Tänä aamuna

koko maisema oli sankan sumun peitossa. Se toi mieleen toisen maailmankirjallisuuden syksyaiheisista lempirunoistani, John Keatsin (1795-1821) "To Autumn". Runo on ilmestynyt suomeksi ensi kertaa jo vuonna 1917. John Keats, joka kuoli vain 25-vuotiaana tuberkuloosiin, on kuitenkin ollut suhteellisen tuntematon suomalaiselle lukijakunnalle, kunnes tänä vuonna hänen kirjeisiinsä perustuva elokuva "Yön kirkas tähti" on tuonut hänelle paljon kuuluisuutta.
Runo "To Autumn" on erittäin tunnettu ja tunnustettu, syystäkin. Sitä on sanottu jopa virheettömimmäksi englanninkieliseksi runoksi.

TO AUTUMN

Season of mists and mellow fruitfulness,
Close bosom-friend of the maturing sun;
Conspiring with him how to load and bless
With fruit the vines that round the thatch-eves run;
To bend with apples the moss’d cottage-trees,
And fill all fruit with ripeness to the core;
To swell the gourd, and plump the hazel shells
With a sweet kernel; to set budding more,
And still more, later flowers for the bees,
Until they think warm days will never cease,
For Summer has o’er-brimm’d their clammy cells.

Who hath not seen thee oft amid thy store?
Sometimes whoever seeks abroad may find
Thee sitting careless on a granary floor,
Thy hair soft-lifted by the winnowing wind;
Or on a half-reap’d furrow sound asleep,
Drows’d with the fume of poppies, while thy hook
Spares the next swath and all its twined flowers:
And sometimes like a gleaner thou dost keep
Steady thy laden head across a brook;
Or by a cyder-press, with patient look,
Thou watchest the last oozings hours by hours.

Where are the songs of Spring? Ay, where are they?
Think not of them, thou hast thy music too,—
While barred clouds bloom the soft-dying day,
And touch the stubble plains with rosy hue;
Then in a wailful choir the small gnats mourn
Among the river sallows, borne aloft
Or sinking as the light wind lives or dies;
And full-grown lambs loud bleat from hilly bourn;
Hedge-crickets sing; and now with treble soft
The red-breast whistles from a garden-croft;
And gathering swallows twitter in the skies.

Seuraavana runon lähes sata vuotta vanha suomennos. Suomentaja on Jaakko Tuomikoski,
ja se on ilmestynyt pienessä Keatsin suomennoskokoelmassa Runoelmia:

SYKSYLLE.

Syys, aika usvien ja hedelmäin,
jok' ystävältäs auringolta saat
taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin
ja kypsin sato siunais puut ja maat
ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan
maan puoleen omenat taas taivuttais,
ois ydin maittavainen pähkinäin,
viel' uudet silmut puihin puhkeais,
ja kuinka mettiset, kun yhä vaan
ois kesän mettä kennot tulvillaan,
ei näkis päätä päiväin lämpimäin.

Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas,
tai riihen kynnyksellä toisinaan,
miss' istuit kauan ilman aikojas,
ja tuuli nostatteli tukkaas vaan;
tai uneen vaipuneena sirppis luo,
kun valmut elopellon petti sun,
niin hetkeks säästäin viljan kukkineen;
tai joskus katsellen, kun virran vuo
sun kiisi ohitses, tai vartoin, kun
puun lehtevän, yön kastein puetun,
pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.

Miss' on nyt kevään laulut - miss' on ne?
Niit' älä muistele: syys vuorons' saa,
kun iltapilvet jättää päivälle
jo hyvästi, ja sänget punertaa,
kun survoo hyttys-kuoro suruinen
tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin
ja väistäin tuulen leyhkää lempeää,
kun lammaslauma määkyy kotiin päin,
ja sirkat aitovieress' soittaen
kun yhtyy lauluun kultakerttusen
ja pilviss' asti pääskyt visertää.

Ja tässä Leevi Lehdon suomennos:

SYKSYLLE

Sä aika sumujen ja satoisuuden,
uskottu kypsyttävän auringon:
kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,
rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,
omenoin painat oksaa sammaleista,
ydintä myöten kaiken kypsennät,
kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin
sydämin makein täytät - lisää yllytät
nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,
ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,
kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.

Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?
Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:
istuksit huoletonna aitan lattialla,
tukkaasi tuuli varoin sormeilee,
tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan
- unikon huumaamana kai - ja viikattees
seuraavan lakeen säästää kukkineen,
tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,
sä puron poikki suuntaat askelees,
tai viininpuristimeen katsees, sees,
tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.

Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?
Sä mitä niistä, on sävel oma sulla
kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin
ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,
kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,
kohoten joenvarren pajuin alta,
vaipuen taas kun viri vaimenee,
ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,
ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta
viheltää punarinta tarhanperukalta,
ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.

Joskus vielä minäkin teen oman versioni syksylle.

Kesä jatkuu, kesä, mutta aitan ovella istuksii jo syksy koko ihanuudessaan.

Yöt ovat

pimentyneet ja pidentyneet. Helle on poissa, viime yönä oli melkein pakkanen. Ja taivaalla kirkkaat tähdet. Tuli mieleen Aaro Hellaakosken

ENSIMMÄINEN TÄHTI

Keltaisen-kipeät
ulpukat veen.
Helinä kaislojen
kanteleen.
Korennon leikki
ja surviaisen
keinuvaisen.

Suvi oli hienotunteinen.
Hyvästeittä se lähti
heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti.

Tämä aamu

oli juuri sellainen - vino auringonpaiste, ensimmäinen aavistus viileydestä, tiellä parveilevat koululaiset - että on pakko kirjoittaa V.A. Koskenniemen klassikko

KOULUTIE

Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.

Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.

Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -

Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?

Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?