Tämä aamu

oli juuri sellainen - vino auringonpaiste, ensimmäinen aavistus viileydestä, tiellä parveilevat koululaiset - että on pakko kirjoittaa V.A. Koskenniemen klassikko

KOULUTIE

Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko torneineen.

Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzen.

Ja koulun aitaa vasten
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan,
ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan
elo ihana odottaa. -

Olen unessa useasi
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti
myös koululainen lie?

Runo uhkuu nykyajalle vierasta paatosta, mutta herättää myös haikeita kysymyksiä: Onko nykyisillä koulupojilla samanlaisia tuntemuksia? Eivät kai haaveet ja ihanteellisuus ole haihtuneet? Miksi kaikki tuntuu olevan p-stä ja v-ttavan? Ihailevatko pojat yhä vanhaa rehtoria, kirjoittavatko runoja puistonpenkillä? Tuntevatko tämän päivän nuoret, että heitä odottaa ihana elämä? Jos ei, niin miksi?