Kuubasta Brysseliin

Tänään, kun Brysselissä tapahtui hirmuteko, oli presidentti Obama Kuubassa valtiovierailulla. Kuultuaan suru-uutiset Brysselistä hän lainasi puheessaan kuubalaisen runoilijan ja kansallissankarin José Martín (1853 - 1895) runoa Cultivo Una Rosa Blanca.  Seuraavana runo kokonaisuudessaan alkukielellä: 

CULTIVO UNA ROSA BLANCA 

Cultivo una rosa blanca,
En julio como en enero,
Para el amigo sincero
Que me da su mano franca.
Y para el cruel que me arranca
El corazón con que vivo,
Cardo ni oruga cultivo:
Cultivo la rosa blanca.

Tässä englanninkielinen versio: 

I HAVE A WHITE ROSE TO TEND 

I have a white rose to tend
In July as in January;
I give it to the true friend
Who offers his frank hand to me.
And for the cruel one whose blows
Break the heart by which I live,
Thistle nor thorn do I give:
For him, too, I have a white rose.

  

On siis kevät ...

tänä vuonna tällainen, satakunta vuotta sitten sellainen, josta Eino Leino kirjoittaa. 

KANSOJEN KEVÄT

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,
nyt kansojen käy kevätmyrsky,
veri virtoina vierii ja kyyneleet,
soi itkun ja tuskan tyrsky,
ja vankkumatonna kuin kuoleman yö
niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.

Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,
ei pankit, ei pennit, ei punnat,
ajan ankaran myrskyyn murskautuu
lahot valtiot, yhteiskunnat,
vain kestää, mi tuoresta, tervettä on
ja käy kera kuoleman taistelohon.

Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan
kuin entinen, min viha taivahan vei,
mi tahrautui verenvikaan:
sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,
kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.

Taas tultu on arvoihin alkeellisiin,
väkivaltahan, voimaan raakaan,
ei hengen, vaan ainehen hekkumiin;
kuka miekkansa heittää vaakaan,
heti suurempi, suorempi oikeus on hällä,
kuin ennenkin ollut on – väkevämmällä.

Sota kaikkien kaikkia vastahan soi,
vaikk’ kaikki vain rauhaa halaa,
viel’ loppua murhien nähdä ei voi,
koko maanpiiri hehkuu ja palaa,
suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta
vain hulluna hourivi hurmeista unta.

Taas milloin se järkiinsä järjestyy?
Kesä kansojen, milloin se koittaa?
Ei ennen kuin oman sydämen syy
käy raskaaks, ja raudankin voittaa
suur’ Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat -
vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei
sen kauniimpi, viisaampikaan,
kuin kirvesmiehen mi ristille vei,
mi tallattu nyt on likaan,
mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää
ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tiet laajat on laumojen taivaltaa
polut yksilön vain ovat kaidat;
vain joukossa jokainen käydä nyt saa,
miss’ esteenä ei raja-aidat,
ja korkeella vaatimus-viiriä pitää -
vain itseltänsä ei vaatia mitään.

Kesä kansojen, milloin se koittaakaan?
Ei koskaan, elleivät muutu
pian yksilökansoiksi kansat maan,
maan lapsina maahan juutu,
ja rakasta maata kuin äitinsä nisää
ja taivasta kuin elon korkean isää.