Runebergin päivänä

tulee mieleen lapsuus, jolloin isä talvi-iltaisin pitkän työpäivänsä jälkeen lausui meille lapsille ulkomuistista runoja Vänrikki Stoolin tarinoista. Monet niistä muistan vieläkin ulkoa: Döbeln Juuttaalla, Sven Dufva - ja tietysti Kuormarenki, suosikkini. Tässä Paavo Cajanderin suomennos: 

KUORMARENKI

   Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.

ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan.

vertaistensa lailla unhottua saiskin,

jollei heistä kaikist' oisi ollut laiskin.

Vaivaa maksoi heitä nähdä tosiaan,

itse ukkoa ja hänen hevostaan.

Josko hintaa kaksijalan askelella,

taksaa ollenkaan ei nelijalkaisella.

Asu, ruokko oli vauhdin kaltainen,

pörröss' ukon pää ja häntä hevosen;

tomunsa toi Harmo kototallistansa,

noen nenällään toi ukko pankoltansa.

Viimeisinä näin he aina kulkivat,

naurua, sen arvaat, saivat molemmat;

hepo torkkuin astui, unta veti miesi,

miten kuormall' ukko pysyi, herra tiesi.

Hiljaa kuljettihin sentään eteenpäin,

pohjoisemmaks yhä tultiin vähittäin:

ukko, vaikka puoleen Pohjanmaata ehti,

sama on, kuin milloin Uusimaalta lähti.

Matkakin se samaan tapaan tapahtuu:

naurua, jos kulkee hän tai seisahtuu;

nauraissa - se tietty - ruoskaa heilutellaan,

selkää konin, äijän vuoroin koetellaan.

Vauhti, tyyneys ei muutu sittenkään.

Spelt on auttamaton, yhä ennallaan;

ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään,

nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.

Siikajoelle näin viimein saavutaan,

jäljell' isänmaast' on jäinen kulma vaan,

tätäkin jo puolustaa on turha koittaa;

mut voi vahva murtua, voi heikko voittaa.

Ennen iltaa ensi kerta taisteltiin,

paon päivä voiton päiväks' muutettiin;

aalto ajeltu taas taapäin kuohahtaapi,

virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.

Miehestä käy mieheen sana riemuinen:

"Aamull' olkaa valmiit lähtöön jällehen!

Väki, kuormat kuntoon illan kuluessa,

reippaast' etelähän aamun koittehessa!"

Kaikk' on tehty, yö jo joutuu, nukutaan;

nuori Blume vänrikki ei maannut vaan.

Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa,

rauhaa ei hän saanut tuvass' ahtahassa.

Ulos astui, Hiljaist' on ja pimeää,

tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää;

koitteen juova vaan, jos katsot itää kohti,

metsän latvoilla jo vaaleana hohti.

Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan

hevositta, pohjaa kohden, paikallaan:

muutosta ei laisin, kaikk' on vanhoillansa,

niinkuin sama kulku alkais uudestansa.

Eipä - vähän toisin oli sentään nyt,

vaikka sit' ei silmä kohta keksinyt:

käännettyinä, hepo valjahissa, siellä

rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.

Mies ol' ohjihin jo käynyt kärryin luo.

Blume silmiään ei usko, - Speltkö tuo?

Spelt, jok' ajoi kautta Suomen kyyryllänsä,

päätä korkeampi nyt on entistänsä.

Suora on kuin nuoren ryhti vanhuksen,

lumiharmaat hapset valuu harteillen;

nenä puhtaaks, leuka sileäks on tullut,

kirkkaamp' yöll' on muoto, kuin on päiväll' ollut.

Nuori Blume joutui aivan ymmällen:

"Mikä ihme tehnyt on tuon muutoksen?

Sinä, kaikkein nokisin ja laiskin muinen,

olet ensinnä nyt puhdas, kiiruhuinen!"

"Ken on noen, pölyn pessyt kasvoiltas,

ken on kamman iskenyt sun tukkahas?

Ken - se kumma suurin - valveille sun saanut,

jok' et päivälläkään torkkumasta laannut?"

"Nuori herra", vastas ukko juoheaan,

"verkkaan kulkee mies, kun jättää oman maan;

kansansa kun näkee häpein pakosilla,

maata paremp' on kuin olla valvehilla."

"Miksi kasvoni ma pessyt olisin?

Häpy niissä ois vain nähty selvemmin;

tiusketta ja pilkkaa nurkumatta kannoin;

surin, siksi nenän noess' olla annoin."

"Nyt on toisin, joukkomme on taistellut,

Suomi avaraks on meille auennut;

nyt ei mikään tahraa kunniata maamme,

otsan kirkkahan ja puhtaan näyttää saamme."

"Rumpu käymään nyt, ja miehet kokohon,

yö on kulunut, jo kirkas päivä on!

Kun tul' levähtää, ei laattu juoksemasta;

jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta."