suojassa seisoi
ja huusi kutsuen:
Barbara.
Ja niin poikki kadun sen, sateisen,
juoksit hehkuen, vettä valuen,
miehen syliin heittäytyen,
toki muistat sen, Barbara.
Pahastua et saa vaikka puhun näin,
sen teen koska tiedän että rakastuneita
aina sinutella voin
vaikka yhden kerran nähtyäni
sillä itse myös heitä rakastan.
Muistathan Barbara
et pisaraakaan saa unohtaa.
Kasvosi hurmioiset,
kaupungin ja varikon ja laivojen
silhuetit sade peitti hellien.
Oi Barbara.
Voi sotaa karmeaa,
miten sinun käynyt on nyt
kun sataa terästä
ja tulta tappavaa,
ja vieläkö lie elossa se mies joka kerran
sai sinut käsivarsilleen,
kai hänkin kuollut on.
Oi Barbara,
nyt sataa vieläkin,
vaan kaikki toisin on
ja täysin surkeaa,
on sade lohdutonta kurjaa lotinaa.
Enää ei edes rautaa
eikä vertakaan;
vain pelkät jähmeät pilvet laahautuvat
kuin koiranraadot pois,
ne Brestin vesi vie
niin kauas jonnekin
ja kadonnuthan lie
kaupunki itsekin.


Wikipedia tietää Brestistä seuraavaa: "Kaupungissa on vahvasti linnoitettu sotasatama ja merisotakoulu. Kaupunki vahingoittui pahasti toisessa maailmansodassa, sillä saksalaisilla oli siellä sukellusvenesatama, jota pommitettiin rajusti."


"Oh Barbara, Quelle connerie la guerre", voi Barbara, sota on täyttä paskaa.

Olen kuvitellut,

että Suomessa vallitsee rauha. Ehkä olen ollut väärässä. Jos niin on, se on ikävää, sillä sota on hengelle hupaa. Sen tiesi varsin hyvin saksalainen runoilija ja toisinajattelija Bertolt Brecht (1898-1956), joka vietti aikaa maanpakolaisena muun muassa Suomessa uuden elokuvan myötä jälleen julkisuuteen nousseen Hella Wuolijoen vieraana.

Seuraavassa runossaan hän kertoo siitä, mitä sotilaan vaimo sai. Runo on vuodelta 1943. Sen ovat aikoinaan tehneet Suomessa tunnetuksi niin Kaisa Korhonen kuin lauluyhtye Muksutkin.

UND WAS BEKAM DES SOLDATEN WEIB

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus der alten Hauptstadt Prag?
Aus Prag bekam sie die Stöckelschuh.
Einen Gruß und dazu die Stöckelschuh
Das bekam sie aus der Stadt Prag.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Warschau am Weichselstrand?
Aus Warschau bekam sie das leinene Hemd
So bunt und so fremd, ein polnisches Hemd!
Das bekam sie vom Weichselstrand.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Oslo über dem Sund?
Aus Oslo bekam sie das Kräglein aus Pelz.
Hoffentlich gefällt‘s, das Kräglein aus Pelz!
Das bekam sie aus Oslo am Sund.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem reichen Rotterdam?
Aus Rotterdam bekam sie den Hut.
Und er steht ihr gut, der holländische Hut.
Den bekam sie aus Rotterdam.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus Brüssel im belgischen Land?
Aus Brüssel bekam sie die seltenen Spitzen.
Ach, das zu besitzen, so seltene Spitzen!
Sie bekam sie aus belgischem Land.

Und was bekam des Soldaten Weib Aus der Lichterstadt Paris?
Aus Paris bekam sie das seidene Kleid.
Zu der Nachbarin Neid das seidene Kleid
Das bekam sie aus Paris.

Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem libyschen Tripolis?
Aus Tripolis bekam sie das Kettchen.
Das Amulettchen am kupfernen Kettchen
Das bekam sie aus Tripolis.

Und was bekam des Soldaten Weib Aus dem weiten Russenland?
Aus Rußland bekam sie den Witwenschleier.
Zu der Totenfeier den Witwenschleier
Das bekam sie aus Rußland.

Tästä Brechtin runosta on olemassa kaksi suomennosta: Elvi Sinervon ja Arvo Turtiaisen. Tässä jälkimmäinen:

KERRONKO MITÄ SAI SOTILAAN VAIMO

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Prahan vanhasta kaupungista?
Hän Prahasta sai niin hienot kengät,
juhliin mennä korkokengät.
Ne sai hän Prahan kaupungista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Veikselin äyräiltä Varsovasta?
Hän Varsovasta sai pellavapaidan,
kirjoraidan pellavapaidan.
Sen sai hän Veikselin Varsovasta.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Oslosta Tanskan salmien takaa?
Hän Oslosta sai turkistakin,
lisäksi lakin, näätälakin.
ne sai hän Oslosta salmien takaa.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
rikkaasta Rotterdamista?
Sai Rotterdamista kauniin hatun,
brodeeratun harsohatun.
Sen sai hän Rotterdamista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Brysselistä, Belgian maasta?
Hän sai sieltä hienoja pitsitöitä,
röyhelöitä, pitsivöitä.
Sai niitä hän Belgian maasta.

Kerronko mitä sai sotilaanvaimo
ikikauniista Pariisista?
Sai Pariisista hän silkkipuvun,
naissuvun kateeksi kalliin puvun.
Sen sai hän Pariisista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
Libyan rannalta Tripoliista.
Sai Tripoliista hän rintasoljen,
oljenkeltaisen kultasoljen.
Sen sai hän Libyan Tripoliista.

Kerronko mitä sai sotilaan vaimo
suuren suuresta Venäjän maasta?
Sai Venäjältä hän mustan hunnun,
suruhunnun, lesken hunnun.
Sen sai hän Venäjän maasta.

Lumen loisto

Tänä talvena on satanut lunta ennätyksellisiä määriä. On upeaa, että saadaan kokea tällainen talvi.
Paljon kovemmista ajoista runoilee venäläinen nobelisti Boris Pasternak (1890-1960). Ei vuosi 1918 ollut häävi Suomessakaan. Mutta 1919 oli parempi, myös oman sukumme kertomuksessa. Ja sinäkin talvena oli lunta. Suomennos on Marja-Leena Mikkolan.

ЯНВАРЬ 1919 ҐОДА

Тот год! Как часто у окна
Нашептывал мне, старый: “Вь~кинься”.
А этот, новый, все прогнал
Рождественскою сказкой Диккенса.

Вот шепчет мне: “Забудь, встряхнись!”
И с солнцем в градуснике тянется
Точь-в-точь, как тот дарил стрихнин
И падал в пузырек с цианистым.

Его зарей, его рукой,
Ленивым веяньем волос его
Почерпнут за окном покой
У птиц, у крыш, как у философов.

Ведь он пришел и лег лучом
С панелей, с снеговой повинности.
Он дерзок и разгорячен,
Он просит пить, шумит, не вынести.

Он вне себя. Он внес с собой
Дворовый шум и - делать нечего:
На свете нет тоски такой,
Которой снег бы не вылечивал.


TAMMIKUU 1919

Se vuosi! Kuinka usein ikkunalla
se kuiskuttikaan korvaan: "Hyppää..."
Vaan kuin Dickensin joulukertomus
tämä uusi kaiken pahan karkottaa.

Se kuiskaa: "Unohda..." Sen elohopea
auringon mukaan nousee tyynesti,
kun vanha lahjoitti vain strykniiniä
ja syanidikuplaan romahti.

Ja upouuden vuoden kädestä,
sen laiskasti liehuvista hiuksista,
sen aamuista ammentavat rauhaa
linnut ja filosofit ruudun takana.

Se kimmahti esiin kuin valonsäde
katujen lumisista paneeleista.
Se on röyhkeä ja kiivas, tahtoo juoda.
tahtoo hummata, ei kärsiä ja kestää.

Se on suunniltaan. Se kantoi sisään
metelin pihalta - ja minkä sille mahtaa.
Niin suurta surua ei maailmassa ole,
ettei lumen loisto sitä sammuttaisi.