Tämä on ollut valtoimenaan riehuvan hulluuden ja hullun vuosi, ja vaikka vuosi kuluu loppuun, ei hulluus osoita väsymyksen merkkejä. Hirveää on ollut ennenkin, mutta miksi siitä ei opita mitään?
Itsenäisyydenpäivän runoksi valikoitui Viljo Kajavan runo kokoelmasta Kahden sydämen talo (1943).
MISSÄ ON KAHDEKSAS LUOKKA?
Me tulimme ... kuka mistäkin tuli,
ja kesti vuosia ennenkuin
pojat vieraat ja arat luokaksi suli.
ja kesti vuosia ennenkuin
pojat vieraat ja arat luokaksi suli.
Niin kasvoimme miehiksi vihdoin
lujin ilmein ja suin.
Ja lehtorit katsoivat meitä
kuin entistä itseään:
ei miehuus nuorta uskoaan
hevin heitä.
Mut sitten me peitimme kypärään pään.
Sota. Se rikkoo ja jakaa.
Kuka minnekin joutui taistelemaan.
Ja missä nyt, missä on kahdeksas luokka?
Ja missä kaatunut veljemme makaa?
On hajalla hautakin:
mullasta kotoisen kirkkomaan
veriseen Summaan ja Sorokkaan.
(Risteittä lepäävät tuntemattomat siellä
partiotiellä.)
Mitä nuoria unia maatuu
kentillä nyt
keitä vierekkäin
yhä jäljelle jääneistä kaatuu
teräskypäräpäin?
Voi laskea heidät, luvun ottaa ruumiillisesti
niistä, jotka kaiken kesti,
mut kuka ottaa luvun,
kuka laskee kokoon uneksitun elämän
jätteistä verisen sotilaspuvun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti