Hautausmaalla

on tullut käytyä näinä helleviikkoina tavallista useammin. Kauniisti kukoistaa Puolimatkan hautausmaa kuivuudesta huolimatta, mutta aina löytyy niitä hautoja, joiden istutukset ovat kastelun tarpeessa. Tuntuu mukavalta antaa janoiselle kukkaselle vettä ohi kulkiessaan.
Puolimatkassa lepää suuri osa sukuani. Äiti, äidin vanhemmat ja veli, äidin isän vanhemmat ja neljä heidän lapsistaan, äidin äidin äiti ja useita hänen lapsistaan. Tänään löysin isoäitini 26-vuotiaana kuolleen veljen Eevertin haudan. Samassa haudassa lepäävät hänen parin kuukauden vanhana kuollut poikansa, vaimonsa ja tämän toinen mies. Rutikuivalla haudalla sinnitteli pikkuinen annansilmä. Kastelin sen, ja tästä lähtien se hauta kuuluu kierrokseeni.

Kaarlo Sarkia runoili kalmistotiestä, jonka minä aina kuvittelen johtavan Hietanimen hautausmaalle. Minäkin asuin vuosia varrella kadun, joka vei Hietanimen hautausmaan portille, ja tämä runo herättää monia muistoja:

Kalmistotiellä

Nyt syttyvät lyhdyt,
sävel malminen soi hämärään.
Joki, mereen nyt yhdyt,
kuka liet, näet matkasi pään.
Huminoivat kellot,
meri keinuttaa sua lastaan.
Meri suuri, jo hyrskit ja vellot
elonvirtaani vastaan ...

Kumahdellen ne kellot
näin laulavat: Yö hämärtäy,
tuleentuvat pellot
ja viljassa viikate käy.
Joka päivä ne soivat
majanmuuttoa ihmisen erään.
Valon nähdä mun silmäni voivat,
minä aamuun herään ...

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie -
oi sieluni, siellä
alabasterilinnassa runon,
unelmissasi kalmistotiellä
hyvä viipyä sun on.

Sua tutkaimet surun
ovat viiltävät kiduttaneet.
Häly turhuuden turun,
ivanaurut sun on repineet.
Sinä näit kataluuden,
jota maassa et olevan tiennyt.
Ah, pitoihin en mataluuden
sua enää ma vie nyt!

Huminoivat kellot
ihanuutta jo määränpään.
Meri, vastaani vellot,
sinut kauan jo kuulin, sun nään.
Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille johtaa.
Paratiisina lapsuuden sadun
se mun silmiini hohtaa.

On suuri se hetki,
se tuokio kuvaamaton,
tämä harharetki,
odysseia kun päättyvä on.
Jää seireenisaaret,
jää likaiset kaupunkinne.
Kodin korkeat holvikaaret,
käyn varjoonne sinne.

Asun varrella kadun,
joka kalmiston portille vie.
Puutarhoihin sadun
minut johtaa sen hämyinen tie.
Jo nyt, sieluni, luovu
elon maljasta. Vain unet, runo
ovat viiniäs, siitä nyt juovu,
eroseppeles puno.

Nyt toimita talos,
on hetki se tuntematon,
jona sammuva valos,
elonkynttiläs suitseva on,
joka silmäsi peilin
iäks peittää verholla luomen,
saves rikkoo, hauraan leilin -
kukaties se on huomen?

Nimes elämän tauluun
jää hetkisen vain mitatun.
Nyt puhjeta lauluun,
oi sieluni, on osas sun,
osas ihmeellinen,
kun ennen lepoa mullan
näet ilmojen kuultavan sinen
ja pilvien kullan.

Kokonaan hautausmaalle sijoittuu amerikkalaisen runoilijan Edgar Lee Mastersin (1869-1950) runokokoelma Spoon River antologia. Jokainen runo on vainajan itse kertoma elämäntarina. Näistä 244 runosta valitsin tähän Lucinda Matlockin tarinan:

207. Lucinda Matlock

I WENT to the dances at Chandlerville,
And played snap-out at Winchester.
One time we changed partners,
Driving home in the moonlight of middle June,
And then I found Davis.
We were married and lived together for seventy years,
Enjoying, working, raising the twelve children,
Eight of whom we lost
Ere I had reached the age of sixty.
I spun, I wove, I kept the house, I nursed the sick,
I made the garden, and for holiday
Rambled over the fields where sang the larks,
And by Spoon River gathering many a shell,
And many a flower and medicinal weed—
Shouting to the wooded hills, singing to the green valleys.
At ninety-six I had lived enough, that is all,
And passed to a sweet repose.
What is this I hear of sorrow and weariness,
Anger, discontent and drooping hopes?
Degenerate sons and daughters,
Life is too strong for you—
It takes life to love Life.


Ja tässä Arvo Turtiaisen suomennos:


Lucinda Matlock

Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä
seitsemänkymmenä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhulin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.