Kun päivät

pitenevät ja talviaurinko paistaa, muistuu mieleen Kaarlo Sarkian Rukkilaulu. Siinä äiti kehrää ikkunan ääressä koko talvisen päivän, ja Kalle-poika on tuvassa hänen kanssaan välillä nukahtaenkin.
Runon rytmissä kuuluu rukin poljento, ja Sarkia maalailee äänteillä, varsinkin vokaaleilla, isolla siveltimellä.

RUKKILAULU

Päiväsen läikkä on valahtanut lattiaan,
Yllä sen vallaton
kultatomu hyörii.
Pakkanen ikkunaan loihtinut on kukkamaan.
Äiti sen luona on,
rukin kehrä pyörii.

Polkimen jalka saa nousemaan, laskemaan,
käsi käy ees ja taas,
käämi langan käärii.
Päivä paistaa ikkunaan. Rukin humu unnuttaa.
Ylös, alas kimmeltäin
kultatomu häärii.

Surinaan keinuvaan leikistänsä unohtuu
pikkumies naurusuu,
haavemaahan siirtyy.
Terheneen kultaiseen Robinsonit, Ruususet,
Soorian, Moorian
kaariportit piirtyy.

Päivän juova sumentuu. Kultatomu häviää.
Hämärään äiti jää.
Tuvan ruutu huurtuu.
Veitsi kuun ruudun taa kiiluvana kohoaa.
Varjot kasvaa laipioon, jättiläisiks suurtuu.

Havahtuu unistaan kauhistuen poikanen.
Kuni lukki himuinen
hämysiimaa hiertää
käsi vasten ikkunaa. Varjorukki humajaa
suunnaton: kohtalon
jättikehrä kiertää.


Rukkilaulun ruotsinnos on parhaita runokäännöksiä, mitä olen nähnyt. Sarkiaa pidetään lähes mahdottomana käännettävänä, mutta suomenruotsalainen Joel Rundt on mielestäni onnistunut tässä erinomaisesti - lukuunottamatta yhden säkeen pois jättämistä viimeisessä säkeistössä. Se vesittää jylhän kohtalorunon syvimmän ytimen.


SPINNROCKSSÅNG

Solen har stugans golv målat med sin varma hand.
I dess sken gyllengul
dammets slöja hänger.
Nattens frost fönstrets is trollat till ett blomsterland.
Där invid sitter mor,
spinnrockshjulet svänger.

Foten ger trampen fart upp och ner, ner och upp.
Handen förs av och till,
tråden förs på spolen.
Solen skiner klar och varm, rocken söver med sitt surr,
dammet svävar av och an,
glimmande i solen.

Från sin lek liten pilt i dess sken förglömmer sig,
föres till drömmens land,
ser inför sitt öga
träda fram levande Törnrosa och Robinson,
Sorias, Morias
portar glimma höga.

Solen strimma slocknar nu, och den gyllne slöjan flyr.
Det blir skumt omkring mor,
fönstrets värld förloras.
Månens kniv klar och stor bakom rutan höjer sig.
Skuggor upp mot takets ås
växa och förstoras.

Gossen väcks och förskräcks, ser hur allt förändrar sig.
Som en spindel skymningen
ut sitt fångsnät slänger.

Högt och stort ödets hjul
över världen svänger.

.