Tuomet ovat vielä nupuillaan, mutta ihan pian jälleen kerran
tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset
terttuinsa peitos on puu.
Lehdossa laulanta soi satakielien,
hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.
Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien
haaveillen istuimme ain?
Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä:
Armaani, ain' sun ain' oon mä vain.
Vuodet on vierineet, hurmaus on haihtunut,
nuoruus jo mennyt on, oi.
Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua
unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi.
Tämä venäläinen romanssi tuli Suomessa tunnetuksi iskelmänä 1950- ja 1960-luvulla, mutta itse asiassa se oli suomennettu jo aivan viime vuosisadan alussa. Alkuperäisissä sanoissa kerrotaan valkoisista akaasioista:
Белой акации
Целую ночь соловей нам насвистывал
Город молчал и молчали дома
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Белой акации гроздья душистые
Ночь напролет нас сводили с ума
Сад весь умыт был весенними ливнями
В темных оврагах стояла вода
Боже какими мы были наивными
Как же мы молоды были тогда
Годы промчались седыми нас делая
Где чистота этих веток живых
Только зима да метель эта белая
Напоминают сегодня о них
В час когда ветер бушует неистово
С новою силою чувствую я
Белой акации гроздья душистые
Невозвратимы как юность моя
Valkoakaasiat on suomentanut Martti Wuori. Hän lienee monelle aivan tuntematon kääntäjä. Martti Wuori onkin kirjailijanimi, jonka takana on maaherra Martin Alexius Bergh-Wuori (1858-1934). Virkansa ohella hän suomensi venäläistä ja ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitteli itsekin, etupäässä huvinäytelmiä. Toinen tunnettu Martti Wuoren suomentama venäläinen romanssi on Ajomies: Ei, kyytimies, kiirettä oo...
lauantai 19. toukokuuta 2012
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Velka elämälle
Tänään, mitä ihanimpana äitienpäivänä, on vuorossa Kaarlo Sarkian omaelämäkerrallinen runo Velka elämälle, joka ilmestyi samannimisessä kokoelmassa vuonna 1931, runoilijan ollessa vielä alle kolmenkymmenen. Mainittakoon, että juuri toissapäivänä oli Sarkian 110-vuotissyntymäpäivä. Sarkia menetti äitinsä jo 12-vuotiaana.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."
VELKA ELÄMÄLLE
Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.
Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.
Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.
Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.
Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?
Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.
Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää! - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.
Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.
Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.
*
Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.
Äideille olemme elämästämme velkaa, ja on sitä velkaa yritetty lyhentääkin. Tässä vaiheessa kylläkin tuntuu, että velat ovat muuttuneet saataviksi.
Sarkialla itsellään ei ollut lapsia, joten velka elämälle jäi häneltä sikäli maksamatta. Mutta toisen runoruhtinaan, Aaro Hellaakosken sanoin: "Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää."
VELKA ELÄMÄLLE
Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.
Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.
Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.
Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.
Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?
Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.
Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää! - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.
Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.
Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.
*
Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Superkuu paistaa,
on hiirenkorvainen toukokuun yö.
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.
I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.
Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.
All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.
And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.
The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.
And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.
Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.
KUUTAMOLLA
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...
Onkohan mistään aiheesta runoiltu yhtä paljon kuin kuusta?
Tässä Donovanin (Donovan Philips Leitch, s. 1946) säkeitä kuusta - kaiketi tosin puolikuusta, joka on kuin vene.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way,
All on her silent way.
I see her pearly decks, my love,
Set in with twinkling specks, my love,
I see her pearly mast, my love
Far from her seashell past
And gently does she sway
All on her starry way.
Of silk they have been spun, my love,
Her ropes that limply run, my love
Down to the carved prow, my love,
Down to her mermaid prow
And softly does she sway
All on her starry way.
All in ther Sea of Sky, my love,
The moonships sail and fly, my love,
Though many are their kind, my love,
Though all need but one wind
To make their starry way,
To make their starry way.
And there will come a time, my love,
O may it be in mine, my love,
When men will proudly rise, my love,
And board to sail the skies
Moonships from all the spheres
Moonships from all the spheres.
The men be bathed in light, my love,
The women clothed in white, my love,
All in that woundrous fleet, my love,
As each the other meets
Will smile and softly sing,
Will smile and softly sing.
And on some distant sand, my love,
The ships will genlty land, my love.
Fair folk will meet them there, my love,
With golden flowing hair
And great will be their joy,
And great will be their joy.
The moon is like a boat, my love,
Of lemon peel afloat, my love,
And with a sail of gauze, my love,
And seems to slightly pause
Upon her silent way.
All on her silent way.
Hieman samanlaisissa tunnelmissa katseli kuuta V. A. Koskenniemi kirjoittaessaan runoa Kuutamolla, joka ilmestyi vuonna 1917 kokoelmassa Elegioja ja muita runoja.
KUUTAMOLLA
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
Oi, armas, autuus meitä läsnä on.
Kuin lumottuina lehdet niinipuun
ne värähtelee hopeassa kuun.
Kuin lumottuna sydän vaikenee
ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.
Oi, armas, mikä ilta kuutamon!
On taivas niinkuin meri rannaton.
On niinkuin ikuisuuden kellot sois.
Kuun venheessä me soutakaamme pois...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)