sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Pian joulun jälkeen

ilmestyy suomeksi Anna Ahmatovan kootut runot teoksena Olen äänenne.  Yli kuuden vuosikymmenen satona tuhat runoa, suurtyön tehneenä suomentajana Anneli Heliö. 

Näinä liekehtivien ruskojen iltoina on mieleen usein tullut Anna Ahmatovan vähän ennen kuolemaansa kirjoittama runo, jossa hän muistelee Suomea:


Земля хотя и не родная,
Но памятная навсегда,
И в море нежно-ледяная
И несоленая вода.


На дне песок белее мела,
А воздух пьяный, как вино,
И сосен розовое тело
В закатный час обнажено.


А сам закат в волнах эфира
Такой, что мне не разобрать,
Конец ли дня, конец ли мира,
Иль тайна тайн во мне опять.


Tämä runo on ilmestynyt vuonna 1978 Pentti Saaritsan suomentamana teoksessa Neuvostolyriikkaa 3: 

Maa, vaikkei kotimaani olekaan
on muistoissani katoamaton
  ja merikin niin hellän-jäinen,
sen vesi miltei suolaton.
 
 Liitua valkoista pohjahiekat,
  ilma kuin juovuttavaa viiniä
  ja mäntyjen punertava pinta
riisuutuu iltaruskon säteissä.
 
Ja ilmassa aaltoileva rusko itse
 on sellainen etten taaskaan tajua
  loppuuko päivä, vaiko maailma,
 vai salatuinko kuiskii minussa?
 
Rohkenen liittää tähän myös löytämäni Anneli Heiliön suomennoksen viimeisestä säkeistöstä, iltaruskosäkeistöstä: 
 
 
Ja illan kajo aaltoileva,
niin ihmeellinen, etten oivalla
maailma vaiko päivä on loppumassa,
vai salatuinko minussa on kuiskimassa?
 
 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Pariisin ikävä

on nimeltään Charles Baudelairen vuonna vuonna 1869 ilmestynyt proosarunokokoelma. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, pelkkä nimi riittäköön näinä synkkinä päivinä. 

Pariisista kertoo myös toisen ranskalaisen runoilijan Guillaume Apollinairen (1880 - 1918) runo "Le pont Mirabeau" (Mirabeaun silta). 

 LE PONT MIRABEAU

Sous le pont Mirabeau coule la Seine
           Et nos amours
     Faut-il qu'il m'en souvienne
La joie venait toujours après la peine
           
Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure

Les mains dans les mains restons face à face
           Tandis que sous
     Le pont de nos bras passe
Des éternels regards l'onde si lasse

           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure

L'amour s'en va comme cette eau courante
           L'amour s'en va
     Comme la vie est lente
Et comme l'Espérance est violente

           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure

Passent les jours et passent les semaines
           Ni temps passé
     Ni les amours reviennent
Sous le pont Mirabeau coule la Seine

           Vienne la nuit sonne l'heure
           Les jours s'en vont je demeure 


Ja tässä Aale Tynnin suomennos: 

MIRABEAUN SILTA

Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme
minun tuleeko mielessä pitää
ilo saapui aina tuskan jälkeen

tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään

käsi kädessä seisomme kasvokkain
ja kaiken aikaa
käsivarsien sillan alla
vesi iäisiin katseihin väsynyt virtaa

tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään

pois rakkaus liukuu kuin virta tuolla
pois rakkaus liukuu
miten elämä on hidas
miten raju ja kiihkeä onkaan toivo

tulkoon yö ja lyököön kello
menkööt päivät minä jään

menkööt päivät ja menkööt viikot
ei mennyt aika
ei rakkaus koskaan palaa
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla

tulkoon yö lyököön kello
menkööt päivät minä jään

 

torstai 29. lokakuuta 2015

Kun syksyinen kuu

paistaa niin kuin viime öinä, isona, pyöreänä ja kirkkaankeltaisena, on pakko kirjoittaa tänne seuraava japanilaisen Ōe no Chisaton tankaruno tuhannen vuoden takaa:   
 
 
月みれば
ちぢにものこそ
悲しけれ
わが身一つの
秋にはあらねど
Tsuki mireba
chi-ji ni mono koso
kanashikere
wa ga mi hitotsu no
aki ni wa aranedo
 
Ja tässä Tuomas Anhavan suomennos, joka ilmestyi v. 1960 kokoelmassa Kuuntelen, vieras. 
 
Katselen kuuta,
joka tuhannet murheen
polut valaisee,
ja tiedän etten ole
syksyssä yksinäni.

tiistai 25. elokuuta 2015

Kudon sukkia

syksyn lähestyessä niille, jotka olivat ennen lapsia ja minulle usein vieläkin, ja luen Aale Tynniä:

KUDIN

Raudalta välkkyvät
silmiini kaikki neljä ilmansuuntaa,
aseissa neljä rintamaa.
Ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa.
Käteeni jalkasi on mahtunut,
ja joka päivä nyt se loittonee
pidennein askelin.
Sirius nousee, koira haukahtaa.
Levoton mieli, kädet levottomat. 

Havahdun:
maailman äärillä me vartioimme
ja puikko liikkuu
toisesta toiseen, luoden silmukoita,
vähäinen torni kohoaa. 

perjantai 14. elokuuta 2015

Peltomaisemaani

ja sen ylle levittyvää taivasta kuvaa tänä iltana parhaiten Aila Meriluodon runo "Kaksi maljaa" hänen ensimmäisestä ruonokokoelmastaan Lasimaalaus (1946). Tällaisena lähestyy loppuaan tämä kesä.

KAKSI MALJAA

Kukkaniityllä liike on laannut.
Enää ei tunnu tuulien ajo.
Taivaanrannassa
vaaleni viipyvä kajo.
Taivas on niinkuin hopeamalja,
niinkuin ääretön hopeamalja
rauhaa tulvillaan.

Olen vain kukkanen lähellä maata,
lehti ei kanna, ei irtoa juuri.
Taivas on ylläni
tajuamattoman suuri.
Sentään on ihanaa olla pieni,
olla kuin malja aivan pieni
rauhaa tulvillaan.


Mutta ennen kesän päättymistä ehtii sentään nostaa vielä ainakin yhden maljan, Helvi Juvosen jäkäläpikarista (Pohjajäätä, 1952): 

PIKARIJÄKÄLÄ

Luuk. 17:21

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen. 

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan: 
Nyt malja elämämme rikkaudelle. 



 

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Eilen, 3.7.2015

Aale Tynnin runo "Satu" kokoelmasta Lähde ja matkamies vuodelta 1943: 

SATU

Sadun loppua sen en kuule
minä milloinkaan kenties.
Sanat kummalliset ja armaat:
Tuli metsästä pieni mies - .
Puut mustat kumartuivat
hänen jalkainsa askeliin,
kuun valossa varvut uivat - 
en tiedä, luulen niin.

Sadun kuutamo kuinka voikaan
näin sydäntä ahdistaa!
Oi, että en loistoa tuota
minä kätteni lomaan saa!
Mitä tekisin sillä? En tiedä.
En mitään - varmasti en.
Sitä katselisin ja syrjään
niin voisin laskea sen.
Ilo loistava vailla vertaa
vai lapsen oikku kenties -
sydän kärsimätönnä kertaa:
tuli metsästä pieni mies - .
 

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Runoilijan kuolema

on eilen työnsä vamiiksi saaneen kirjailija Veijo Meren vuonna 1985 ilmestynyt runoelma. Veijo Meri oli tosiaankin runoilija, vaikka ei ainoastaan eikä pääasiallisestikaan sitä. 

Tässä hänen kokoelmastaan Toinen sydän (1978) runo Mitä on.

MITÄ ON

Aika otetaan joka ihmiseltä
ja alkaa ajattomuus.
Kulkijakaan et ole enää vaan tie,
kun olet muuttunut maaksi.

On ruokamulta, kaiken elävän
yhteinen hyödyllinen ruumis,
kivihiilen ja turpeen kerrosten
musta hautakivi ja öljy.

On myös meren ja pilvien maailma,
järvet ja virrat ja sateet,
ikuinen ja muuttumaton vesi,
josta ei rakenneta mitään.

Kallioita meressä ja maalla,
monet purjeet kuin lakanapyykki,
puhdas ja silitetty
tuulen maata.

Rannalla näet aina
vettä enemmän kuin maata,
tyhjää tulevaisuutta. 


tiistai 16. kesäkuuta 2015

Onhan kukittu!

Syreenit kukkivat tänä vuonna myöhässä, mutta runsaammin kuin koskaan muistini aikaan, niiden oksat taipuvat terttujen painosta ja pihalla tuntuu niiden tuoksu miltei henkeä ahdistavan voimakkaana. Juhannusruusut avautuvat parhaillaan, samoin päivänkakkaroiden meri pihallamme. Ja monet muut. 

Katri Vala koki sen näin:

 KUKKIVA MAA
 
Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!

Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien -
huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
värisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!


Löysin ilokseni tämän runon käännöksen englanniksi julkaisusta Books from Finland: a Literary Journal, vuoden 2001 numerosta 4. Rohkenen julkaista sen tässäkin englanninkielisten lukijoitteni iloksi.   


FLOWERING EARTH

The earth’s spilling out purple lilac clusters,
a rime of white rowan flowers,
constellations of red catch fly.
Crazy seas of blue, yellow and white flowers
ripple across the meadows.
And the smell!
More seductive than sacred incense!
The heathen smell of the earth’s skin –
hot and quivering, making you mad drunk!

To live, to live, to live!
Living the high moment of life with a rage,
petals wide open,
blossoming beautifully,
raving at your scent, at the sun –
living tipsily, the whole way!

So what if death’s coming!
or this wondrous multicolour’s
withering down to the earth?
Once at least there’s been a blossoming!
The sun – sky’s
mighty and burning love – has shone
straight into the flower heart,
down to the tremulous ovule of being!



 
 

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Viimeisenä työpäivänä

pari runoa ajan kulumisesta, joista ja Euroopan sydämestä. Molempiin tutustuin aluksi nuoruuteni päivinä lauluina.

Ensimmäisenä Bertolt Brechtin Das Lied von der Moldau:

DAS LIED VON DER MOLDAU 

Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.

Es wechseln die Zeiten. Die riesigen Pläne
Der Mächtigen kommen am Ende zum Halt.
Und gehn sie einher auch wie blutige Hähne
Es wechseln die Zeiten, da hilft kein Gewalt.

Am Grunde der Moldau wandern die Steine
Es liegen drei Kaiser begraben in Prag.
Das Große bleibt groß nicht und klein nicht das Kleine.
Die Nacht hat zwölf Stunden, dann kommt schon der Tag.


Elvi Sinervon poikansa Ilkka Ryömän kanssa suomentama runo tunnetaan myös nimellä Keisarien haudat.

KEISARIEN HAUDAT (LAULU MOLDAUSTA)

On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.

Ja muutos se ikuista on ainoastaan,
tää päivä jo huomenna eilistä on. 
Ei seisahdu aika. Sen kulkua vastaan
maan suurin ja mahtavin on voimaton.

On keisarien hautoja Prahassa monta,
vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö.
Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta,
saa suureksi pieni ja päiväksi yö.  

Sitten Pentti Saarikoskea.

HISTRIA

Tule ylös sieltä kuopasta arkeologi,
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.

Lähde kanssamme Bukarestiin arkeologi
älä kaivele menneitä arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Kreikkalaiset perustivat Histrian kaupungin.
Jumala loi taivaan ja maan.
Tonavan muta sulki Histrian sataman.
Siihen loppui kaupankäynti.
Rooman legioonat valloittivat Histrian.
Kaupunki rakennettiin uudelleen.
Histria hävisi historian lehdiltä,
kuten me kaikki häviämme kerran,
kuten me kaikki häviämme kerran.

Älä kaivele menneitä arkeologi,
tule ylös kuopasta arkeologi.
Sitä mikä on kadonnut kuitenkaan
et tavoita milloinkaan.
Älä kaivele menneitä,
sillä ilta on kaunis
tyttö on valmis
hän on ehjä vaasi ja elävä kukka.
 



 

torstai 28. toukokuuta 2015

Kerran ennenkin,

toukokuussa, joka sekin on jäänyt jo kauas taakse, lainasin Tuomas Anhavan runoa "Toukokuu 1964". Nyt on vuorossa sen osa I.

Toukokuun yö, öitten toukokuun
meren länteen painuneen päivän
yö,
     päivästä maatuulen lauha yö, laivasta savu, 
     pimeäpurjeet saaret kaukana tähdet mastoissa,
     rannat taivaan,
pohjoinen,
          kylmästä puhkeamaisillaan,
          nuorukainen,
          neito,
          ja puun neidonhiuskahahdus vihreä! heleä!
          maa märkä ja auki,
ajaton aika,
          pohjoisen yön korkea
          ja kiirehtimätön, muuttohaukka liidollaan,
          hämärännopea, valveuni,
          kaste
          aamuun ja kaupunkiin ojentuville teille,
mennyt toukokuu,
               kattojen lappeet loimuten
               kuin meren ulappa nousu,
nuoruus,
               silmissään kaikki, totinen, vihreä, harmaja,
               ja katse kauas,
otsalla tuuli
ja katoavaisuus
upea kuin laiva. 
            

 

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Äidille

Kaarlo Sarkian "Vanha laulu".

VANHA LAULU

Se vanha laulu mennyt
taas iltaan hiljaa soi ...
Sen kauniin sävelen nyt
mi kumma korvaan toi?
Kuin muinoin kuulen sen nyt,
niin selvään kuulen sen nyt - 
se nauraa, vaikeroi ...

On siinä talven lunta
ja pirtin hämärää
ja illan puoliunta
ja rukin pyörintää
ja lapsen haaveksunta,
valoisa valtakunta,
säveltä säilyttää.

Sen luulin lakastuneen
ja kuolleen yksinään.
Nyt soinnut unhoittuneen
helähtää elämään,
soi vielä talven uneen,
soi illan valve-uneen
suloista säveltään ...

On tuvan ruutu jäinen,
sen läpi kuultaa kuu ...
On pirtti hämäräinen,
hyräilee äidin suu,
luo tahdit yksinäinen,
säestää tähtipäinen
se pihan pihlapuu ...

Lie laulu aina soinut
etäällä jossakin,
iloinnut, vaikeroinut - 
sen luota loittonin,
en kuulla sitä voinut ...
Lien kaukaa haparoinut
tien pitkän takaisin ...

Tään hämyyn talviehtoon
soi äänes, äiti, taas ...
Mun nukutat taas kehtoon,
taas uinun tuudintaas ...
Saa kevät, riennän lehtoon,
kun kevät saa, käyn lehtoon,
tuon vuokot ikkunaas ...

torstai 30. huhtikuuta 2015

Huhtikuun viimeisenä iltana

selailen Katri Valan (Karin Alice Heikel o.s. Wadenström, 1901 – 1944) koottuja runoja. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli samainen kirja, ja tutustuin Katri Valan tuotantoon pian lukemaan opittuani.
Vappuaaton runoksi valikoituu itsestään Huhtikuun viimeinen ilta kokoelmasta Kaukainen puutarha vuodelta 1924:

HUHTIKUUN VIIMEINEN ILTA

Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat. 

Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri, hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.

Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muuttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika, 
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta? 

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Piinaviikolla

Piinaviikko, hiljainen viikko, suuri viikko on edennyt pitkäperjantain ensi hetkiin. Vietän ne Boris Pasternakin seurassa. Tämä mestarillinen suomennos on Helvi Juvosen ja Arvo Turtiaisen käsialaa ja löytyi sivustolta http://www.suomesta.ru/2014/02/02/boris-pasternak-piinaviikolla/


На Страстной

Еще кругом ночная мгла.
Еще так рано в мире,
Что звездам в небе нет числа,
И каждая, как день, светла,
И если бы земля могла,
Она бы Пасху проспала
Под чтение Псалтыри.
Еще кругом ночная мгла.
Такая рань на свете,
Что площадь вечностью легла
От перекрестка до угла,
И до рассвета и тепла
Еще тысячелетье.
Еще земля голым-гола,
И ей ночами не в чем
Раскачивать колокола
И вторить с воли певчим.
И со Страстного четверга
Вплоть до Страстной субботы
Вода буравит берега
И вьет водовороты.
И лес раздет и непокрыт,
И на Страстях Христовых,
Как строй молящихся, стоит
Толпой стволов сосновых.
А в городе, на небольшом
Пространстве, как на сходке,
Деревья смотрят нагишом
В церковные решетки.
И взгляд их ужасом объят.
Понятна их тревога.
Сады выходят из оград,
Колеблется земли уклад:
Они хоронят Бога.
И видят свет у царских врат,
И черный плат, и свечек ряд,
Заплаканные лица —
И вдруг навстречу крестный ход
Выходит с плащаницей,
И две березы у ворот
Должны посторониться.
И шествие обходит двор
По краю тротуара,
И вносит с улицы в притвор
Весну, весенний разговор
И воздух с привкусом просфор
И вешнего угара.
И март разбрасывает снег
На паперти толпе калек,
Как будто вышел человек,
И вынес, и открыл ковчег,
И все до нитки роздал.
И пенье длится до зари,
И, нарыдавшись вдосталь,
Доходят тише изнутри
На пустыри под фонари
Псалтырь или Апостол.
Но в полночь смолкнут тварь и плоть,
Заслышав слух весенний,
Что только-только распогодь,
Смерть можно будет побороть
Усильем Воскресенья.


Piinaviikolla
  
Pimeä viipyy verhoten 
tunteja varhaisia, 
luvuton joukko tähtien 
on, päivän kirkas jokainen, 
ja maa jos voisi tehdä sen, 
se nukkuisi, kun hyristen 
luetaan psalttaria.
Pimeä viipyy verhoten 
tunteja varhaisia, 
on tori lepo ikuinen
laidasta laitaan nukkuen.
Ja päivän koittoon ylle sen 
on vuosituhansia.
Ja maa on paljas kokonaan, 
ei öisin voima riitä, 
ei kelloja saa keinumaan,
soi laulu vailla niitä.
Ja kiirastorstain päivästä 
nyt aina lauantaihin 
jo vesi kiehuu pyörteinä
ja aallot poraa maihin.
On metsä aivan alaston, 
kun Kristus kärsii vielä. 
Mäntyjen taaja joukko on 
kuin rukoilijat siellä.
Ja ahtaudessa kaupungin 
kuin koolle tullut kansa 
tuijottaa kirkon ruutuihin
puut ahdistuksessansa.
Ne seisoo kauhu katseessaan,
puutarhat aitain takaa 
jo kurkottavat katsomaan, 
kun Jumalaa nyt haudataan, 
ja vapisee maa vakaa.
Alttarin valot näkyvät 
ja mustat huivit, kynttilät,
kasvojen itkun juovat. 
Nyt tulossa on kulkue. 
He käärinliinaa tuovat. 
Portilla koivut väistyy, ne
pakosta tilaa suovat.
Käy joukko pihaa kaartamaan. 
He tietä etenevät, 
ulkoa tuovat mukanaan
jo kirkkoon kevätpuheitaan 
ja ilmaa, jolla tuoksussaan 
on öylätti ja kevät.
Maaliskuu lunta viskomaan 
käy niin kuin mies nyt lippaastaan
jo avoimesta jakaissaan 
ei säästäisi se rihmaakaan: 
saa vaipan raajarikot.
Ja psalmit aamuun tyyntyen,
kylliksi itkettyään, 
jo kantautuvat hiljeten 
aukeille alle lyhtyjen 
jatkaen hyräilyään.
Kun sydänyöllä vaietaan, 
kuulevat kevään koiton 
ihminen, eläin, sillä vaan 
hän, Ylösnoussut, voimallaan 
saa kuolemasta voiton.