Eilen oli juhannus

ja tänään on vuoden pisin päivä. Tästä taas mennään pimeää päin, mutta toivottavasti iloisin mielin, kuten Larin-Kyösti aikoinaan:

SUVISIA SURUJA

Maantien vartta mä vaellan ja kaunis on luomakunta, 
töllin töyräillä yrtit tuoksuu ja sataa kukkaislunta.

Viheriän viileän oksan alta näen sinisen taivaan kaistan, 
lähteen silmässä jalkani kylven ja polkujen marjoja maistan.

Hyttyset, hetken heiluvat lapset, ne alkavat purpuriansa,
pävän paisteessa hyörii ja häärii ahkera muurahaiskansa.

Käki se korven rannasta kukkuu kuten mittymaarina aina,
sinisellä oksalla, sinisessä salossa, ei sitä huolet paina. 

Keltavarpunen aidalla hyppii ja eelläni näyttää tietä, 
No etkös, tili lili, etkös, tuli luli, mittymaaria vietä?

Kylän ohi kulkeissa tuttuja löydän ja heitän ne huolet liiat,
saakos kulkuri kurkistaa, miten pitkät täällä on piiat!

Huomisen huoli se sydäntä painaa kuin viimesyksyinen lehti.
Suuressa saatossa suviset keijut jo sydämeni tarhaan ehti. 



  

Syreenit, syreenit,

tänä vuonna rehevämpiä kuin koskaan ennen. 

Näin kirjoitti Saima Harmaja (keväästä 1913 kevääseen 1937):

Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti. 

Ja näin:

Oi katso, sireenit on puhjenneet!
Nyt hymyy joka pensas lumottuna,
ne verhoo herkkä, armas sinipuna,
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Oi runsautta kukkaisterttujen!
Kuin läpitunkemina onnen täyden
ne hengittävät hennon tuulen käyden,
valossa tummuen ja himmeten.

Pois käännä kasvosi, sa uupuva
tään valon, lämmön, tuoksun kyllyydestä!
Ei ihmissydämesi ahdas kestä
näin tajuamatonta autuutta.