Kerran ennenkin,

toukokuussa, joka sekin on jäänyt jo kauas taakse, lainasin Tuomas Anhavan runoa "Toukokuu 1964". Nyt on vuorossa sen osa I.

Toukokuun yö, öitten toukokuun
meren länteen painuneen päivän
yö,
     päivästä maatuulen lauha yö, laivasta savu, 
     pimeäpurjeet saaret kaukana tähdet mastoissa,
     rannat taivaan,
pohjoinen,
          kylmästä puhkeamaisillaan,
          nuorukainen,
          neito,
          ja puun neidonhiuskahahdus vihreä! heleä!
          maa märkä ja auki,
ajaton aika,
          pohjoisen yön korkea
          ja kiirehtimätön, muuttohaukka liidollaan,
          hämärännopea, valveuni,
          kaste
          aamuun ja kaupunkiin ojentuville teille,
mennyt toukokuu,
               kattojen lappeet loimuten
               kuin meren ulappa nousu,
nuoruus,
               silmissään kaikki, totinen, vihreä, harmaja,
               ja katse kauas,
otsalla tuuli
ja katoavaisuus
upea kuin laiva. 
            

 

Äidille

Kaarlo Sarkian "Vanha laulu".

VANHA LAULU

Se vanha laulu mennyt
taas iltaan hiljaa soi ...
Sen kauniin sävelen nyt
mi kumma korvaan toi?
Kuin muinoin kuulen sen nyt,
niin selvään kuulen sen nyt - 
se nauraa, vaikeroi ...

On siinä talven lunta
ja pirtin hämärää
ja illan puoliunta
ja rukin pyörintää
ja lapsen haaveksunta,
valoisa valtakunta,
säveltä säilyttää.

Sen luulin lakastuneen
ja kuolleen yksinään.
Nyt soinnut unhoittuneen
helähtää elämään,
soi vielä talven uneen,
soi illan valve-uneen
suloista säveltään ...

On tuvan ruutu jäinen,
sen läpi kuultaa kuu ...
On pirtti hämäräinen,
hyräilee äidin suu,
luo tahdit yksinäinen,
säestää tähtipäinen
se pihan pihlapuu ...

Lie laulu aina soinut
etäällä jossakin,
iloinnut, vaikeroinut - 
sen luota loittonin,
en kuulla sitä voinut ...
Lien kaukaa haparoinut
tien pitkän takaisin ...

Tään hämyyn talviehtoon
soi äänes, äiti, taas ...
Mun nukutat taas kehtoon,
taas uinun tuudintaas ...
Saa kevät, riennän lehtoon,
kun kevät saa, käyn lehtoon,
tuon vuokot ikkunaas ...