lauantai 25. toukokuuta 2013

Satakielen laulu

soi jälleen. Se on innoittanut runoilijoita kautta aikojen ties kuinka moneen runoon. Tässä niistä yksi , V. A. Koskenniemen "Satakielen laulu" kokoelmasta Uusia runoja (1924):

SATAKIELEN LAULU

Kaikk' keskustelu kuoli verannalla
kuin jäänyt jokainen ois yksikseen:
yön pimennosta, jossain puiden alla,
soi satakielen laulu pimeyteen.

Kuin soinut ois se yksin hälle, hälle,
niin kukin laulun kuuli mielessään.
He joutui toisistansa etäämmälle,
he tuli likemmäksi itseään. 

Toisentyyppisissä merkeissä kuunteli satakieltä muuan Eric Maschwitz lontoolaisessa puistossa kesällä 1939, vähän ennen kuin maailma repesi ja tästä näyttelijästä ja kynäilijästä sukeutui vastarintaliikkeen aktivisti ja vakooja:

A NIGHTINGALE SANG IN BERKELEY SQUARE


When two lovers meet in Mayfair, so the legends tell,
Songbirds sing; winter turns to spring.
Every winding street in Mayfair falls beneath the spell.
I know such enchantment can be, 'cos it happened one evening to me:

That certain night, the night we met,
There was magic abroad in the air,
There were angels dining at the Ritz,
And a nightingale sang in Berkeley Square.

I may be right, I may be wrong,
But I'm perfectly willing to swear
That when you turned and smiled at me
A nightingale sang in Berkeley Square.

The moon that lingered over London town,
Poor puzzled moon, he wore a frown.
How could he know we two were so in love?
The whole darn world seemed upside down

The streets of town were paved with stars;
It was such a romantic affair.
And, as we kissed and said 'goodnight',
A nightingale sang in Berkeley Square

When dawn came stealing up all gold and blue
To interrupt our rendezvous,
I still remember how you smiled and said,
"Was that a dream or was it true?"

Our homeward step was just as light
As the tap-dancing feet of Astaire
And, like an echo far away,
A nightingale sang in Berkeley Square

I know 'cos I was there,
That night in Berkeley Square. 
 
Lieneekö tuotakaan laulua edes yritetty koskaan suomentaa? Ehkei se ole edes tarpeen.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Vapunpäivä

painuu yöhön. Vappu on niitä harvoja päiviä, jolloin saa kuulla vanhoja työväenlauluja. Yksi niistä, jota ei usein kuule, on "Kaivosmiesten valssi", jonka sanat isoisäni on kirjoittanut vihkoonsa noin sata vuotta sitten. Hän pääsikin muutaman vuoden kuluttua veriruusuja katselemaan. Kaivostoiminta puhuttaa nykyään, mutta kaivostyöläisten työolosuhteet ovat sentään parantuneet huomattavasti noista ajoista, ja kaivattu vapauskin on saavutettu. Näin laulun sanat menevät:

KAIVOSMIESTEN VALSSI

Oi musta, oi musta on maanalainen yö
Kun kello lyö kaksitoista
Kun toverit torkkuen istuskelee
Iki kyyneleet poskillansa 

Oi synkkä, oi synkkä on sydämeni
Oi mistä minä leipäni haen.
Kuin kapitali orjakseen ryöstänyt on
Käs varten ja vereniki

Oi armaani, oi armaani vaalea oi
Miksi valloitit sydämeni
Sinä lepäjät valkealla vuotehella kai
Iki vuori sen peittävi mun.

Oi luoja, oi luoja en kiroa sua
En kiroa kohtaloa mun.
Minä kiroan valtoja tyrannien
Wapaudestani ikävöitsen

Minä ikävöin vapautta ihmiskunnan
Proletaarien sorrettujen
Minä ikävöin taistohon tuimimpahan
Weriruusuja katsomahan

Oi vapaus vapaus vapaus suur
Sun nimes on jumalainen
Jos verelläni sinut vaan ostaa voisin
Ilo mielin sen uhroaisin

Oi armaani armaani vaalea oi
Kun torvet ne kutsuen soi.
Sinä riennätkö haavojaan sitomahaan
Kun ammuttu kannetaan pois.