Kudon sukkia

syksyn lähestyessä niille, jotka olivat ennen lapsia ja minulle usein vieläkin, ja luen Aale Tynniä:

KUDIN

Raudalta välkkyvät
silmiini kaikki neljä ilmansuuntaa,
aseissa neljä rintamaa.
Ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Käteeni jalkasi on mahtunut,
ja joka päivä nyt se loittonee
pidennein askelin.
Sirius nousee, koira haukahtaa.
Levoton mieli, kädet levottomat. 

Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa. 

Peltomaisemaani

ja sen ylle levittyvää taivasta kuvaa tänä iltana parhaiten Aila Meriluodon runo "Kaksi maljaa" hänen ensimmäisestä ruonokokoelmastaan Lasimaalaus (1946). Tällaisena lähestyy loppuaan tämä kesä.

KAKSI MALJAA

Kukkaniityllä liike on laannut.
Enää ei tunnu tuulien ajo.
Taivaanrannassa
vaaleni viipyvä kajo.
Taivas on niinkuin hopeamalja,
niinkuin ääretön hopeamalja
rauhaa tulvillaan.

Olen vain kukkanen lähellä maata,
lehti ei kanna, ei irtoa juuri.
Taivas on ylläni
tajuamattoman suuri.
Sentään on ihanaa olla pieni,
olla kuin malja aivan pieni
rauhaa tulvillaan.

Mutta ennen kesän päättymistä ehtii sentään nostaa vielä ainakin yhden maljan, Helvi Juvosen jäkäläpikarista (Pohjajäätä, 1952): 

PIKARIJÄKÄLÄ

Luuk. 17:21

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen. 

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: 
Nyt malja elämämme rikkaudelle.