keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Poutapäivänä

yhtenä tämän kesän harvoista, on vuorossa Aaron Hellaakosken Poutapäivä. Aika vähän muuten on olemassa runoja, jotka kertovat keskikesästä ja poudasta. Ehkäpä ne eivät sanoja kaipaa. Ja kuten tunnettua, soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu, ja nehän eivät kuulu näihin keskikesän päiviin - eiväthän? 

 POUTAPÄIVÄ

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihlajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.
Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä. 


Oi aurinko kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä. 


Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.