päivänä, Suomen läähättäessä helleaallon kourissa ja mansikoiden kypsyessä yhdessä yössä, kaadan viileää vettä niskaan Eino Leinon sanoin:
Kun kello seisoo
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Muuttelisin tekstejä hieman: ajan johtajan ei tarvitsisi tietenkään olla mies, mutta miksei mieskin kelpaisi.
Ja toiseksi viimeisen säkeistön viimeinen säe voisi kuulua: "ja jotain aikaan saatu ois". Sitä toivoo, itseltään ja muilta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti