Japani-teemaa

jatkaakseni kirjoitan tähän V.A.Koskenniemen runon "Mun armaani pieni geisha on" kokoelmasta Valkeat kaupungit (1908).
Teksti on orientalismin kukkasia. Paikkansapitävämpää tietoa geishan elämästä saa vaikkapa ystäväni Ilmarin kirjasta Geishan maailma.

MUN ARMAANI PIENI GEISHA ON

Mun armaani pieni geisha on,
hän on aamunnousun ja Mikadon maasta.
Hän herää luuttujen soittohon
yön unesta onnekkaasta.

Häll' on otsa kuin kirkkahin puolikuu,
kun hän kapean kupeensa tanssihin vyöttää,
hän onnenunia uneksuu
ja kultakaloja syöttää.

Ja hän kuulee mun huulteni kuiskailun
monin illoin, kun luuttunsa sävelet helää:
"Oi geisha, niin kaunis on lempes sun.
niin ihanata on elää!"

Häll' on kukkeus kaihovan nuoruuden,
häll' on punaiset kynnet kuin taivahan rusko
häll' on pitkät ripset silmien
ja lempeä, tyyni usko:

Hänen sielunsa nukkuu Nirvanaan
kuin kukkaset katoovat kirsikkapuista
ja palaa kerran maailmaan
eik' enää itseään muista.

Hiroshiman ja Fukushiman väliin ei mahtunut koko ihmiselämää. Nuoruuaikojeni Japani eli suomalaisten mielissä lähinnä iskelmänsanoituksissa, jotka nekin ansaitsevan paikkansa runojen joukossa. Tässä kaksi:

SUKIYAKI

(Brita Koivunen, 1963)

Oon tyttö Kiotossa,
näin kerran unta jossa,
vei laiva kauaksi pois
miehen jota vain lemmin
hän saavu ei,
laiva hänet vei,
koskaan en häntä nähdä saa.

Saa bambu uuden lehden,
ja kevät saapuu tehden,
taas kaikki kirsikkapuut
täyteen ihanaa kukkaa,
nyt toivon näin,
että tännepäin,
armaan taas tuuli kuljettaa.

Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.

Vaan joskus hiljaa aivan,
puut on kuin purjeet laivan,
ja syliin saan shamisein,
jolla ikävän soitan
niin kauas pois
että kuulla vois,
hän vain ken lähti meren taa.

Mä olen geisha Kioton,
enkä itkeä saa,
en olla saa mä onneton,
muille lohtua jaan.

On kaikki unta jossa,
tuo tyttö Kiotossa,
niin kauan toivoa saa,
kuin nuo kirsikat kukkii,
ja mukanaan
lehti viimeinen
toivon vie toivojalta,
koskaan ei hymyn alta
tuskaa näy geishan Kioton.

HUMIKO

(Reijo Taipale, 1963)

Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
kun idän sadut kertoi kuiskaten,
mä silloin tiennyt vielä en,
ne kuinka rauhan multa vei.
Vain pienen hetken niitä kertoi hän,
näin liian pian laivan lähtevän,
vaan muistan hymyn ihanan,
kuin kukan kirsikan
kun säde auringon
sen herättänyt on.

Humiko-san, Humiko-san
on nimi tytön, jota yhä rakastan,
Humiko-san, Humiko-san
näin iltatuulen häntä kuulen kutsuvan.

Tuo tyttö kaunein saaren kaukaisen
on nyt vain kimallusta päivien,
hän kuuluu sadun maailmaan,
en sinne pääse milloinkaan.
Ne päivät, jolloin häntä kuuntelin,
soi mulle musiikkina vieläkin.
Kai hänet uljas samurai
jo omaksensa sai,
oi kukka kirsikan,
sua yhä rakastan.