Lempirunoilijani Kaarlo Sarkian (1902-1945) esikoiskokoelma Kahlittu ilmestyi vuonna 1929. Yksi sen runoista on nimeltään "Ensi lumen aikaan". Mikä sopisikaan paremmin tänään luettavaksi.
Ensi lumen aikaan
Syystalven harmaja ilta
oli saapunut kaupunkiin.
Lumihahtuvat taivahilta
putos kujiin hämäriin.
Me kuljimme ohitse lyhtyin
ylös tuomiokirkon taa
kädet hämärässä yhtyin
sadun taivalta ihanaa.
Sinun valkean porttisi pieleen
lopuks jäimmehän seisomaan.
Mitä kaikkea yö toi mieleen,
sitä tuskin muistammekaan.
Putos vaatteillemme lunta,
ens lunta viettelevää.
Koko nuoruuden valtakunta
heräs keskelle hämärää.
Mehän olimme kaksi lasta
lumen ihmeestä riemuitsevaa,
ulos huoneesta päässyttä vasta
- oli valkea jo koko maa!
Sai lumelta tuoksun raikkaan
sanat huuliltas putoilleet.
Jos iäksi siihen paikkaan
olis jalkamme pysähtyneet!
Sama runo on mukana myös vuonna 1944 ilmestyneissä kootuissa runoissa, Runot. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja muutoksia on tapahtunut. Runon sisin sanoma on muuttumaton eikä voikaan muuttua. Minäkin tiedän sen.
ENSI LUMEN AIKAAN
Yli kaupungin valkolunta
putos illassa - muistaa voin ..
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöittävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon ..
Hävisimme pois, kädet yhtyin
kujas kuiskailevaan pimentoon.
Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaa, karvas
katos sieluista, sen viti vei.
Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuna me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun ..
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäisen onneen pois!
