PÄÄ PYSTYSSÄ
Hän seisoi edessä kiväärin:
– ”Siis henki tai tunnussana!”
Miten kylmästi teräs kimmelsi
kuun valossa uhkaavana!
Kuin käärinliina kuoleman
oli talviöinen hanki,
kun vaiti edessä kiväärin
pää pystyssä seisoi vanki.
Pää pystyssä, vaikka kuristain
hänen rintaansa tuska riipi.
Ohi kulki elämän ihanuus,
jota varjosi kuoleman siipi:
hän muisti nuorta onneaan,
hän muisti vaimoaan, lastaan,
joka tukka tuulessa hulmuten
juoksi kotiportilla vastaan …
Vaan samassa muisti hän muutakin –
aseveljensä taistojen teillä.
Kotiliesi odotti näitäkin,
oli vaimo ja lapset myös heillä.
– Hän vaikeni. Päänsä pystympään
hän nosti ainoastaan.
Soi laukaus… Oli kuin juossut ois
joku kotiportilta vastaan.
