maanantai 30. huhtikuuta 2018

Vappuyönä 2018

BELLA CIAO

Una mattina mi son svegliate
O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao
Una mattina mi son svegliato
Eo ho trovato l'invasor.

O partigiano porta mi via
O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao
O partigiano porta mi via
Che mi sento di morir.
 
   
E se io muoio da partigiano

O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao   
E se io muoio da partigiano
Tu mi devi seppellir.

Mi seppellire lassu in montagna
O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao

Mi seppellire lassu in montagna  

Sotto l'ombra di un bel fiore. 

E le genti che passeranno
O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao

E le genti che passeranno
 

Mi diranno: "Che bel fior."

E questo il fiore del partigiano
 
O bella ciao, bella ciao, bella ciao ciao ciao
E questo il fiore del partigiano 
Morto per la liberta.  

Tämä laulu on syntynyt toisen maailmansodan aikana, ja sitä lauloivat fasismia vastaan nousseet taistelijat. Sanoittajaa ei tunneta. Suomennoksia on useitakin, alkaen iskelmästä Bella tsau: "Sulle ennen mä huusin illoin hei bella tsau, bella tsau, bella tsau, tsau, tsau, mutta koskaan en sua silloin saanut mulle vastaamaan. - Nyt olen ainut mies koko kaupungin, joka sulle kelpaa vain." Samoilla sanoilla sen esitti Kai Hyttinen vuonna 1970. Kuitenkin jo v. 1972 Arja Saijonmaa lauloi sen Pentti Saaritsan sanoin: "Aamulla varhain kivääriin tartuin, he bella ciao, bella ciao, bella ciao, ciao, ciao, aamulla varhain kivääriin tartuin, sen käänsin kohti sortajaa." On olemassa myös Eino Puumalaisen suomennos, joka alkaa näin: "Erään kerran, näin kertoo laulu, bella ciao, bella ciao, bella ciao, ciao, ciao, luona vuoren taiston nuoren partisaanin alkaa sai."  






lauantai 21. huhtikuuta 2018

Hyvinkään valtauksen

100-vuotispäivän muistoksi. Tämän isoäitini jäämistöstä löytyneen runon "piirteli Pohjolan tyttö, Korvenoja". 

VANKILAN LAULU

Tuhat 1918 toista punakaartiin kuin liityimme silloin meidänki tiemme kulkee tuonne Hennalan kasarmiin

2) Siellä hennalan kasarmilla Veljes hauta kumpu koruton Siellä lahtarien taistellessa Oli veikko niin turvatoin

3) Äidi vanha ja kumarainen Sousi vasten tuulta hennalaa kyynel poskipäitä alas vierii poski valjut ne kalpenee

4) Kansanopistolle meidät vietiin tuomiota kuuntelemaan siellä moni poika tuomionsa kuulee meni vaipu nurmen alle nukkumaan 

Monen isän sekä äidin Ootte syyttömästi surmanneet monen neidosen ja nuoren Ootte kummun alle kätkeneet

Koittakaatte nuoret naiset noita kumpuja kastella Oi koittakaatte sääliä niitä jotka vankina vielä on 

   

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Loitsu

Olkoon tämän vuoden pääsiäisrunoni - samalla vuoden ensimmäinen - tämä Loitsu, joka 
Anna Ahmatova kirjoitti vuonna 1936 15 vuotta aiemmin teloitetulle entiselle aviomiehelleen Nikolai Gumiljoville: 

 Заклинание

Из тюремных ворот,
Из заохтенских болот,
Путем нехоженым,
Лугом некошеным,
Сквозь ночной кордон,
Под пасхальный звон,
Незваный,
Несуженый,—
Приди ко мне ужинать.


LOITSU 

Läpi tyrmän portin
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta seuraten,
kutsuttuna,
ylös nousseena, -
tule luokseni illalliselle.

(Suomennos Anneli Heliö) 

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Satavuotiasta Suomea

juhlitaan monin tavoin, myös sota-aikoja ja sotasankareita muistellen. Itse juhlin mieluummin yli 70-vuotiasta rauhaamme. Tähän liitän kuitenkin runon, jota kuulin lapsena äitini usein lausuvan, ja joka ei ole unohtunut. Tämän runon on kirjoittanut alikersantti Eero Teräväinen, ja se on ilmestynyt Olavi Paavolaisen toimittamassa kokoelmassa Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja (WSOY, 1943). 


PÄÄ PYSTYSSÄ



Hän seisoi edessä kiväärin:
– ”Siis henki tai tunnussana!”
Miten kylmästi teräs kimmelsi
kuun valossa uhkaavana!

Kuin käärinliina kuoleman
oli talviöinen hanki,
kun vaiti edessä kiväärin
pää pystyssä seisoi vanki.

Pää pystyssä, vaikka kuristain
hänen rintaansa tuska riipi.
Ohi kulki elämän ihanuus,
jota varjosi kuoleman siipi:

hän muisti nuorta onneaan,
hän muisti vaimoaan, lastaan,
joka tukka tuulessa hulmuten
juoksi kotiportilla vastaan …

Vaan samassa muisti hän muutakin –
aseveljensä taistojen teillä.
Kotiliesi odotti näitäkin,
oli vaimo ja lapset myös heillä.

– Hän vaikeni. Päänsä pystympään
hän nosti ainoastaan.
Soi laukaus… Oli kuin juossut ois
joku kotiportilta vastaan.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Isäni

kuoli jo ajat sitten. Hänen elinaikanaan isänpäivää ei vietetty. Tänä isänpäivänä haluan silti omistaa hänelle ja mikseipä muillekin isille walesilaisen runoilijan Dylan Thomasin (1914 - 1953) kuolevalle isälleen kirjoittaman runon "Do not go gentle into that good night". Luulen, että se sopii minunkin isäni elämään ja kuolemaan.


DO NOT GO GENTLE INTO THAT GOOD NIGHT

Do not go gentle into that good night,
Old age should burn and rave at close of day;
Rage, rage against the dying of the light.

Though wise men at their end know dark is right,
Because their words had forked no lightning they
Do not go gentle into that good night.

Good men, the last wave by, crying how bright
Their frail deeds might have danced in a green bay,
Rage, rage against the dying of the light.

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night.

Grave men, near death, who see with blinding sight
Blind eyes could blaze like meteors and be gay,
Rage, rage against the dying of the light.


And you, my father, there on the sad height,
Curse, bless me now with your fierce tears, I pray.
Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.



Runo on suomennettu kahteen kertaan. Tässä Risto Ahdin versio:  


Älä nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla,

vanhuuden pitäisi palaa ja kirota illan saapuessa,

riehua valon kuolemaa, raivota raivoamalla.

Vaikka viisaat tietävät kuoleman saapuessa, että puhumalla
ei voi synnyttää salamoita, että pimeä on totta,
he eivät kulje siihen hyvään yöhön sovinnolla.  


Hyvät ihmiset, viimeisen aallon saapuessa, valittamalla

katsovat avuttomuuttaan vihreän lahden pinnalla,

riehuvat valon kuolemaa, raivoavat raivoamalla.


Villit, jotka sieppasivat auringon lennosta laulamalla

ja oppivat, liian myöhään, murheensa auringon matkalla,

eivät luovu yöhön sovinnolla.

Vakavat ihmiset, lähellä kuolemaa, sokeutuvalla katseella,
näkevät sokeitten silmien voivan meteorien tavoin salamoida
ja iloita, etteivät luovu pimeään sovinnolla.


Ja sinä, isäni, vanhuuden korkeudella,

kiroa, siunaa, pidä minua julmilla kyynelillä, rukoilen,
älä astu yöhön sovinnolla
raivoa, riehu valon kuolemaa, raivoa raivoamalla.




Toinen suomennos on  Marja-Leena Mikkolan. Se on ilmestynyt teoksessa Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan (Otava 1990). 


ÄLÄ SOVINNOLLA LÄHDE SIIHEN HYVÄÄN YÖHÖN

Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa. 

Joskin viisaat mieht lopun tullen tietävät että pimeys on oikeassa,
koska sanansa eivät haarukoineet salamoita,
he eivät sovinnolla lähde siihen  hyvään yöhön.

Hyvät miehet, jotka viimeisen aallon vyöryessä huutavat,
kuinka kirkkaina hauraat tekonsa nyt tanssisivat vihreällä lahdella,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat. 

Hurjat miehet, jotka ylistäen pyydystivät pakenevan auringon
ja liian myöhään ymmärtävät kiusanneensa sitä kesken matkan,
eivät sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.

Totiset miehet, jotka lähellä kuolemaa sokaistuen näkevät,
että sokeat silmät voisivat ilosta loimuta kuin meteorit,
raivoavat, valon sammumista vastaan raivoavat.

Ja sinä, isäni, siellä korkealla murheessasi:
kiroa, siunaa minut nyt tulisin kyynelin.
Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön.
Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa. 

 






tiistai 24. lokakuuta 2017

23.10.2017

syntyneelle omistan seuraavan Elina Vaaran (1903 - 1980) runon. Tämä Tulenkantajiin kuulunut runoilija ja hänen tuotantonsa on jäänyt paljolti unohduksiin. Elina Vaara oli myös runouden suomentaja. Mainittakoon sekin, että hän eli viime vuosinaan Hyvinkäällä.

ENNEN SYNTYMÄÄS

Silmiisi katson ja näen niissä kukkien taivaan,
perhosen taivaan ja kastehelmien taivaan. 
Kaikki ne loistivat ennen syntymääs.
Ja äitisi kulki niin ihanaa unta nähden,
uinahti illoin kuultoon valkean tähden - 
suviset yöt oli ennen syntymääs.

Ikkunan alla aaltoili sininen heinä,
tähdet välkkyivät Jumalan kyyneleinä - 
syyskesän yöt oli ennen syntymääs. 
Lapseni, saitkohan pienten kukkien sielun,
perhosten sielun ja kastehelmien sielun:
kaikki ne sammuivat ennen syntymääs. 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Walt Whitman

(1819 - 1892) sanoi jo tämänkin:

MY 71st YEAR




After surmounting threescore and ten,
With all their chances, changes, losses, sorrows,
My parents’ deaths, the vagaries of my life, the many tearing passions of me, the war of ‘63 and ‘4,
As some old broken soldier, after a long, hot, wearying march, or as haply after battle,
At twilight, hobbling, answering yet to company roll-call, Here, with vital voice,
Reporting yet, saluting yet the Officer over all.


Ja Arvo Turtiainen suomensi sen näin:

SEITSEMÄSKYMMENES ENSIMMÄINEN VUOTENI

Elettyäni kolmasti kaksikymmentä ja vielä kymmenen,
kaikkine sattumuksineen ja muutoksineen, menetyksineen ja suruineen,
koettuani vanhempieni kuoleman, elämäni epävakaisuuden,
       monet raatelevat intohimoni, vuoden 63 ja 4 sodan,
saavun tänään, kuten jokin vanha, runneltu sotilas pitkän, helteisen,
       uuvuttavan marssin tai paremminkin taistelun jälkeen,
ontuvana komppanian katselmukseen aamun sarastuksessa
       ja ilmoittaudun kuuluvalla äänellä, T ä ä l l ä!
tervehtien päälliköistä korkeinta. 


Eipä siihen  ole paljon lisäämistä.Toki muuttaisin "aamun sarastuksessa" kuulumaan "hämärissä" ja katselmuksen nimenhuudoksi.