ja luminen maaliskuu on loppumaisillaan - kummallinen varjoton myöhäisillan valo viipyy lumilakeudella, eikä mikään muu vihjaa aivan oven takana odottavaan kukkien aikaan.
Tässä teille narsissikimppu, symbolina siitä, mikä on kohta taas maljakossa pöydällänne.
Ensimmäisen ojentaa englantilainen Robert Herrick (1591-1674). Suomennos on Aale Tynnin:
TO DAFFODILS
Fair daffodils, we weep to see
You haste away so soon:
As yet the early-rising sun
Has not attain'd his noon.
Stay, stay,
Until the hasting day
Has run
But to the even-song;
And having pray'd together, we
Will go with you along.
We have short time to stay, as you.
We have as short a Spring;
As quick a growth to meet decay,
As you, or any thing.
We die,
As your hours do, and dry
Away,
Like to the Summer's rain:
Or as the pearls of morning's dew
Ne'er to be found again.
NARSISSEILLE
Lähdette, kauniit narsissit,
me jäämme itkemään,
kun päässyt virkku aamunkoi
ei puolipäiväänkään.
Oi viipykää,
niin kohta hämärtää
ja soi
jo illan angelus;
yhdessä voimme lähteä,
kun päättyy rukous.
On meillä myöskin hetki vain,
kerkeät kevään kuut;
me kasvamme, me kuihdumme
kun te, kuin kaikki muut.
Ja niin
pois näkymättömiin
kuin te,
kuin sade suvinen,
kuin hohto kastepisarain
iäksi sammuen.
Seuraavaksi kääntäjä vaihtaa roolia runoilijaksi. Tämä runo on Aale Tynnin kokoelmasta Soiva metsä vuodelta 1947:
KEVÄT
Oi ylhä tuoksu narsissin
ja varhaiskevään öiden!
Rakastan kipeästi
ja syvään ikävöiden.
Jok'ainut huomaa sen.
En sanaakaan mä haasta:
minusta tuoksuu rakkaus
kuin ruoho tuoksuu maasta.
Ja olallesi liitänyt
on luomiltani uni.
Levätä voisin vain
sun luonas, kaivattuni.
Käy ohi tuuli lämmin.
Ja kaikki oksat ojentuu.
Rakastan kipeämmin
kuin kukaan muu.
Ja lopuksi vielä ne seitsemän kultaista nuoruuden ajoilta:
I do not have a mansion, and I haven't any land,
Not even one dollar to crinkle in my hand.
But I can show you morning on a thousand hills,
And kiss you and give you seven daffodils.
I do not have a fortune to buy you pretty things,
But I can weave you moonbeams for necklaces and rings,
And I can show you morning on a thousand hills,
And kiss you and give you seven daffodils.
Seven golden daffodils, all shining in the sun,
They light the way of evening, when our day is done.
And I can give you music, and a crust of bread,
A pillow of piney boughs to rest your head.
torstai 31. maaliskuuta 2011
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Libyan
jauhautuessa sotakoneessa kirjaan tähän muutaman Libyaa käsittelevän runon.
Yhden niistä, Bertolt Brechtin "Und was bekam der Soldaten Weib" vuodelta 1943 esitin aiemmassa kirjoituksessani runsas kuukausi sitten. Tässä vielä uudestaan yksi säkeistö siitä:
Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem libyschen Tripolis?
Aus Tripolis bekam sie das Kettchen.
Das Amulettchen am kupfernen Kettchen
Das bekam sie aus Tripolis.
Toinen runo on vanhempi ja suomalainen. Sen on kirjoittanut P. Mustapää eli Martti Haavio, ja se ilmestyi hänen kokoelmassaan Vaakalintu vuonna 1927.
TRIPOLIS
Hei, kaksi nuorta sälliä!
Thompson ja Mustapää
purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin. Vaan Tripolikseen jos saapuu ken, se on oma Tripoliin,
hän täällä viihtyy vain
isänmaansa unhoittain.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan.
He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan
lensivät yli maan
jaloilla ratsuillaan.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
istui katulahvilassa mokkaa nauttien.
he näkivät kabylineidet, joiden pitkien ripsien
takana juoksivat
kuin pienet valkeat.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan.
He näkivät: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan
ja katosi lyödessään
taas kadun hämärään.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
juutalaisen kadulla näki mattoja kutovan.
Ja pienen muulin he näkivät ja kamelin ruskean:
vaan selässä kamelin,
ah, miss Annabelin.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
nousi katukahvilasta palaten hotelliin.
Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin,
kun siellä verraton
kaupunki Lontoo on.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Samaisessa kokoelmassa ilmestyi toinenkin Libyan innoittama runo:
FATIMAN KUOLO
Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa
ja tyttö ja työ ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet
sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa.
Ja oli kuin puista olisivat yön varjot varisseet.
Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa,
ja mieleemme nousi vienosti kaukainen isänmaa.
Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.
Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.
Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.
Me kuulimme sen äänen etäisen, surullisen.
Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Vaan keskellä yötä kuulimme, miten joku valitti niin
kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin
hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto se,
se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille.
Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi,
että Fatiman, kauniin kabylitytön, kuolinhuuto soi.
Me paljastimme päämme. Kylä heräsi jo
ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko.
Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan
ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan.
Vaan kun me nousimme satulaan ja aloimme ratsastaa,
niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Yhden niistä, Bertolt Brechtin "Und was bekam der Soldaten Weib" vuodelta 1943 esitin aiemmassa kirjoituksessani runsas kuukausi sitten. Tässä vielä uudestaan yksi säkeistö siitä:
Und was bekam des Soldaten Weib
Aus dem libyschen Tripolis?
Aus Tripolis bekam sie das Kettchen.
Das Amulettchen am kupfernen Kettchen
Das bekam sie aus Tripolis.
Toinen runo on vanhempi ja suomalainen. Sen on kirjoittanut P. Mustapää eli Martti Haavio, ja se ilmestyi hänen kokoelmassaan Vaakalintu vuonna 1927.
TRIPOLIS
Hei, kaksi nuorta sälliä!
Thompson ja Mustapää
purjehtien saapuivat Tripoliin kaupunkiin. Vaan Tripolikseen jos saapuu ken, se on oma Tripoliin,
hän täällä viihtyy vain
isänmaansa unhoittain.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
läksi kerran Tripoliissa katuja kulkemaan.
He näkivät arabialaiset, jotka lakanat viittoinaan
lensivät yli maan
jaloilla ratsuillaan.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
istui katulahvilassa mokkaa nauttien.
he näkivät kabylineidet, joiden pitkien ripsien
takana juoksivat
kuin pienet valkeat.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
sytytti vesipiippunsa ja vaipui uneksimaan.
He näkivät: kalpea dervishi löi suurta rumpuaan
ja katosi lyödessään
taas kadun hämärään.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
juutalaisen kadulla näki mattoja kutovan.
Ja pienen muulin he näkivät ja kamelin ruskean:
vaan selässä kamelin,
ah, miss Annabelin.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Hei, kaksi nuorta sälliä
(Thompson ja Mustapää)
nousi katukahvilasta palaten hotelliin.
Ja Thompson kaipasi ihmeellisesti takaisin Englantiin,
kun siellä verraton
kaupunki Lontoo on.
Hei, indigonvärinen taivas
yllä palmujen,
hullut, hullut tanssit
neekerinaisien.
Nauraa kultainen hiekka,
soittaa haikea, haikea pilliniekka
Tripoliissa.
Samaisessa kokoelmassa ilmestyi toinenkin Libyan innoittama runo:
FATIMAN KUOLO
Me istuimme kabylimajassa ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa
ja tyttö ja työ ja kaikki, vaan emme me tunnustaneet
sitä toisillemme, vaan rauhassa me poltimme tupakkaa.
Ja oli kuin puista olisivat yön varjot varisseet.
Kuu istui päämme päällä. Me poltimme tupakkaa,
ja mieleemme nousi vienosti kaukainen isänmaa.
Me kuulimme, miten pakenivat äänet eläimien.
Ja me kuulimme, miten äkkiä Tripolis oli hiljainen.
Ja silloin me lauloimme hiukan ja poltimme tupakkaa,
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Ja vyöryi öinen lintu kuun yli, kadoten.
Me kuulimme sen äänen etäisen, surullisen.
Ja sitten me uneksimme ja poltimme tupakkaa
ja mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
Vaan keskellä yötä kuulimme, miten joku valitti niin
kuin suuressa tuskassa valitetaan. Ja sitten huudettiin
hyvin monella kurkulla kamalasti. Se oli huuto se,
se karmi luita ja kävi todella lujasti hermoille.
Ja Bimbo, neekeripoika, tuli kotiin ja tiedon toi,
että Fatiman, kauniin kabylitytön, kuolinhuuto soi.
Me paljastimme päämme. Kylä heräsi jo
ja nousi mustasta palmupensaasta punainen aurinko.
Me kuulimme härkien mölyn ja kukkojen kieunnan
ja mustien kerjuripoikien me näimme tulevan.
Vaan kun me nousimme satulaan ja aloimme ratsastaa,
niin mieleemme muistui vienosti kaukainen isänmaa.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Japani-teemaa
jatkaakseni kirjoitan tähän V.A.Koskenniemen runon "Mun armaani pieni geisha on" kokoelmasta Valkeat kaupungit (1908).
Teksti on orientalismin kukkasia. Paikkansapitävämpää tietoa geishan elämästä saa vaikkapa ystäväni Ilmarin kirjasta Geishan maailma.
MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON
Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.
Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.
Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
"Oi geisha, niin kaunis on lempes sun.
niin ihanata on elää!"
Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko
häll' on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:
Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik' enää itseään muista.
Hiroshiman ja Fukushiman väliin ei mahtunut koko ihmiselämää. Nuoruuaikojeni Japani eli suomalaisten mielissä lähinnä iskelmänsanoituksissa, jotka nekin ansaitsevan paikkansa runojen joukossa. Tässä kaksi:
SUKIYAKI
(Brita Koivunen, 1963)
Oon tyttö Kiotossa,
näin kerran unta jossa,
vei laiva kauaksi pois
miehen jota vain lemmin
hän saavu ei,
laiva hänet vei,
koskaan en häntä nähdä saa.
Saa bambu uuden lehden,
ja kevät saapuu tehden,
taas kaikki kirsikkapuut
täyteen ihanaa kukkaa,
nyt toivon näin,
että tännepäin,
armaan taas tuuli kuljettaa.
Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.
Vaan joskus hiljaa aivan,
puut on kuin purjeet laivan,
ja syliin saan shamisein,
jolla ikävän soitan
niin kauas pois
että kuulla vois,
hän vain ken lähti meren taa.
Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.
On kaikki unta jossa,
tuo tyttö Kiotossa,
niin kauan toivoa saa,
kuin nuo kirsikat kukkii,
ja mukanaan
lehti viimeinen
toivon vie toivojalta,
koskaan ei hymyn alta
tuskaa näy geishan Kioton.
HUMIKO
(Reijo Taipale, 1963)
Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
kun idän sadut kertoi kuiskaten,
mä silloin tiennyt vielä en,
ne kuinka rauhan multa vei.
Vain pienen hetken niitä kertoi hän,
näin liian pian laivan lähtevän,
vaan muistan hymyn ihanan,
kuin kukan kirsikan
kun säde auringon
sen herättänyt on.
Humiko-san, Humiko-san
on nimi tytön, jota yhä rakastan,
Humiko-san, Humiko-san
näin iltatuulen häntä kuulen kutsuvan.
Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
on nyt vain kimallusta päivien,
hän kuuluu sadun maailmaan,
en sinne pääse milloinkaan.
Ne päivät, jolloin häntä kuuntelin,
soi mulle musiikkina vieläkin.
Kai hänet uljas samurai
jo omaksensa sai,
oi kukka kirsikan,
sua yhä rakastan.
Teksti on orientalismin kukkasia. Paikkansapitävämpää tietoa geishan elämästä saa vaikkapa ystäväni Ilmarin kirjasta Geishan maailma.
MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON
Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.
Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.
Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
"Oi geisha, niin kaunis on lempes sun.
niin ihanata on elää!"
Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko
häll' on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:
Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik' enää itseään muista.
Hiroshiman ja Fukushiman väliin ei mahtunut koko ihmiselämää. Nuoruuaikojeni Japani eli suomalaisten mielissä lähinnä iskelmänsanoituksissa, jotka nekin ansaitsevan paikkansa runojen joukossa. Tässä kaksi:
SUKIYAKI
(Brita Koivunen, 1963)
Oon tyttö Kiotossa,
näin kerran unta jossa,
vei laiva kauaksi pois
miehen jota vain lemmin
hän saavu ei,
laiva hänet vei,
koskaan en häntä nähdä saa.
Saa bambu uuden lehden,
ja kevät saapuu tehden,
taas kaikki kirsikkapuut
täyteen ihanaa kukkaa,
nyt toivon näin,
että tännepäin,
armaan taas tuuli kuljettaa.
Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.
Vaan joskus hiljaa aivan,
puut on kuin purjeet laivan,
ja syliin saan shamisein,
jolla ikävän soitan
niin kauas pois
että kuulla vois,
hän vain ken lähti meren taa.
Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.
On kaikki unta jossa,
tuo tyttö Kiotossa,
niin kauan toivoa saa,
kuin nuo kirsikat kukkii,
ja mukanaan
lehti viimeinen
toivon vie toivojalta,
koskaan ei hymyn alta
tuskaa näy geishan Kioton.
HUMIKO
(Reijo Taipale, 1963)
Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
kun idän sadut kertoi kuiskaten,
mä silloin tiennyt vielä en,
ne kuinka rauhan multa vei.
Vain pienen hetken niitä kertoi hän,
näin liian pian laivan lähtevän,
vaan muistan hymyn ihanan,
kuin kukan kirsikan
kun säde auringon
sen herättänyt on.
Humiko-san, Humiko-san
on nimi tytön, jota yhä rakastan,
Humiko-san, Humiko-san
näin iltatuulen häntä kuulen kutsuvan.
Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
on nyt vain kimallusta päivien,
hän kuuluu sadun maailmaan,
en sinne pääse milloinkaan.
Ne päivät, jolloin häntä kuuntelin,
soi mulle musiikkina vieläkin.
Kai hänet uljas samurai
jo omaksensa sai,
oi kukka kirsikan,
sua yhä rakastan.
perjantai 11. maaliskuuta 2011
11.3.2011
kun maa järisi Japanissa ja Suomessa satoi lunta, kaksi japanilaista tankarunoa Tuomas Anhavan kokoelmasta Oikukas tuuli.
Ensimmäisen on kirjoittanut rouva Ise (n. 875 – 938):
Sataa kirsikan
kukkaslunta ja lumen
kirsikankukkaa.
Minä kysyn keväältä:
lunta, kukkaa vai lunta?
Toisen kirjoittaja on Ono no Takamura, ja se on suunnilleen samalta ajalta:
Lumelta ei näe
värejäsi, luumupuu.
Vaan tuoksu silti
jotta tietäisimme:
luumupuu kukkii yhä.
Kukkii se tänäkin keväänä, yli tuhat vuotta myöhemmin.
Ensimmäisen on kirjoittanut rouva Ise (n. 875 – 938):
Sataa kirsikan
kukkaslunta ja lumen
kirsikankukkaa.
Minä kysyn keväältä:
lunta, kukkaa vai lunta?
Toisen kirjoittaja on Ono no Takamura, ja se on suunnilleen samalta ajalta:
Lumelta ei näe
värejäsi, luumupuu.
Vaan tuoksu silti
jotta tietäisimme:
luumupuu kukkii yhä.
Kukkii se tänäkin keväänä, yli tuhat vuotta myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)