keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Satavuotiasta Suomea

juhlitaan monin tavoin, myös sota-aikoja ja sotasankareita muistellen. Itse juhlin mieluummin yli 70-vuotiasta rauhaamme. Tähän liitän kuitenkin runon, jota kuulin lapsena äitini usein lausuvan, ja joka ei ole unohtunut. Tämän runon on kirjoittanut alikersantti Eero Teräväinen, ja se on ilmestynyt Olavi Paavolaisen toimittamassa kokoelmassa Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja (WSOY, 1943). 


PÄÄ PYSTYSSÄ



Hän seisoi edessä kiväärin:
– ”Siis henki tai tunnussana!”
Miten kylmästi teräs kimmelsi
kuun valossa uhkaavana!

Kuin käärinliina kuoleman
oli talviöinen hanki,
kun vaiti edessä kiväärin
pää pystyssä seisoi vanki.

Pää pystyssä, vaikka kuristain
hänen rintaansa tuska riipi.
Ohi kulki elämän ihanuus,
jota varjosi kuoleman siipi:

hän muisti nuorta onneaan,
hän muisti vaimoaan, lastaan,
joka tukka tuulessa hulmuten
juoksi kotiportilla vastaan …

Vaan samassa muisti hän muutakin –
aseveljensä taistojen teillä.
Kotiliesi odotti näitäkin,
oli vaimo ja lapset myös heillä.

– Hän vaikeni. Päänsä pystympään
hän nosti ainoastaan.
Soi laukaus… Oli kuin juossut ois
joku kotiportilta vastaan.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isäni

kuoli jo ajat sitten. Hänen elinaikanaan isänpäivää ei vietetty. Tänä isänpäivänä haluan silti omistaa hänelle ja mikseipä muillekin isille walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin (1914 - 1953) kuolevalle isälleen kirjoittaman runon "Do not go gentle into that good night". Luulen, että se sopii minunkin isäni elämään ja kuolemaan.


DO NOT GO GENTLE INTO THAT GOOD NIGHT

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.


And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.



Runo on suomennettu kahteen kertaan. Tässä Risto Ahdin versio:  


Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,

vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,

riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.

Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla
ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,
he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.  


Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla

katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,

riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.


Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla

ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,

eivät luovu yöhön sovinnolla.

Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,
näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida
ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.


Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,

kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,
älä astu yöhön sovinnolla
raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.




Toinen suomennos on  Marja-Leena Mikkolan. Se on ilmestynyt teoksessa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava 1990). 


ÄLÄ SOVINNOLLA LÄHDE SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN

Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa. 

Joskin viisaat mieht lopun tullen tietävät että pimeys on oikeassa,
koska sanansa eivät haarukoineet salamoita,
he eivät sovinnolla lähde siihen  hyvään yöhön.

Hyvät miehet, jotka viimeisen aallon vyöryessä huutavat,
kuinka kirkkaina hauraat tekonsa nyt tanssisivat vihreällä lahdella,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat. 

Hurjat miehet, jotka ylistäen pyydystivät pakenevan auringon
ja liian myöhään ymmärtävät kiusanneensa sitä kesken matkan,
eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.

Totiset miehet, jotka lähellä kuolemaa sokaistuen näkevät,
että sokeat silmät voisivat ilosta loimuta kuin meteorit,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.

Ja sinä, isäni, siellä korkealla murheessasi:
kiroa, siunaa minut nyt tulisin kyynelin.
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa. 

 






tiistai 24. lokakuuta 2017

23.10.2017

syntyneelle omistan seuraavan Elina Vaaran (1903 - 1980) runon. Tämä Tulenkantajiin kuulunut runoilija ja hänen tuotantonsa on jäänyt paljolti unohduksiin. Elina Vaara oli myös runouden suomentaja. Mainittakoon sekin, että hän eli viime vuosinaan Hyvinkäällä.

ENNEN SYNTYMÄÄS

Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
perhosen taivaan ja kastehelmien taivaan. 
Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
uinahti illoin kuultoon valkean tähden - 
suviset yöt oli ennen syntymääs.

Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä - 
syyskesän yöt oli ennen syntymääs. 
Lapseni, saitkohan pienten kukkien sielun,
perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
kaikki ne sammuivat ennen syntymääs. 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Walt Whitman

(1819 - 1892) sanoi jo tämänkin:

MY 71st YEAR




After surmounting threescore and ten,
With all their chances, changes, losses, sorrows,
My parents’ deaths, the vagaries of my life, the many tearing passions of me, the war of ‘63 and ‘4,
As some old broken soldier, after a long, hot, wearying march, or as haply after battle,
At twilight, hobbling, answering yet to company roll-call, Here, with vital voice,
Reporting yet, saluting yet the Officer over all.


Ja Arvo Turtiainen suomensi sen näin:

SEITSEMÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN VUOTENI

Elettyäni kolmasti kaksikymmentä ja vielä kymmenen,
kaikkine sattumuksineen ja muutoksineen, menetyksineen ja suruineen,
koettuani vanhempieni kuoleman, elämäni epävakaisuuden,
       monet raatelevat intohimoni, vuoden 63 ja 4 sodan,
saavun tänään, kuten jokin vanha, runneltu sotilas pitkän, helteisen,
       uuvuttavan marssin tai paremminkin taistelun jälkeen,
ontuvana komppanian katselmukseen aamun sarastuksessa
       ja ilmoittaudun kuuluvalla äänellä, T ä ä l l ä!
tervehtien päälliköistä korkeinta. 


Eipä siihen  ole paljon lisäämistä.Toki muuttaisin "aamun sarastuksessa" kuulumaan "hämärissä" ja katselmuksen nimenhuudoksi.  
 

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Kuolleiden runoilijoiden

maineikas seura täydentyi taas, kun Sirkka Selja liittyi siihen viime torstaina 97 vuoden iässä. Tulin sen johdosta lukeneeksi pitkästä aikaa hänen runojaan, ja valitsin niistä tähän runon nimeltä Elokuu, joka ilmestyi ensi kertaa kokoelmassa Linnut vuonna 1948. Iät ja vuosiluvut puhuttelivat minua. 
Sirkka Seljan tuotantoa on käännetty ruotsin, englannin ja ranskan kielelle.  

ELOKUU

On elokuu kuin nainen kypsynyt
kantaen povellansa pientä poikalasta, 
vartalo taipuen kuin tähkäin nuokunnasta,
harteilla illan viipottavat säteilyt.

Ja lapsi, terhakas ja alaston
niin iloisena telmii, repii, kaulaa,
suutelee vuoroin, kiskoo tukan paulaa,
ja nauru kiirii yli ruohikon. 

Ja yllä hohtaa taivas sininen
kuin katse isän, vakaa, turvallinen.
Ja hämmentyen kohtaa lapsi sinen
niin häikäisevän, totisen,

ja hiljenee ja katsoo miettien:
jää orpo polku luikerrellen etäisyyteen,
ja pian häipyneet on hämäryyteen
laps, äiti niinkuin muisto kaukainen. 

   

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Odottaja

Tämä Aale Tynnin runo, Odottaja, on ilmestynyt vuonna 1943 kokoelmassa Lähde ja matkamies. Se on yksi nuoruudestani asti minua seuranneista runoista, ja aina se on ollut ajankohtainen. Ainahan sitä odottaa jotakin, kohteet toki vaihtuvat vuosikymmenten mittaan. Minä ja aikalaiseni odotimme sitä kirjettä, joka muuttaa elämämme. Muutamille sellainen tulikin. Sitäköhän Aale Tynnikin odotti tätä runoa kirjoittaessaan? Tässä se on:

ODOTTAJA

Oi, jonakin päivänä täytyy sen tulla,
mitä varron, arka ja uskalias.
Kukaties se on, kirjeenkantaja, sulla
jo huomisaamuna laukussas.
Kuin helmiketju on sielunrauha:
sitä kannoin huoleti, hymyillen - 
vain katkes yhdestä kohden nauha,
pois kaikki liukuivat helmet sen.
Kuin lehti, irtaantuneena puusta,
sitä päivää päin sydän kiiruhtaa,
jona pieni, kiiltävä liuska kuusta
minun kirjeluukkuuni putoaa. 

      

torstai 6. heinäkuuta 2017

Nyt lähti

sitten vuorostaan runoilija ja runouden kääntäjä, kiistelty kulttuuripersoona Matti Rossi (13.4.1934 - 3.7.2017). 

Matti Rossi suomensi perulaisen Cesar Vallejon (1892 - 1938) tuotantoa, muun muassa runon "Verano" (kesä). Suomennos on julkaistu teoksessa Musta kivi valkoisen päällä (1975). Tämä nuoruuteni kirja tuli puheeksi aiemmin tänä vuonna tänne muuttaneen perulaisen kanssa, joka ilahtui suuresti löytäessään Vallejon tuotantoa suomeksi suomalaisesta kunnankirjastosta.   

VERANO


Verano, ya me voy. Y me dan pena
las manitas sumisas de tus tardes.
Llegas devotamente; llegas viejo;
y ya no encontrarás en mi alma a nadie.

Verano! Y pasarás por mis balcones
con gran rosario de amatistas y oros,
como un obispo triste que llegara
de lejos a buscar y bendecir
los rotos aros de unos muertos novios.

Verano, ya me voy. Allá, en setiembre
tengo una rosa que te encargo mucho;
la regarás de agua bendita todos
los días de pecado y de sepulcro.

Si a fuerza de llorar el mausoleo,
con luz de fe su mármol aletea,
levanta en alto tu responso, y pide
a Dios que siga para siempre muerta.
Todo ha de ser ya tarde;
y tú no encontrarás en mi alma a nadie.

Ya no llores, Verano! En aquel surco
muere una rosa que renace mucho...


Tässä osittainen suomennos:

KESÄ

...

Kesä! Sinä kuljet parvekkeeni ali
hypistellen isoa rukousnauhaa, sen ametisteja 
           ja kultaa,
kuin murheellinen piispa joka saapuu kaukaa 
tuomaan siunausta kuolleen kihlaparin
särkyneille sormuksille. 

Kesä, minä lähden nyt. Siellä kaukana, syyskuussa,
minulla on ruusu, jota suosittelen lämpimästi;
kastelisit sitä siunatulla vedellä
niinä päivinä kun tehdään syntiä
ja vainajia pannaan maahan. 

...

Älä itke, kesä! Siellä kaukaisessa viilloksessa
kuolee ruusu joka syntyy innokkaasti uudestaan ...