Lumen loisto

Tänä talvena on satanut lunta ennätyksellisiä määriä. On upeaa, että saadaan kokea tällainen talvi.
Paljon kovemmista ajoista runoilee venäläinen nobelisti Boris Pasternak (1890-1960). Ei vuosi 1918 ollut häävi Suomessakaan. Mutta 1919 oli parempi, myös oman sukumme kertomuksessa. Ja sinäkin talvena oli lunta. Suomennos on Marja-Leena Mikkolan.

ЯНВАРЬ 1919 ҐОДА

Тот год! Как часто у окна
Нашептывал мне, старый: “Вь~кинься”.
А этот, новый, все прогнал
Рождественскою сказкой Диккенса.

Вот шепчет мне: “Забудь, встряхнись!”
И с солнцем в градуснике тянется
Точь-в-точь, как тот дарил стрихнин
И падал в пузырек с цианистым.

Его зарей, его рукой,
Ленивым веяньем волос его
Почерпнут за окном покой
У птиц, у крыш, как у философов.

Ведь он пришел и лег лучом
С панелей, с снеговой повинности.
Он дерзок и разгорячен,
Он просит пить, шумит, не вынести.

Он вне себя. Он внес с собой
Дворовый шум и - делать нечего:
На свете нет тоски такой,
Которой снег бы не вылечивал.


TAMMIKUU 1919

Se vuosi! Kuinka usein ikkunalla
se kuiskuttikaan korvaan: "Hyppää..."
Vaan kuin Dickensin joulukertomus
tämä uusi kaiken pahan karkottaa.

Se kuiskaa: "Unohda..." Sen elohopea
auringon mukaan nousee tyynesti,
kun vanha lahjoitti vain strykniiniä
ja syanidikuplaan romahti.

Ja upouuden vuoden kädestä,
sen laiskasti liehuvista hiuksista,
sen aamuista ammentavat rauhaa
linnut ja filosofit ruudun takana.

Se kimmahti esiin kuin valonsäde
katujen lumisista paneeleista.
Se on röyhkeä ja kiivas, tahtoo juoda.
tahtoo hummata, ei kärsiä ja kestää.

Se on suunniltaan. Se kantoi sisään
metelin pihalta - ja minkä sille mahtaa.
Niin suurta surua ei maailmassa ole,
ettei lumen loisto sitä sammuttaisi.