tulee mieleen lapsuus, jolloin isä talvi-iltaisin pitkän työpäivänsä jälkeen lausui meille lapsille ulkomuistista runoja Vänrikki Stoolin tarinoista. Monet niistä muistan vieläkin ulkoa: Döbeln Juuttaalla, Sven Dufva - ja tietysti Kuormarenki, suosikkini. Tässä Paavo Cajanderin suomennos:
KUORMARENKI
Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
- ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan.
- vertaistensa lailla unhottua saiskin,
- jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.
- Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,
- itse ukkoa ja hänen hevostaan.
- Josko hintaa kaksijalan askelella,
- taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.
- Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,
- pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;
- tomunsa toi Harmo kototallistansa,
- noen nenällään toi ukko pankoltansa.
- Viimeisinä näin he aina kulkivat,
- naurua, sen arvaat, saivat molemmat;
- hepo torkkuin astui, unta veti miesi,
- miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.
- Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,
- pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:
- ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,
- sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.
- Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:
- naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;
- nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,
- selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.
- Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.
- Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;
- ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,
- nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
- Siikajoelle näin viimein saavutaan,
- jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,
- tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;
- mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
- Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,
- paon päivä voiton päiväks' muutettiin;
- aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,
- virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
- Miehestä käy mieheen sana riemuinen:
- "Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!
- Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,
- reippaast' etelähän aamun koittehessa!"
- Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;
- nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.
- Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,
- rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.
- Ulos astui, Hiljaist' on ja pimeää,
- tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;
- koitteen juova vaan, jos katsot itää kohti,
- metsän latvoilla jo vaaleana hohti.
- Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan
- hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:
- muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,
- niinkuin sama kulku alkais uudestansa.
- Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,
- vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:
- käännettyinä, hepo valjahissa, siellä
- rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.
- Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.
- Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?
- Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,
- päätä korkeampi nyt on entistänsä.
- Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,
- lumiharmaat hapset valuu harteillen;
- nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut,
- kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.
- Nuori Blume joutui aivan ymmällen:
- "Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?
- Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,
- olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"
- "Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,
- ken on kamman iskenyt sun tukkahas?
- Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,
- jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"
- "Nuori herra", vastas ukko juoheaan,
- "verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;
- kansansa kun näkee häpein pakosilla,
- maata paremp' on kuin olla valvehilla."
- "Miksi kasvoni ma pessyt olisin?
- Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;
- tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;
- surin, siksi nenän noess' olla annoin."
- "Nyt on toisin, joukkomme on taistellut,
- Suomi avaraks on meille auennut;
- nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,
- otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."
- "Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,
- yö on kulunut, jo kirkas päivä on!
- Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;
- jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."
