Helle

on Suomessa sen verran harvinaista herkkua, että siitä ei ole kirjoitettu täällä kovin monta runoakaan. Jos onkin, niissä on mukana vesielementti antamassa virvoitusta.
Tämänviikkoisen tukahduttava helteen tunnelmissa siteeraan ranskalaisen runoilijan Charles Leconte de Lislen (1818-1894) runoa Midi, jonka Kaarlo Sarkia on suomentanut nimellä Keskipäivä.

MIDI

Midi, Roi des étés, épandu sur la plaine,
Tombe en nappes d'argent des hauteurs du ciel bleu.
Tout se tait. L'air flamboie et brûle sans haleine ;
La Terre est assoupie en sa robe de feu.

L'étendue est immense, et les champs n'ont point d'ombre,
Et la source est tarie où buvaient les troupeaux ;
La lointaine forêt, dont la lisière est sombre,
Dort là-bas, immobile, en un pesant repos.

Seuls, les grands blés mûris, tels qu'une mer dorée,
Se déroulent au loin, dédaigneux du sommeil ;
Pacifiques enfants de la Terre sacrée,
Ils épuisent sans peur la coupe du Soleil.

Parfois, comme un soupir de leur âme brûlante,
Du sein des épis lourds qui murmurent entre eux,
Une ondulation majestueuse et lente
S'éveille, et va mourir à l'horizon poudreux.

Non loin, quelques boeufs blancs, couchés parmi les herbes,
Bavent avec lenteur sur leurs fanons épais,
Et suivent de leurs yeux languissants et superbes
Le songe intérieur qu'ils n'achèvent jamais.

Homme, si, le coeur plein de joie ou d'amertume,
Tu passais vers midi dans les champs radieux,
Fuis ! la Nature est vide et le Soleil consume :
Rien n'est vivant ici, rien n'est triste ou joyeux.

Mais si, désabusé des larmes et du rire,
Altéré de l'oubli de ce monde agité,Tu veux,
ne sachant plus pardonner ou maudire,
Goûter une suprême et morne volupté,Viens !

Le Soleil te parle en paroles sublimes ;
Dans sa flamme implacable absorbe-toi sans fin ;
Et retourne à pas lents vers les cités infimes,
Le coeur trempé sept fois dans le Néant divin.

KESKIPÄIVÄ

Sinitaivaalta hopeavaipassa keskipäivä
yli tasangon laskee, suvien kuningas.
On tyyntä. Helteistä ilmaa pilven häivä
ei viilennä. Mailla on rauha unelias.

On lakeus rannaton, kentät varjottomat.
Syvä lähde, karjan juottaja, ehtynyt on.
Ja metsässä etäisessä puitten lomat
uni täyttää kuolemanraskas, liikkumaton.

Nisu kypsynyt, unta kaihtaen, niinkuin kullan,
meren keltaisen, raskaan latvansa aallota suo.
Tähät, lapset rauhalliset siunatun mullan,
ne arkailematta auringon maljasta juo.

Tähät keskenänsä kahisevat hiljaa.
Vähän väliä niinkuin huokaus kuumuuteen
hidas, mahtava laine kulkee pitkin viljaa
näköpiirin viimein sammuen autereen.

Lähiniityllä härkäpari valkokylki
kedon ruohoon märehtimään vaipunut on.
Suupielistä vitkaan häppäälle valuu sylki,
uni ylpeissä silmissä päilyy loputon.

Jos alle keskipäivän auderkaton
satut, ihminen, tunteva iloa, ikävää,
mene, pakene! Luonto on tyhjä, liikkumaton,
suru, riemu on rauennut, ei ole elämää.

Mut jos taas itkun ja naurun harhan nähden
et enää vihata saata, et rakastaa,
jos janoat unhoa tyhjän melskeen tähden
ja isoat ylhäistä, synkkää hekkumaa,

tule: Aurinko puhuu sinulle kieltä liekin.
Sula paloon tunteettomaan kaikkines.
Ties alhaiseen jos kaupunkiin taas viekin,
jumaltyhjyyteen olet kastanut sydämes.

Taas kerran ihailen elämänikäisen lempirunoilijani Kaarlo Sarkian neroutta myös runouden kääntäjänä. Toivottavasti nuorempi polvikin tutustuu hänen työhönsä. Tulee samalla Ranskan runous tutummaksi. Itse asiassa akateemikko Leconte de Lislen tuotantoa on tietääkseni suomentanut Kaarlo Sarkian lisäksi ainoastaan Aale Tynni yhden runon verran.

Runon viimeinen säe, johon mielestäni koko runo kulminoituu, jää askarruttamaan: alkutekstin mukaan sydän on kastautunut seitsemän kertaa jumalaiseen olemattomuuteen. Viittaako se mahdollisesti Vanhan testamentin kertomukseen sotapäällikkö Naamanista, joka profeetta Elisan ohjeen mukaan kastautui seitsemän kertaa Jordanissa ja parani siten spitaalista (2. Kun. 5:1-13)? Vihjaako runo, että keskipäivän helle parantaa? Mistä ja millaiseksi? Minun pitäisi se tietää vietettyäni tänäänkin keskipäivän rannalla, hiekalla, helteessä ja auringonpaisteessa.